Lapsi kateissa!

Tiedätkö sen tunteen, kun lapsi on kadonnut? Toivottavasti et.

Meille kävi tänään niin, että esikoinen katosi. Hän on nyt saanut kulkea itsenäisesti, yhdessä koulukaverin kanssa, koulun ja kodin väliä, mutta tänään iltapäiväkerhon ohjaaja soitti, että esikoisella oli maha kipeänä ja lupasin mennä häntä hakemaan. Esikoisen piti minua odottaa koululla ja olisimme siitä sitten jatkaneet yhdessä bussilla matkaa kotiin, sillä esikoinen ei vielä hallitse bussilinjoja. Kun saavuin koululle, en löytänyt esikoista mistään. Iltapäiväkerhon ohjaaja oli käväissyt toisessa huoneessa muutaman viimeisen lapsen kanssa ja sillä välin esikoinen oli hävinnyt. Iltapäiväkerhon ohjaaja ajatteli, että olin hänet hakenut. Koska esikoisella ei vielä ole puhelinta, sillä hänen ei ole tarvinnut olla kotona yksin, en voinut hänelle soittaa. Koulun ulkopuolella pari poikaa odotteli vielä vanhempiaan ja he kertoivat meille, että olivat nähneet esikoisen kävelevän “tuonne päin” eli kotiinpäin. Pieni paniikki alkoi iskeä, vaikka halusinkin uskoa, että kotiin poika on lähtenyt. Tunteehan hän tien. Iltapäiväkerhon ohjaaja sanoi, että pojat olivat olleet siinä ulkona vain pari minuuttia, joten etumatkan ei pitäisi olla suuri. Juoksin esikoisen perään ajatellen, että hänen punainen takkinsa ja vihreä Mindcraft Creeper -hattunsa kyllä loistaisi kauempaakin silmiini, sillä tie oli suora ja vietti alaspäin. Iltapäiväkerhon ohjaaja soitteli minulle muutamankin kerran. Kunhan viimeiset lapset haettaisiin hän voisi lähteä etsimään autolla. Taisi hänelläkin olla aika kova huoli. Ehdin kävellä puoleen väliin matkaa enkä nähnyt vilaustakaan Creeper -hatusta. Miten ihmeessä me voidaan löytää hänet, jos hän ei jostain kumman syystä olekaan menossa kotiin. Toivottavasti hän osaisi mennä pyytämään apua. Samalla  mietin, että olisiko tällaista koskaan voinut tapahtua Englannissa. Entä miksi panikoin, kun hänhän on kulkenut tätä reittiä itsenäisesti "jo viikon". Nyt oltiin kuitenkin sovittu muusta. Jos meillä ei olisi takana näitä vuosia Englannissa, jossa lasten itsenäinen liikkuminen on totaalinen No No, niin olisinko ollut vähemmän paniikissa.

Soitin miehelle, että hän lähtisi tulemaan vastaan. Onneksi siskoni asuu meillä tämän kuukauden, koska hän pääsi toivomalleen kurssille Turussa, ja hän oli kotona.. Ei tarvinnut pukea ja raahata koko kolmikkoa etsintäreissuun.  Itse päätin kääntyä vielä takaisinpäin ja käydä katsomassa, josko poika olisi jäänyt jonnekin koulun liepeille minua odottelemaan. Olin liki jo takaisin koululla, kun mies soitti, että esikoinen oli löytynyt. Hän oli ollut jo liki kotia. Hän oli jo ehtint unohtaa mahakivun ja odottavan aika on pitkä. Ilmoitin iltapäiväkerhon ohjaajalle, että poika oli löytynyt ja voisimme hengittää jälleen vapaasti. Huomenna hankitaan pojalle puhelin!

Jottei elämä kävisi liian tylsäksi. Illalla eteisen kattolamppu tippui katosta. Pistorasian kiinnitys ei ilmeisesti ole aivan kaikkien taiteen sääntöjen mukainen, sillä koko pistorasia ruuveineen päivineen tuli alas. Onneksi koko komeus jäi roikkumaan sähköjohtojen varasta eivätkä juuri siinä alla olleet pojat jääneet alle tippuvan lampun alle.

