Operaatio erkauma umpeen ja eroon pömpöstä

Kuten jo aikaisemmin kerroin kävin erkauman takia fysioterapeutin luona ja sain pilates -ohjelman, jonka avulla erkauman tulisi pienentyä. Fysioterapeutti ei halunnut ottaa mitään kantaa siihen miten iso erkauma oli, totesi sen vain olevan “huge”. Omin sormin tunnusteltuna erkauma oli vähintäänkin 4 sormea ja kylkiluiden alta lihakset puuttuivat kokonaan.

Normaalit vatsalihasten väliset mitat:

• 1,0 cm leveä 4,5 cm navan yläpuolella
• 2,7 cm leveä navan kohdalla
• 0,9 cm leveä 4,5 cm navan alapuolella 
  (lähde Vau.fi)
  

12 vkoa ja 20 vkoa sektiosta

Alkuun tein tehnyt ohjelmaa melkolailla tunnollisesti joka ilta, mutta sitten tuli muutama peräkkäinen iltameno, joka rikkoi rutiinin ja sen jälkeen olen ollut laiskempi. Joka tapauksessa oma tuntuma on, että erkauma on kutistunut 1,5 sormeen eli olisi normaali. Kylkiluiden alta puuttuu enää pieni kolmio. Vatsassa on vielä löysää eivätkä vatsalihakset ole todellakaan vielä kunnossa, mutta ainakin omasta mielestä kiinteytymistä on nähtävissä. Lihaskorsetti alkaa tuntua. Vatsa ei enää pullota ihan niin pahasti kuin aikaisemmin. Ehkä tämä maha vielä “selätetään”. En ole vielä tehnyt mitään muuta liikuntaa, hyötyliikuntaa ja 31 päivän kyykkyhaastetta lukuunottamatta, joten kaikki tulokset ovat varmasti vain pilatestreenin tuotosta. Minulla on kontrollikäynti fysioterapeutin luona parin viikon päästä ja siihen asti aion vielä vältellä suoria vatsalihaksia, etten vaan tee hallaa jo palautuneille lihaksille (hah haa :D. Suorastaa on pitänyt pinnistellä, etten olisi niitä tehnyt).

Laitan saamani ohjelman tähän sellaisena kuin sen olen saanut. Ohjeiden mukaan tämä ohjelma tulisi tehdä 3 kertaa päivässä, mutta olen koittanut tehdä ohjelman kerran päivässä eli toistanut ohjelman 3 kertaa peräperään. Ohjelma on todella helppo ja aikaa kuluu noin 20 minuuttia, kun sen vetäsee 3 kertaa peräperään. Toki noita liikkeitä voi tehdä myös, kun vauvat nukkuu päikkäreitä tai on leikkimatolla lattialla, mutta jostain syystä nämä ajat täyttyvät kaikesta muusta touhusta kuin pilateksesta.

Mikäli pilates ei ole valmiiksi tuttu laji, kannattaa aluksi tutustua pilateksen perusperiaatteisiin. Itse olen huomannut, että pilatesliikkeet tuntuvat helpolta ja kevyiltä ilman oikeanlaista hengitystä ja lihasten tukea. En ole pilatesammattilainen tai edes konkari, mutta tässä koottuna muutamia ohjeita:

1. Hengitys

• Hengitä nenän kautta sisään ja ulos suun kautta huulet raollaan hitaasti ja hallitusti. Uloshengityksen tulee kuulua. Rintakehän tulee laajeta sisäänhengityksen aikana. Esimerkiksi liikkeessä nro 1 sisään hengityksellä lantio rullataan ylös ja ulos hengityksellä ala. Hengitä aina keuhkot tyhjiksi ja vatsa painuu selkärankaan asti, kuten jumppaohjaajilla on tapana sanoa.

2. Vatsa tiukaksi

• Syvien vatsalihasten aktivoimiseksi vatsa jännitettään otettaessa perusasento harjoituksen alussa, ja vatsalihakset pidetään tiukkoina koko harjoituksen ajan.

3. Lantionpohja tiukaksi

• lantionpohjan lihakset nipistetään tiukoiksi kaikissa harjoituksissa samalla kun vatsalihakset jännitetään. (lainaus KuntoPlus)
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  

Elämää ilman neuvolaa

Kävin kaksosten kanssa punnituksessa. Pojat on pian 5 kuukautta vanhoja (korjattua ikää 7 viikkoa vähemmän) ja painavat vähän alle 6 kiloa. Molemmat ovat kasvaneet hienosti omaa käyräänsä ja painoero on pysynyt kokoajan lähes samana. Kotona mittasimme itse pituuden ja päänympäryksen.

