Paluumuuttajan päiväkirja - välietapissa Suomessa

Meidän uusi ovi . Koriste by ystävä <3

Joulu on jo melkein ovella. Meidän karavaani on saapunut välietappiin, anoppilaan. Muuttokuorma on matkalla Suomeen. 

 
Todennäköisesti rekka on jossain Saksassa tai Ruotsissa, josta rekka ajetaan lautalle ja lautan pitäisi olla Helsingissä ystäväperheen kotona keskiviikkona illalla. Torstaina aamupäivällä rekka kaartaa meidän uuden asunnon pihaan. Muuttomme hoitaa tällä kertaa Muuttoliike Liesilä Oy, jonka toimintaa ainakin tähän asti, on pakko kehua. Edellisen kerran meillä ei toki vielä ollut vertailukohtaa, joten emme tienneet mitä odottaa, mutta Liesilän viestintä on ollut sujuvaa sekä täsmällistä. Edellinen firma ei todellakaan pystynyt samaan. Ei ihme, että Liesilää kehutaan ulkosuomalaisten piireissä säännöllisesti.

Outo tilanne, kun itse emme ole ikinä edes asunnossa käyneet. Emme tunne tuota asuinaluetta ennestään, vaikka Turussa olemmekin asuneet vuosia. Ystäväni on käynyt asunnon puolestamme katsomassa ja hänen suosituksensa perustella olemme asunnon hyväksyneet. Ystäväni ja yksi siskoni ovat kertoneet, että asunto on hyvä ja alue on kiva. Naapurissakin asuu mukavia ihmisiä. Sattumalta ystäväni kavereita lapsineen. Olenkin jo uuden naapurini Facebook -kaveri ja ollut hänen kanssaan “juttusilla”, vaikka emme ole tavanneet. Ystäväni on käynyt lunastamassa asuntomme avaimen. Siskoistani on jo käynyt tarkastamassa paikat sekä lainannut meille verhoja, mattoja jne. Onni on ihanat ystävät ja siskot <3

Viimeisestä kirjoituksesta on kulunut aikaa 19 päivää. Tuossa välissä meillä on vietetty kolmet syntymäpäivät, saatu yhteensä 10 rokotetta, vierailtu pariin otteeseen GP:n luona, koitettu epätoivoisesti myydä tavaraa paikallisessa Tori.fi:ssä (itsepalvelukirppareita ei meidän kaupungissa ole eikä tavara ei vaan liiku, kuten Suomessa olen tottunut), viety kymmeniä pusseja charityyn, jotain lahjoituksia leikkikerhoihi,, suoritettu Kung Fun merkkikoe oikein mainioin arvioin, käyty Forest Schoolissa taaperon kanssa, vanhempain vartissa, leikkikerhoissa normaaliin tapaan, tavattu ystäviä leikkitreffejen merkeissä sekä olemme molemmat päässeet myös istumaan iltaa aikuisten kanssa, pakattu muuttolaatikoita ja purettu huonekaluja yömyöhään, hoidettu pakollisia virastoasioita sekä Englantiin että Suomeen sekä käyty pitämässä yksi Suomi aiheinen esitelmä Esikoisen luokalle jne. Jne. Kaiken tämän kiireen keskellä, pakkausFlow’n syövereissä, unohdin mennä katsomaan Taaperon joululauluja, mutta onneksi sentään havahduin siinä kohtaa kun havahduin, muuten olisi jäänyt välistä myös Esikoisen joulunäytelmä. Olin hyvin allapäin siitä, että en ollut paikalla Taaperon lauluissa, mutta onneksi hän ei ollut edes osannut kaivata. Eri ryhmillä oli lauluhetkiä eri aikaan päivästä, joten vanhempia tuli ja meni läpi koko päivän.