Muita kuulumisia

Meidän viimeisetkin lapset aloittivat maanantaina hoidossa, kun miehellä  alkoi työt. Heti toisena päivänä Urpolla olikin kotipäivä, sillä hänellä nousi maanantaina iltapäivällä kuumetta. Että sellainen hyvin perinteinen hoidon aloitus. Seuraavaa “uhria” odotellessa.

Saimme lopulta kaikille kolmelle paikat yksityisestä ryhmäperhepäivähoidosta, joka sijaintinsa kannalta on ihan unelma, mutta lomien ja varahoitojen takia painajainen. Heillä on paikka kiinni viikon talvilomalla ja kuukauden kesällä. Minulla on peräti 7 päivää lomaa KOKO vuodelle. Miehen on mahdollista pitää palkatonta lomaa, joka ei tietysti ole mikään ideaaliratkaisu näillä kuluilla. Isovanhemmat meillä asuvat kaukana eivätkä miehen porukat pärjää neljän lapsen kanssa koko päivää. Minun äiti lastenhoidon ammattilaisena pärjäisi, mutta jaksaminen yksin kaikkien kanssa onkin sitten eri asia. Ei auta kun ahdistella kaupunkia ja toivoa, että ennen kesää löytyy uusi hoitopaikka.

Vaikka Urpo ja Turpo ovat samanikäisiä kuin esikoinen aikanaan omaa hoitouraansa aloittaessa, tämä hoidon aloitus ahdistaa eniten. Esikoinen osasi 1v 2kk iässä kävellä ja puhui jonkin verran. Urpo ja Turpo eivät vielä kävele eikä heillä ole oikeastaan yhtään sanaa :(.

Kuriositeettina mainittakoon, että meidän perheessä mies on ollut se, joka on hoitanut kaikkien lasten ensimmäiseen hoitopaikkaan tutustumiset. Esikoisen kanssa mies oli hoitovapaalla ja minä töissä, taaperon hoitopaikka oli miehen työpaikalla ja nyt minä olen taas töissä ja mies vielä kotona. Minä olen sitten ollut se, joka on totuttanut lapset seuraavaan hoitopaikkaan. Saa nähdä jatkuuko trendi.

Paluumuuttajan päiväkirja: askeleita kohti arkea

Kun viimeksi olin töissä, meillä oli 1,5 lasta. Siinä missä suurin osa odottajista ei malta odottaa äitiyslomalle pääsyä ja kesälomakauden aikana moni jää lomalle jo ennen virallista äitiyslomaa, minulla ei ollut mikään kiire lomalle. Ehtiihän sitä sitten lomailla ihan tarpeeksi vauvan kanssakin. Ja ehtihän sitä... peräti 3,5 vuotta :D

Kun jäin pois töistä, meillä ei vielä ollut tietoa, että muuttaisimme Englantiin. Mies kävi haastattelussa vähän sen jälkeen, kun olin jäänyt äitiyslomalle ja palasi haastattelumatkalta vain muutama päivää ennen synnytystä. Taaperon ollessa pariviikkoinen, tiesimme jo, että Suomi jäisi taakse.

En ole luonteeltani 24/7-kotiäiti, joten on oikeastaan yllättävää, että olen ollut poissa työelämästä vuosia. Ulkomailla asuessa kotiäidin rooliin oli jotenkin helpompi (ja omassa päässä luvallisempi) sopeutua. Suomessa olisin palannut töihin jo aikaa sitten.

Nyt tammikuussa, 3,5 vuotta myöhemmin,  olen palannut töihin 4 lapsen äitinä. Jos aamulla töihin lähtö yhden kanssa tuntui rulianssilta ja illat kiireisiltä, niin vähämpä tiesin. Toisaalta kokemuksen myötä myös omat taidot ovat karttuneet ja rutiinit hioutuneet. Eikä kolmesta nuorimmasta ole kukaan vielä osoittautunut aamuäreäksi, jollainen esikoinen taas oli mitä suuremmissa määrin.