Suomessa olemme tottuneet, että vauvojen kasvua valvotaan millimetrin ja gramman tarkkuudella heti ensi hetkistä lähtien. Vauvat punnitaan ja heiltä mitataan pituus sekä pään ympärys. Samat mittaukset tehdään jokaisella neuvolakäynnillä. Jokainen mitta tallennetaan tietokoneelle, josta voidaan seurata lapsen kasvukäyriä. Tätä tehdään, jotta nähdään, että vauva saa riittävästi ravintoa ja ravinto imeytyy. Mikäli kasvukäyriin tulee suuria muutoksia suuntaan tai toiseen, voidaan ohjata jatkotutkimuksiin. Samoilla neuvolakäynneillä seurataan myös vauvojen fyysistä ja psyykkistä kehitystä. Osaa keskoslapsista seurataan lisäksi myös sairaalassa tehtävillä kontrollikäynneillä.

Saattaa olla, että olen vielä asunut liian vähän aikaa poissa Suomesta. Tai ehkä vain olen kovin pinttynyt tavoiltani ja rakastan tuttuja rutiineja, sillä kahden ensimmäisen lapsen kanssa olen ravannut neuvolassa, kuten suurin osa muistakin suomalaisista äideistä. Saattaa olla, että olen ehkä ainoa ulkosuomalainen, joka kaipaa suomalaista neuvolasysteemiä. Mielestäni siinä, että vauvojen kehitystä seurataan on enemmän hyvää kuin huonoa. On kiva tietää miten paljon vauva/lapsi on edellisen kerran jälkeen kasvanut ja se, että oma vauvani ylittää “hyväksytysti” tietyt virstanpylväät on jotain turvallista. Kaipaan sitäkin, että joku seuraisi näiden keskospoikien kehitystä, sillä keskosina syntyneillä on keskimääräistä enemmän kehitysviivästymiä ja muita terveydellisiä ongelmia. Suomessa keskosten kehitystä pitäisi seurata nk. korjatun iän mukaisesti aina 2 -vuoteen asti. Tämä tarkoittaa lasketun ajan mukaista ikää, ei syntymäpäivän mukaista ikää.

Englanti on mittaamisessa Suomen ääripää. Täällä mittaamiseen ei uskota. Pyynnöstä huolimatta meidän poikien syntymäpituuksia ei mitattu. Tai Urpo mitattiin, mutta mitat on jotain kryptisiä mittoja, sillä senteissä tai tuumissa, päänympärys ei voi olla ollut 16,3. Että se siitä. Kun kyselin asiasta meidän Health Visitorilta (eräänlainen neuvolatäti), hän sanoi, että mittauksista on luovuttu, sillä pituuden ja pään ympäryksen mittaaminen ovat liian epätarkkaa. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin myös totesi, että Englanti taitaa olla ainoa maa EU:ssa, joka ei pituutta mittaa. Kun asiasta virisi taannoin keskustelua ulkosuomalaisten äitien foorumilla, jäi sellainen kuva, että ympäri maailmaa suoritetaan mittauksia. Ja länsimaista vain Englannilla on ongelmia tämän epäeksaktin tieteenalan soveltamisessa. Vieläkin kummallisempaan valoon Englannin kannan asettaa tammikuussa 2016 julkaistu tutkimus, josta uutisoitiin Hesarissa “Lasten kasvua seurataan Suomessa niin usein ja järjestelmällisesti, että monet piilevät sairaudet löydetään täällä noin viisi vuotta aiemmin kuin Englannissa. -- Englannissa esimerkiksi tytöillä esiintyvä Turnerin oireyhtymä löytyy keskimäärin vasta lapsen ollessa 11-vuotias.” Tuo viisi vuotta tai Turnerin kohdalla 11 -vuotta on pitkä aika odottaa diagnoosia. Esikoisen luokkakaverin veli on autistinen. Heidän perheensä oli onnekas ja poika sai diagnoosin ennen koulun alkua ja oli heti oikeutettu kouluavustajaan, sillä Englannissa autistiset käyvät samaa koulua kuin muutkin lapset. Heidän ystäväperheessään ei oltu näin onnekkaita, vaan perheen tyttö oli jo 10 -vuotias eli viidennellä luokalla koulussa, kun hän sain diagnoosin. Tähän asti hänen oli pitänyt pärjätä normaalissa koululuokassa ilman avustajaa.

Mitä Englannissa sitten on?