Viimeinen viikko täyttyi viimeisistä tapaamista, jäähyväisiä jäähyväisten perään. Olo oli epätodellinen, happy sad. Esikoinen ja Taapero kävivät loppuun asti normaalisti koulussa ja tarhassa. Kaksosille saimme kaksi kertaa järjestettyä jonkun kaverin lapsenvahdiksi, sillä muuten pakkaaminen rajoittui vain heidän päiväuniaikaan sekä muutamaan tuntiin illalla. Voin kertoa, että ilman ihanan siskoni apua emme olisi varmasti kuuna päivänä selvinneet tästä urakasta itse. Aikataulut ovat monesti olleet sellaisia, että on pitänyt olla parissa paikassa yhtä aikaa eikä pakkaaminenkaan olisi edennyt ilman siskon apua. Tämä sisko muutti samassa muuttokuormassa takaisin Suomeen. Vaikka edellisestä muutosta on meillä vasta vähän yli vuosi, tuntuu, että tavaran määrä oli lisääntynyt huimasti kaksosten myötä. Viimeksi osasin arvioida kuutiomäärän oikein, mutta nyt muuttokuormaan tuli muutama yli kuutio.

Kaiken aikaa meillä myös pyöri ihmisiä näytöissä, sillä asuntoa yritetään toki vuokrata eteenpäin. Koska itse olen kiertänyt näytöissä paljonkin ja nähnyt toinen toistaan kauheampia loukkoja,

koitin pitää oman rimani matalalla. Lapsiperheen koti, jossa valmistaudutaan muuttoon, ei ehkä ole kaikkein edustavaisimmillaan :D. 

Viimeisenä yönä pääsimme mieheni kanssa nukkumaan klo 3. Muuttomiesten piti saapua klo 9 aamulla, mutta suomalaisen säntilliseen tapaan olivat paikalla jo 8.30 :D. Samaan aikaan Urpolla alkoi ripuli. Päivän ensimmäiset vaatteet meni vaihtoon. Voi mikä ajoitus. Minä ja pojat siirryimme evakkoon ystävän luokse, jossa Esikoinen oli ollut yökylässä parhaan ystävänsä luona. Saimme kakkaiset vaatteet pesuun ja kuivuriin. Vieraaksi tuli myös kaksi muuta yhteistä ystäväämme lapsineen. Mies ja sisko jäivät organisoimaan muuttoa. Muuttokuorman siirtyessä ystäväperheemme kotia tyhjentämään, meidän perhe siirsi tavaransa hotelliin ja meidän perhe pääsi vielä hyvästelemään yhtä parhaista suomalaisista ystäväperheistämme, jotka vielä jäävät Cambridgeen. Ihana heittää hyvästejä rauhassa. Lapset leikkivät keskenään eikä kenelläkään ole valtavaa kiirettä minnekkään. Täällä Turpon ripuli alkoi. Huono äiti ei ollut ottanut hoitolaukkuun yksiäkään vaihtovaatteita, mutta onneksi kyläpaikasta löytyi yhdet pienet housut ja paita Turpoa lämmittämään. Pointsit kotiin :(. Yö hotellissa meni rauhallisesti. Edellisen viikon lyhyiden unien aiheuttaman kestoväsykrapulan aiheuttama tärinä kropassa hellitti, kun sai nukkua 7 tuntia keskeyttämätöntä unta. Aamusta  kävimme vielä päästämässä siivoojan siivoamaan asuntoamme (Cambridgen vuokramarkkinoilla takuurahojen takaisin saaminen ei ole mikään helppo juttu. Ammattisiivoajan palkkaaminen helpottaa yleensä asioita) sekä luovutimme avaimemme vuokranantajallemme. Sitten istuimme taksiin ja ajelimme lentokentälle, jossa vietimme yhden yön hotellissa. Matkalla taksista hotellihuoneeseen Turpolla turisi taas. Tällä kertaa vaihtoo meni vaatteiden lisäksi myös Suomen reissua varten päälle vedetty talvihaalari. Ei auttanut muu kuin “tilata” lentokentälle vastaantulevilta isovanhemmilta varapuku matkaan. Onneksi anoppi oli ostanut työkaveriltaan, jolla on kaksospojat, kasan vaatteita.