Perheemme arkiaikataulut laitettiin heittämällä uusiksi, kun minä aloitin työt ja esikoinen koulun. Aamuherätys on nyt tuntia aikaisemmin kuin Englannissa. Heräämme miehen kanssa klo 6 ja lapset herättelemme hieman kerrostaen. Lapset kyselevät miksi pitää herätä yöllä :D. Koska esikoinen ei ole Englannin vuosina saanut suomalaiseen tapaan luonnollisesti oppia liikkumaan yksin ja itsenäisesti, häntä on pitänyt viedä kouluun ja hakea koulusta. Mies onkin päässyt nyt vuorostaan hoitamaan näitä kouluun viestejä, sillä hänen työnsä alkaa vasta ensi kuussa (toivottavasti alkaa. Matkassa on vielä ainakin yksi mutka). Englannissa koulu alkoi 8.45 ja koulumatka kesti noin 5 minuuttia. Nyt koulu alkaa lähes joka aamu 8.15 ja koulumatka taaperon vauhdilla kestää jonkin verran yli puoli tuntia, joten mies on ohjannut karavaaninsa matkaan jo heti 7.30 aikaan.  Itse myöhästyn tällä aikataululla hetken töistä, mutta haluan auttaa miehen ja lapset matkaan. Parempi se että minä vähän myöhästyn kuin, että esikoinen myöhästyy koulusta. Onni on tässä kohtaa se, että saan palata vanhaan työhön. Uudessa työpaikassa tuskin uskaltaisin koetella esimiehen joustavuutta :O. Iltapäivisin arkirutiinit on pirstottu palasiksi, sillä pienten päikkäriaikaan onkin oltava koululla noutamassa esikoista.

Ajatuksia töihin paluusta

Perhearkemme muuttuminen on yksi asia, mutta entäs töihin paluu. Kun on ollut yli kolme vuotta kotona ja kärsii baby brainistä, paluu on jännittänyt aikalailla. Paluu on ollut yhdistelmä uutta ja vanhaa. Tuttua ja tuntematonta. Fyysinen miljöö on pysynyt samana, mutta fuusion myötä toimintaympäristö on kasvanut. Toimintojen ulkoistamisen myötä olen menettänyt työkavereita, mutta pienempien yksiköiden lopettamisen myötä mukaan on tullut uusia työkavereita, tuttuja nimiä sähköpostien ja puhelinlinjojen takaa. Tottahan mukaan mahtuu jokunen uusikin. Työskentelen usean erilaisen aihealueen parissa, joita säätelee erilaiset lait. Suuria muutoksia ei ole lakeihin tullut. Lakien lisäksi noudatettavaksi tulee myös linjaukset niin valtakunnan tasolla kuin yksikkötasolla. Nippelitietoa on paljon ja ohjelmat pitävät huolen siitä, että yksinkertaisenkin tehtävän prosessissa pitää muistaa lukuisia pieniä klikkauksia ja merkintöjä siellä ja täällä. Yllättävän paljon on kuitenkin jäänyt selkärankaan, vaikka baby brain on neljän lapsen tulosta. Suoralta kädeltä en kuitenkaan muistiini uskalla luottaa, sillä jo ensimmäiseltä äitiyslomalta palatessani huomasin, kuinka helposti jäi kertomatta ne pienet muutokset työtavoissa. Asiat, joista oli tullut muille itsestään selvyyksiä, mutta jotka oli ennen tehty toisin. Koitamme nyt kaikki suhtautua minuun kuin uuteen työntekijään, mutta käytännössä tämä on vaikeaa.

Tarjolla hoitopaikka: arvioitu matka-aika 1 tunti

.