Kun pääsimme sairaalasta, pojat olivat 3 viikkoa vanhoja (korjattua ikää -4 viikkoa). Koska asumme sairaalan kotiuttamistiimin toiminta-alueella, pojat saivat kotiutua nenä-mahaletkujen kanssa. Kotitiimi kävi kaksi kertaa viikossa meillä kotona punnitsemassa pojat ja välissäkin, jos nenä-mahaletku pääsi irtoamaan paikaltaan. Olen nähnyt kuvissa, että Suomessa nenä-mahaletkut teipataan kiinni kunnon laastarilla. Meidän sairaalassa käytössä oli joku hellävaraisempi systeemi, joka tarkoitti sitä, että letkut löystyivät ja irtosivat tämän tästä. Se siitä hellävaraisuudesta sitten, kun letkuja piti pujottaa takaisin muutaman päivän välein :(. Kun pojat saavuttivat tietyn painon, juuri ennen joulua, heidät vapautettiin kotitiimin seurannasta ja seuranta siirtyi Health Visitorille (HV), joka hänkin kävi kotona mittaamassa poikien painon kahden viikon välein. HV on kuin neuvolatäti. Periaatteessa hänen tehtävänsä näyttäisivät olevan sanoja kuin mitä neuvolassa Suomessa, mutta sen jälkeen kun HV lakkasi käymästä meillä kotona, ovat neuvolamaiset keskustelut jääneet. Nyt voimme halutessamme käydä joukkopunnituksissa, joita järjestetään säännöllisesti esimerkiksi Children´s Centereissä ja kirkkojen tiloissa.

Minulla on kokemusta vain tästä yhdestä kaupungista ja yhdestä paikasta, joten muualla saattaa olla toisin. Kun menen paikalle isoon kirkon saliin, laitan poikien neuvolakortit (the red book) koriin. Jos minulla on jotain kysyttävää HV:ltä, laitan kirjan päälle Post it -lapulla asiani. Haen kupin teetä ja istun odottamaan vuoroani. Yleensä olen liikkeellä au pairin kanssa, sillä yksin on vaikea operoida kahta vauvaa yhtä aikaa. Jos on hyvä tuuri, paikalla saattaa olla joku tuttu tai syntyy muuten vaan keskustelua vierustoverin kanssa. Kun vuoromme tulee, menemme vauvojen riisuntapisteeseen. Pöydälle mahtuu kerralla kolme vauvaa riisuttavaksi ja puettavaksi. Alastoman vauvan kanssa siirryn puntarille, josta HV -tiimistä yksi hallinnoi puntaria ja toinen kirjaa painon punaiseen kirjaan. Au pair riisuu tällä välin toista vauvaa. Punnituksen jälkeen luovutan punnitun au pairille ja toistan saman toisen vauvan kanssa. Sitten jäämme odottamaan takaisin punaisia kirjoja. Mikäli jätin Post it -lapun, jään vielä odottamaan, että keskusteluja vetävä HV palaa asiaan kunhan muilta keskusteluiltaan ehtii. Muussa tapauksessa voimme lähteä. Ja entäpä miten tiedot siirtyvät tuolta kirkolta Health Visitorien arkistoihin. Paperillapa tietysti. HV:llä on vihko, johon hän kirjaa lasten painot. Mihin nuo tiedot sitten päätyvät. Ei mitään tietoa. Lisäksi Punainen kirja on täynnä itsejäljentäviä sivuja, joilla on ilmeisesti joskus ollut joku tehtävä, mutta itse olen nähnyt vain yhden kerran, kun joku on tuollaisen sivun ottanut mukaansa.

Esikoinen ei ole HV:tä nähnyt lainkaan näiden kahden vuoden aikana mitä olemme täällä asuneet. Taapero on tavannut HV:n kahdesti. Ensimmäisen kerran 7,5kk iässä, jolloin hänelle tehtiin samalla myös 1 -vuotistarkastus. “Tästä on niin vähän aikaa siihen (1 -vuotispäivään), että turhaan te tänne silloin tulette”. Aha, okei. Eihän taapero osannut vielä edes kävellä tai puhua, mutta mikäpä siinä sitten. Seuraavan kerran kävimme 2,5 -vuotistarkastuksessa, jossa otettiin pituus ja paino sekä pyydettiin pujottamaan suuria helmiä nauhaan. Lisäksi keskustelimme kielen kehityksestä. Siinä se.

Suomessa neuvolassa pidetään huolta myös rokotuksista, mutta jottei asia olisi liian yksioikoinen rokotuksilla ei ole mitään tekemistä Health Visitorien kanssa. Rokotukset hoidetaan GP:llä hoitajan vastaanotolla. NHS:n rokoterekisteristä lähetettään muistutuskirje, joka muistuttaa varaamaan ajan rokotuksiin.