 

Hotelli oli valittu sijantinsa takia. Joskus asioista vaan kannattaa maksaa, että oma elämä helpottuu. Taksi oli oikeasti ainoa järkevä vaihtoehto, kun matkassa on 4 lasta, 4 matkalaukkua, 5 käsimatkatavaralaukkua, muutama nyssäkkä vauvanruokaa, vaippoja ja muuta matkaevästä, tuplarattaat sekä 4 turvaistuinta. Sen sijaan, että olisimme ehkä säästäneet muutaman punnan viettämällä vielä yhden yön hotellissa Cambridgessä ja lähteneet aamulla kukonlaulun aikaan bussilla tai junalla kohti Gatwickiä, jännittäneet mikä on ruuhkatilanne, ehdimmekö varmasti ajoissa perille ja kironneet sen sata kertaa kaikkia tavaroitamme, menettäneet hermomme jännityksestä kiukutteleviin lapsiin; nukuimme lentokentällä  Bloc hotellissa, joka sijaistee Gatwickillä Lähtevien lentojen -terminaalissa. Saimme nukkua aamulla pidempään, teimme matkapäivästä huomattavasti lyhyemmän eikä tavaroita tarvinnut raahata kuin yksi kerros alaspäin. Lento sujui hyvin. Erityisesti kaksoset olivat unelma matkaseuraa. Taaperon reissuväsymys ja jännitys purkaantui laskun jälkeen itkuksi ja huudoksi, mutta onneksi hänkin vielä sai koottua itsensä. Automatkalla nukutut päikkärit korjasivat lopun ja illalla mummolassa leikki jo maistui.

Nyt meillä on muutamia päiviä aikaa huokaista. Vietämme joulun täällä. Käymme vain vastaanottamassa muuttokuorman Turussa. Muuttolaatikoiden keskelle ehtii sitten joulun jälkeen. Loppu fiilikset: Never again. Ei ainakaan itse pakaten. Seuraavaan ulkomaan muuttoon lähdetään vaan,  lähetettynä työntekijänä ja firma maksaa pakkaamiset jne.

ps. Blogger ei taaskaan taivu yhteistyöhön asettelujen tai fontin kanssa, joten tällä mennään. Sori :D

Paluumuuttajan päiväkirja: eroahdistusta

Ensimmäinen joulukalenterin luukku on aukaistu. Lapset ovat innoissaan, mutta meitä aikuisia alkaa hirvittää. Joulukalenteri on kuin päiväkampa - muuttoauto kaartaa meidän talon eteen jo ennen, kun viimeinen luukku on avattu.

Kuvituskuva.

Olen odottanut muuttoa jännittyneenä,malttamattomana ja nyt entistä enemmän surullisena ja ahdistuneena. Ahdistuksen syitä on monia ja välillä tuntuu, että voitaisko me peruuttaa tai ainakin lykätä tätä koko prosessia.

Ensiksi Suomesta, ja maailmalta, kantautui uutisia lapsia pelottelevista klovneista. Näitä klovneja oli nähty myös Turussa ja sillä alueella, jossa esikoisen koulu sijaitsee. Minua jännittää jo valmiiksi se miten esikoinen tulee selviämään yksin tuosta parin kilometrin matkasta, kun hän ei ole täällä saanut lainkaan liikkua itsenäisesti. Hänen haaveilijaluonteensa ei yhtään edes auta asiaa. Kuinka pian hän oppii reitin ja miten uskallan luottaa siihen, että hän muistaa seurata muuta liikennettä? Löytääkö hän ikinä perille ajoissa ja mitä jos joku sekopää tulee häntä pelottelemaan?