Kuka on tuo jättiläinen?

Näin pätkän Marja Hintikka Livestä, kun joku oli sen linkannut Facebookiin (minnekkäs muualle :D). Pätkässä pohditiin sitä miten pienen vauvan saapuminen muuttaa sitä miten vanhempi (äiti) näkee perheen edellisen vauvan ja ylipäätään perheen oltuaan sairaalassa 3 päivää. Koitan tähän linkittää tuon "Perheensä voi unohtaa kolmessa päivässä" -pätkän.  Valitettavasti tämä pätkä on saatavailla vain Facebookin kautta. Koko ohjelman voi katsoa Yle Areenasta. 

Mä muistan tuon fiiliksen tosi vahvasti jo oman esikoisen kohdalla. Siskon poika oli tuolloin muutaman kuukauden vajaa 2 -vuotias. Hän oli ollut meidän suvun ensimmäinen vauva. Kun siskon poika tuli ensimmäisen kerran katsomaan pientä serkkupoikaansa, niin suvun ekasta vauvasta tulikin hetkessä ISO poika. Ero oli niin hätkähdyttävä, että osasin odottaa jotain vastaavaa, kun meidän taaperovauva syntyi, mutta samanlaista muutosta ei tuntunut tapahtuvan. Varmaan johtui siitä, että meidän esikoinen ei enää ollut vauva eikä edes taapero uuden vauvan saapuessa.

Täytyy myöntää, että perheen arjesta on helppo vieraantua. Ennen kaksosten syntymää ehdin olla 14 päivää sairaalassa ja vielä syntymän jälkeenkin 6 päivää. Tuossa ajassa ehdin tottua hiljaisuuteen, rauhallisuuteen ja kodin rutiinit ehti hämärtyä. Toki sairaalassa on koko ajan jotain melua, mutta lasten kovat äänet, riidat ja kaaos sieltä puuttuu. Tuona aikana tuntui, että taapero kasvoi paljon. Taapero oli varsin vähän sanainen aina 2 -vuotiaaksi asti ja hänen puheensa kehittyi hurjasti, kun olin poissa. Olen ajatellut, että kehitys johtui siitä, ettei kotona ollut äitiä ymmärtämässä taaperokieltä, vaan oli pakko kehittää kommunikaatiota muidenkin ymmärtämään muotoon. Kun kaksoset sitten syntyivät, taapero tuntui yhtäkkiä jättimäiseltä, todella kookkaalta ja painavalta.  

"Äiti, onko siellä vielä vauva?"

Tiedättekö sen, kun kulkee peilin ohi, mutta ei oikeastaan koskaan todella katso mitä peilissä näkyy? Tai jos katsookin, niin ei kokonaisuutena vaan vain jotain tiettyä osaa itsestään? Vai olenko minä ainoa, joka onnistuu pesemään kädet niin, ettei jälkikäteen edes muista vilkaisiko peiliin vai ei? Vielä vähän yli vuosi sitten meillä ei edes ollut kokovartalopeiliä, mutta nyt on ja aina välillä tulee katsottua kunnolla peiliin. Silloin vajoan hetkelliseen masennukseen. Olen ollut aika sinut sen kanssa, että raskaudet, imetykset ja sadat valvotut tunnit ovat jättäneet jälkensä sinne tänne kehossani.

Olen aina ollut pitkähonkkeli ripakinttu. Yksi asia minussa on kuitenkin aina ollut omasta mielestä ns. hyvin. Maha. Jopa kahden raskauden jälkeen litteä ja kiinteä. Tiedän, että minut on hemmoteltu pilalle siinä mitä tulee raskaudesta toipumiseen. Raskauskilot on hävinneet synnärille ja viimeistään imetykseen. Parissa viikossa olen ollut takaisin omissa farkuissani ja vatsa on palautunut lähes itsestään siihen mitä se oli ennen raskauksia.  Nyt asiat ovat kuitenkin olleet toisin. Vaikka aluksi palasinkin nopeasti joihinkin löysempiin housuihini, niin rasitin itseäni liian pian sektion jälkeen ja mahani turposi uudelleen. Kesti lähes kolme kuukautta, että pääsin eroon raskausajan housuista. Vaikka nyt jo mahdun lempifarkkuihini, niin maha pömpöttää yhä. Tämä menetys tuntuu välillä lähes ylitsepääsemättömältä.

Kaksosia odottaessani maha oli suuri, mutta ei ehtinyt kasvaa suunnattoman suureksi. Raskausviikolla 31 sf oli 36cm, joka yksösraskaudessa olisi raskausviikolla 40 yläkäyrillä.  Sanotaan, että kaksosraskaudessa sf -mitta saavuttaa yksösraskauden huippumitat jo puolivälissä raskautta. Ihan tähän en sentään päässyt. Vyötärön ympärykseen minulla tuli kuitenkin lähes 40 senttiä lisämittaa ja tämä oli liikaa vatsalihasparoilleni. Kuuluin monessakin mielessä erkauman riskiryhmään.

“Suorien vatsalihasten erkaantumisen riskiä lisäävät mm.

• tiheät raskaudet [x, alle 2 -vuotta raskauksien välillä]
• isokokoinen lapsi tai monisikiöraskaus [x]
• iso painonnousu
• useat raskaudet [x, kolmas]
• äiti on yli 34-vuotias [x]
• Keisarileikkaus [x]
• äiti ei harrasta liikuntaa ennen raskautta eikä raskauden aikana [x, raskauden aikainen liikunta jäi vähäiseksi, koska liikkuminen oli muutenkin vaikeaa]
• äiti ei harrasta liikuntaa raskauksien välissä
• liian raskaita vatsalihasharjoituksia raskauden aikana  (lähde: lue lisää erkaumasta)

Maha on isompi kuin rv13

Mahani pömpöttää raskauden löysyttämän vatsanahan takia, mutta myös koska erkauma ei ole palautunut. Erkauman pitäisi palautua luonnollisesti noin 8 viikossa synnytyksestä. Näin ei kuitenkaan minulla käynyt. Näyttää kuin olisin yhä raskaana. Ymmärrän, että jonkun toisen kohdalla tämä pömppö ei näyttäisi raskausmahalta, mutta kun minun rimpulakropassani näyttää. Jopa esikoiseni totesi, että “Onko siellä vielä vauva?” Ja koska minulla ei koskaan ole ollut mahaa, tämä maha ei tunnu oikealta. Olenko huono ihminen, huono äiti, kun murehdin tällaista turhamaista asiaa. Eikö minun pitäisi vain tyytyä olemaan onnellinen siitä, että minulla on neljä tervettä lasta.

Jälkitarkastuksessa sain läheteen fysioterapetille, sillä erkaumaa oli vielä useamman sormen verran ja oudosti myös lihakset aivan ylhäällä kylkiluiden alla olivat kadonneet. On outo fiilis, kun maha meni kuopalle ihan vatsaan asti. Lääkäri käytti sanaan “collapsed” selittämättä sen tarkemmin mistä hän sillä tarkoitti. Ei kuulostanut kovin hyvältä kuitenkaan. Sain fyssarilta pilates -liikesarjan, jonka avulla erkauma olisi tarkoitus taltuttaa. Toivossa on hyvä elää. Ehkä joku kaunis päivä voin vielä katsoa mahaani ja todeta sen ellei nyt entisensä, niin ainakin ok.

ps. ohjeiden mukaan suorien vatsalihasten treenaamista tulisi välttää, kunnes erkauma on palautunut. Jos erkauma ei palaudu, niin pitääkö ikuisesti nousta sängystä kyljen kautta?

Superhelpot aamupalasämpylät

Me leipastiin tänään aamulla isompien poikien kanssa sämpylöitä. Ne, jotka mut tuntee, niin tietää, että mä en todellakaan ole mitään “leipasempa tästä aamutuimaan vähän sämpylöitä” -tyyppiä. Leipominen on kyllä kivaa, mutta aika harvoin tulee oikeasti ryhdyttyä toimiin, edes muina vuorokauden aikoina. Tänään sattui kuitenkin niin sopivasti, että A) meillä ei ollut kotona leipää ja B) ystävä oli linkannut Facebookissa Iltalehden superhelppoon sämpyläohjeeseen. Oli oikeasti nopea, helppo ja herkullinen, vaikkei kunnolla kohotettua kuohkeaa sämpylää voitakaan. Meille tuli vähän enemmän kuin 8 sämpylää, sillä Iltalehdessä ei mainittu montako taikinasta olisi tarkoitus tulla.

Tässä alkuperäinen ohje Mamma Rimpuilee -blogista

“Nopeat, helpot, hiivattomat sämpylät, 8kpl:

4 dl vehnäjauhoja

1 dl ruisjauhoja

1 rkl leivinjauhetta

1 tl suolaa

1,5 rkl hunajaa

2,5-3 dl vettä

Sekoita jauhot ja suola keskenään hyvin sekaisin.