Kun Suomeen saatiin lunta, Facebook täyttyi ihanista talvisista kuvista. Lunta ja riittävästi pakkasta. Asioista, joita meidän perhe on odottanut. Pulkkamäki, luistelukenttä, lumilinnat ja -enkelit.  Mutta pian huomasin, että realiteetit oli kuitenkin unohtuneet. Olin unohtanut millaista on rattaita on työntää loskassa, tai lykätä bussiin, kun jalkakäytävälle on jätetty iso lampare lunta juuri siihen kohtaa, mistä pitäisi nousta kyytiin. Saati sitten miten tuskastuttavaa rattaita on työntää auraamattomalla tiellä. Ja nyt meillä on tuplarattaat. Entä miten paljon pakkaseen pitää pukea päälle. Ja nyt meillä on 2 lasta enemmän. Viimeksi olemme kokeneet pakkasta lähes kaksi vuotta sitten. Tai onhan meillä nytkin mittari ollut parina aamuna miinuksella, mutta tarkoitan nyt kunnon pakkasta. En enää muista miltä se tuntuu. Ihan kuin olisin ollut ulkomailla jo pitkäänkin, vaikka olemme olleet täällä vasta vähän vajaa 3 vuotta. Minua ahdistaa se miten meidän perhe sopeutuu talveen, lumeen, kaikkeen siihen vaatemäärään, joka on talvella tarpeen. Olemme harvoin tarvinneet kumisaappaita. Sadehousuja vielä harvemmin. Kaulahuiveja, kaulureita, topparukkasia tai talvisaappaita lapset eivät ole tainneet käyttää täällä lainkaan. Pukeutumisessa olen koittanut pitää kiinni siitä, että kylmällä ilmalla takit pitää olla päällä ja syksyllä/talvella lapsilla on vuorelliset housut jalassa sekä vettäkestävät kengät jalassa. Esikoinen on kuitenkin esimerkin myötä brittiläistynyt ja kulkisi mielellään vaikka ilman takkia. Pipoa ja hansikkaita ei tarvita. Taapero ei aikaa Suomessa edes muista. Hän kuitenkin toteaa usein, että hän tykkää kylmästä. Tarkoittaen, että tarjotut hanskat voi jättää taskuun. Kulttuurishokki tulee olemaan pojille suuri, kun he tajuavat, että Suomessa talvella pelkkä takin päälle vetäminen ei riitä.

Minua ahdistaa myös Suomesta kantautuvat kertomukset siitä miten ihmiset ovat töykeitä ja ajattelemattomia eikä avun antaminen kuulu tapoihin. Kuinka bussissa vanhukset saavat seisoa tai rattaiden kanssa bussissa ilmaiseksi matkustavalle ladellaan törkeyksiä. Kiitos ja anteeksi eivät kuulu sanavarastoon. Se, että kaksosia molemmissa kainaloissa raahavalle ei viitsitä edes ovea avata. Nämä ovat ihan varmasti olleet arkipäivää jo silloin kun asuimme Suomessa. Niihin ei vaan ole välttämättä kiinnittänyt huomiota, koska asioihin on tottunut ja turtunut. Kolmessa vuodessa alunperin vieraalta tuntuneeseen ylitsemenevään kohteliaisuuteen (joka voi kylläkin olla hyvin pinnallista) on tottunut. Se, että ahtaalla kävelytiellä hoetaan puolin ja toisin “Sorry, I’m sorry”, small talk ja ihmisten avuliaisuus ihan arkipäivää ja nyt paluu vanhaan hirvittää. Ihmisten hyvyys ja ajattelevaisuus on välillä pysähdyttävää. Pohdinkin aina välillä, että olisiko samanlaista ajattelevaisuutta Suomessa. Voisinko Suomessa edes kuvitella, että perhekerhoon päästyäni, joku vieras tarjoaa apuaan, että saan kannettua kaksoset rattaista kerhotilaan. Tai katsoo heidän peräänsä, kun käytän taaperoa vessassa. Kysyy saanko lohduttaa toista kaksosista, kun molemmat huutavat pois otettujen musisointivälineiden perään. Ilmoittaisiko joku esikoisen koulukaverin äiti Suomessakin, että "Hei, täällä on kauhea ilma. En mä halua, että sä lähdet kolmen lapsen kanssa tänne sateeseen. Mä voin tuoda esikoisen kotiin." Suomessa esikoinen tosin tallustelee omatoimisesti kotiin eikä apuja siinä mielessä tarvita, mutta ajatuksesta saatte varmasti kiinni…

Huomaan itsekin, että eroahdistus on käynnissä. Minulla ja koko perheellä on edessä isoja muutoksia. Monta ajanjaksoa päättyy tähän. Ei ihme, että välillä ahdistaa.