Lisää hunaja ja vesi, ja sekoita lusikalla taikinaksi.

Pyörittele jauhotetuin käsin palloiksi tai nostele vesilasissa kastetulla lusikalla kökköjä pellille leivinpaperin päälle.

(mun mielestä helpointa oli pyöritellä palloja märillä käsillä)

Paista 200-asteessa 15 minuuttia.

Syö. Kaikki.

Helppoa kuin hillon syönti!

HUOM! Toimii myös gluteenittomilla jauhoilla tehtynä! Ruisjauhojen tilalle esimerkiksi gluteenittomia kaurahiutaleita!”

Iltalehden VINKKI! Jos jätät sämpylöiden pinnan voitelematta, saat ihanan rapean pinnan.

Kävelyllä Cambridgessä vol. 2

Meillä vietettiin tänään äitienpäivää. Emme juhli äitienpäivää mitenkään erityisesti, mutta sain sentään aamiaisen sänkyyn ja isot lapset olivat tehneet kortit tarhassa ja koulussa. Tulppaanit olin ostanut itse jo pari päivää aikaisemmin, mutta narsissit pojat poimivat minulle omin pikku kätösin. Täällä tuo narsissi tuntuu kukkivan vähän villinä missä sattuu.

Äitienpäivä ei ole Englannissa pyhäpäivä vaan kaikki paikat on auki normaaliin tapaan. Ilmeisesti äitienpäivä ei ole muutenkaan mikään erityisen suuri juttu, sillä viime vuonna esikoisen luokka ei tehnyt äitienpäiväkortteja lainkaan.

Merirosvopuisto

 Päivä alkoi kauniina, mutta juuri kun olimme lähdössä puistoon tapaamaan muita suomalaisia perheitä alkoi sadella. Sääennusteen mukaan sadetta ei pitänyt olla luvassa ja taivaasta oli vaikea päätellä alkaako sataa kaatamalla vai loppuuko sade alkuunsa. Päätimme kuitenkin lähteä liikkeelle, kun koko konkkaronkka oli jo puettu valmiiksi. Onneksi lähdimme, sillä pian puistoon päästyämme alkoi selkeentyä ja lopulta aurinkokin taas piklahti.

Mahtava lehmuskuja odottaa lehtien puhkeamista

Jesus Green on yksi Cambridgen keskustan vihreistä alueista. Täällä joen rannalla voi nähdä kuinka yliopistojen soutujoukkueet harjoittelevat, leikkiä meriaiheisessa leikkipuistossa, pelata tennistä, skeitata ja viettää muuten vaan aikaa. Kunhan mutaiset nurmikentät kuivuvat ja aurinko taas lämmittää enemmän, tämä paikka on monen piknikseurueen kohde. Täällä sijaitsee myös Lido, ainoa paikka, jossa tässä kaupungissa voi uida ulkona. Uimarantoja täällä ei ole. Ulkoallas on 91 metriä pitkä ja täysin lämmittämätön, hrrrr. Viime kesän lopulla sinne avauttiin suomalainen sauna. Harva suomalainen ehti saunaa testaamaan, mutta sen tiedämme jo, ettei veden heittäminen kiukaalle ole sallittua ja sauna on kielletty alle 16 -vuotiailta. Ensimmäiseen on suomalaisten pyynnöstä luvattu muutosta. Toiseen ei.

Joutsenien ja sorsien ruokintatauko

Kävelyllä Cambridgessä

Kevät on tulossa. Sen huomaa siitä miten aurinko lämmittää, linnut laulaa visertävät ja kukkasia alkaa näkyä siellä täällä. Vielä kaksi viikkoa sitten aamulla saattoi olla niin kylmä, että talojen katot oli valkoisen kerroksen peitossa. Mittari oli hieman alle nollassa. Tämän kylmempää tänne ei tänä vuonna tullutkaan. Nuoskaa on satanut joitakin kertoja lyhyen hetken, mutta emme saaneet nauttia lumesta edes puolen päivän verran kuten viime vuonna. 

Nämä kuvat on otettu jo käytöstä poistetulta hautausmaa aikalailla kaupungin keskustassa. Nykyään se on virkistyskäytössä. Pieni vihreä keidas keskellä kaupungin vilinää. Keskustan tuntumassa on muitakin ihania vihreitä alueita, joissa ihmiset viettävät aikaansa, kunhan kesä taas tulee. 

Täällä hautausmaalla ulkoilutetaan koiria, keväämmällä ja kesällä, kun maa ei ole niin kurainen lapset voivat leikkiä siellä tai voit pysähtyä syömään karhunvatukoita. Useinmiten ihmiset taitavat kuitenkin vain käyttää hautausmaata oikoreittinä yhdeltä tieltä toiselle.








Kuvan taideteos on osa seitsemän teoksen sarjaa, joista jokainen kuvaa eri lintua. Kuten kuvasta näkyy, meidän esikoinen ei ole ensimmäinen, joka taideteoksen päällä taituroi. Sama vapaamielisyys koskee myös hautoja ja hautakiviä. Osa hautakivistä on hautautunut maahan ja polut kulkevat niiden yli. 

Hyvää Maailman kirja -päivää

UNESCON 1995 Pariisin yleiskokouksessa tekemän päätöksen mukaan virallinen Maailman kirja ja tekijänoikeuspäivä on vasta 23.4., mutta täällä poliittisesti korrektissa Englannissa päivä on pitänyt muuttaa, jotta alueellisia pyhäpäiviä, koulun lomakausia ja muita hyväntekeväisyysaktiviteetteja ei loukattaisi.

UNESCOn sivuilla kerrotaan, että 23.4. oli itsestään selvä valinta Maailman kirja ja tekijänoikeus -päiväksi, sillä se on monen merkittävän kirjailijan syntymä- tai kuolinpäivä. Joku sivistyneempi olisi ilman googletustakin ehkä tunnistanut listasta muitakin kuin Shakespearen, mutta vaikka lukutoukka olenkin koko ikäni ollut eivät nämä kirjailijat ole kuuluneet minun lukemistooni.

Tässä lista: Cervantes (tuttu teos Don Quijote), Shakespeare and Inca Garcilaso de la Vega, Maurice Druon, Haldor K.Laxness, Vladimir Nabokov (tuttu teos Lolita), Josep Pla and Manuel Mejía Vallejo. Olenko ainoa kirjallisuuden juntti :D.

Mutta miksi siis postaan tästä päivästä. En muista koskaan kuulleenikaan Maailman kirja -päivästä Suomessa, mutta Englannissa tämä päivä näyttäytyy jokaiselle tarhalaiselle ja koululaiselle päivänä, kun saa pukeutua rooliasuun. Lisäksi jokainen lapsi saa kupongin, jolla voi noutaa kirjakaupasta ilmaisen kirjan. Ilmaisia kirjoja on tarjolla 6 erilaista eritasoisille lukijoille Melkeinpä arvaan, että meidän perheeseen kotiutuu Star Wars -kirja.http://www.worldbookday.com/books/

How are you?

Suomalaisena small talk on minulle vierasta, mutta jossain määrin sitä kuitenkin on täytynyt oppia. Se, että ihmiset toistelevat "How are you?" eikä vastauksesi kaivata selostusta siitä, kuinka koko perhe on ollut kipeänä, ja parhaassa tapauksessa kysyjä jopa vastaa puolestasi "Fine, good", oli alkuun hämmentävää. Toki välillä kysyjää ihan oikeasti kiinnostaa miten meillä menee. Olipa kyse small talkista tai ihan vakavastiotettavasta kysymyksestä voin vastata totuudenmukaisesti, että hyvää kuuluu. En tosin tiedä miten asiat olisivat, jos meillä ei olisi ollut lähes kokoajan apua. Yksi siskoistani saapui tänne pari päivää ennen poikien syntymää. Ilman häntä elämä olisi ollut todella vaikeaa, sillä jäinhän vielä synnytyksen jälkeen sairaalaan 7 päiväksi ja vauvat kolmeksi viikoksi. Mieskin pääsi katsomaan vauvoja ja minua, vaikka isommat olivat nukkumassa. Lisäksi kotiaskareet eivät jääneet kokonaan miehen kontolle työpäivän ja sairaalassa vierailijen lisäksi ja minun oli helpompi varoa sektiohaavaa, kun apua oli aina saatavilla. Entä miten olisin voinut huolehtia taaperosta ja samalla olla vauvojen kanssa sairaalassa. Sisko lähti takaisin kotiin vasta joulun välipäivinä, kun vauvojen tilanne bronkioliitin/rsv:n jälkeen oli vakiintunut. Tuolloin Mieskin oli lomalla. Uuden vuoden jälkeen meillä kävi vierailulla Miehen vanhemmat.

Asuimme vielä Suomessa, kun refluksista kärsinyt taapero -vauva syntyi. Tukiverkkoja meillä ei ollut samassa kaupungissa, mutta olisi kyllä ollut sukulaisia alle 200 kilometrin päässä. En oikeastaan enää muista miksi emme koskaan tulleet pyytäneeksi sukulaisilta apua. Esikoinen taisi olla pari kertaa mummilassa ja mun siskon luona viikonloppuna, mutta siinä se. Kavereita ei todellakaan kehdannut pyytää vahtimaan lähes kaiken aikaa tyytymätöntä ja huutavaa vauvaa. Viikonloppuisin mies kyllä hoiti taapero-vauvaa öisin ja aamulla sain nukkua pidempään, mutta sitä määrää unettomuutta mitä sain osakseni, ei muutamat paremmat yöt tasanneet. Sanomattakin selvää, että kun kuukausia on vähillä unilla ja samalla ulkomaille muutto painoin päälle, niin uupumus oli melkoinen. Viimeinen kuukausi Suomessa ilman miestä oli pahin, sillä refluksi paheni yllättäen ja muuttokuorma oli pakko saada valmiiksi alati kipuilevasta ja itkevästä vauvasta huolimatta. Englantiin saavuttuamme sain onneksi levätä, kun mies hoiti kaikki yöt ainakin kuukauden putkeen.

Meillä ei ole täällä perinteisiä tukiverkkoja. Oikeastaan kaikilla meidän tutuilla on täällä sama tilanne. Siksi onkin mahtavaa, että olemme löytäneet muutamia hyviä ystäviä, joilta olemme saaneet apua tarvittaessa. Apua olemme tarjonneet mekin muille aina, kun mahdollista. Emme kuitenkaan halua rasittaa ystäviämme kaiken aikaa, sillä kaikilla on omat perheet, omat arjen haasteet. Tiedän, että monet (Suomessa  varmasti valtaosa) pärjää ihan ilman ulkopuolista apuja neljän lapsen kanssa. Me ihmiset olemme kuitenkin erilaisia ja (yllätys yllätys) Englannissa asuminen on erilaista kuin Suomessa asuminen. Suomessa perheen koululaiset voi, hieman karrikoidusti sanoen, tyrkätä aamulla ulos ovesta ja antaa heidän vaeltaa itsenäisesti kouluun. Suomessa tarhaan ei tarvitse ehtiä tietyllä kellonlyömällä. Englannissa vasta 11 -vuotiaat saavat liikkua yksin koulumatkansa. Tätä ennen heillä pitää aina olla saattaja/hakija. Koulu alkaa tiettyyn aikaan ja koulun portteja pidetään auki vain pienen hetken. Meidän koulussa esimerkiksi koulun portit aukeavat 8.40, opettaja päästää luokkaan sisään 8.45 (ennen tätä ei voi lasta jättää yksin) ja koulun portit sulkeutuvat 8.50. Iltapäivällä koulun portti aukeaa 15.20 ja sulkeutuu 15.30. Jo pelkästään taapero-vauvan kanssa nuo aikataulut tuottivat välillä vaikeuksia. Aina on väärään aikaan päikkärit, nälkä tai kakkavaippa. Kaksosten kanssa tämä kaikki vielä tuplaantuu.

Elämästä ei tarvitse selvitä hampaat irvessä

Tiedän jauhavani kokoajan taaperon refluksista, mutta sen vaikutus perheeseemme oli todella syvä eikä niitä tuntemuksia voi sivuttaa. Refluksin aiheuttaman syvän väsymyksen ja ulkomailla asumisen myötä olen oppinut, että on ihan ok helpottaa omaa elämäänsä. Monella meidän ystävillä ja tutuilla käy viikkosiivooja ja palkallinen lastenvahti säännöllisesti. Yllättävän monessa perheessä on nanny tai heillä asuu au pair. Jos elämää helpottamaan ei löydy sukulaisia tms. ilmaista apua, niin avusta voi maksaa. Tätä ei pidä ajatella pelkästään menoeränä, vaan panostuksena omaan elämään, hyvinvointiin ja parisuhteeseen. Ei minun olisi tarvinnut selvitä yksin. Olisimme ihan hyvin voineet palkata apua, vaikkapa hoitamaan taaperoa muutama päivänä viikossa, että olisin voinut ottaa päikkärit kaikessa rauhassa. Suomalaisen mentaliteetin mukaisesti minun/meidän piti kuitenkin selvitä hammasta purren ja mennä läpi harmaasta kivestä. Yksin selvitään ihan hyvin. Maailma onneksi avartaa ja niinpä mekin olemme nyt valmiita ottamaan vastaan apua, vaikka se tarkoittaisi sitä, että maksamme siitä itse. Juuri näistä syistä päätimme testata miten elo au pairin avulla toimisi.