Oman kiemuransa asiaan tuo se, että vaikka hoitopaikkahakemukset kolmen nuorimman osalta on jätetty ajoissa ja olen ollut yhteydessä Turun kaupunkiin lukuisia kertoja jo lokakuusta alkaen, tarjottiin meille aluksi vain ei oota ja vaihtoehdoksi yksityisen hoitajan palkkaamista. Tätä aluksi selvittelinkin, mutta lopulta aikataulut ja se, että meidän kontolle jäisi työantajan velvollisuudet eikä varahoitoa olisi, käänsi ajatukset muualle. Lähimmät tai realististen kulkuyhteyksien päässä  (meillä ei vielä ole autoa) olevat yksityiset tarhat on täynnä. Viikko sitten olin saada paniikkikohtauksen kun näytti siltä, että miehen työt alkaisi samaan aikaan kun minulla. Sain soittaa kaupungille kolmesti, ja lopulta tarjosivat meille hoitopaikkaa tarhasta, jonne pelkkä bussimatka olisi kestänyt lähes tunnin. Tähän toki kävelyt ja bussien odotus päälle. Jännityssektorina se, että mahtuuko tuplarattaat kyytiin. Tarhamatkamme olisi tosin alkanut jo ennen kello 7:ää, joten tilaa olisi varmasti riittänyt :D. Tarhalta olisi vielä pitänyt matkustaa puolisen tuntia minun työpaikalle. Viennit tulevat olemaan todennäköisesti pitkälti minun kontolla, sillä miehen tuleva työ edellyttää reissaamista. Autolla pääsisimme toki helpommin, mutta meillä ei ole sitä autoa, minä en ole ajanut yli 5v autoa ja inhoan ajamista muutenkin, plus kun työpaikka on keskustassa, mutta ei tarjoa parkkipaikkoja, niin minnekäs parkkeeraat sellaisen erämaalaivan kuin minkä me tarvitsemme. Kolme turvaistuinta ja turvavyöistuin ei ihan joka autoon mahdu. Onneksi sai vihjeen eräästä ryhmäperhepäiväkodista ja vaikka alkuun sain vastauksen, ettei heillä ole tarjota kaikille lapsille paikkaa, niin tällä viikolla joku olikin ilmoittanut hoitotarpeen loppumisesta. Mies ja lapset käyvät ensi viikolla tutustumassa paikkaan ja toivottavasti tästä tulee lasten hoitopaikka ainakin siihen asti, että jotain muuta ilmaantuu. Yksityisessä ryhmäperhepäivähoidossa kun ei ole varahoitoa, lomat on kun hoitajat lomailee jne.

Ensimmäinen viikko siis takana. Töissä oli mukavaa ja miesväki selvisi kotona, vaikka aikataulu onkin haastava. Viikonlopun otamme rennosti. Hieman luistelua, pulkkailua, vähän asioiden hoitamista ja ystäviä. Muuttolaatikoihin ei olla jaksettu koskea sen enempää kuin että ollaan viety tyhjiä laatikoita pois, nyt kun roskiksiin taas mahtuu. Kyllä tämä koti tästä vielä joskus valmistuu ja tänne kehtaa jonkun kutsua kyläänkin :D.

Ensi viikolla esikoinen saa alkaa opetella itsenäistä liikkumista ja ihana siskoni saapuu taas hetkeksi meitä auttamaan, joten pienimmät saavat taas nukkua päiväunensa rauhassa, kun ei tarvitse hakea isoveljeä koulusta kesken kaiken.

Paluumuuttajan päiväkirja - ensimmäiset viikot

Oikotietä kotiin

Muuttolaatikoiden vuori olohuoneessamme on pikku hiljaa huvennut, vaikkakin vielä vähän yli viikon täällä asumisen jälkeen monta laatikkoa on purkamatta. Neljän lapsen arjen pyörittämisessä ilman autoa pelkästään lähikaupassa piipahtamiseen hurahtaa helposti tunti, kaupungin toisella puolella sijaitsevaan Ikeaan tehtyyn reissuun (ilman lapsia) nelisen tuntia. Tavaroiden purkua ja huonekalujen kasausta saa tehokkasti tehtyä vain lasten nukkuessa, muuten aika menee arkisiin asioihin Mutta joku kaunis päivä tämä muuttoprojekti saadaan päätökseen.

Olemme olleet Suomessa kolmisen viikkoa. Jo heti ensimmäisien päivien aikana ulkosuomalainen ystävä Cambridgestä kyseli joko Suomi -shokki on iskenyt? Vannoutunut ulkosuomalainen ei ehkä pysty uskomaan, että joku vakavissaan asettuisi Suomeen asumaan :D. Olen tuota sen jälkeen tunnustellut ja todennut monen monta kertaa, että ei ole. Ei ainakaan vielä. Menossa ei ole honeymoon, mutta ei vielä myöskään shokkivaihe. Ei vaikka on ollut koleaa, märkää, pimeää, pakkasta ja nyt lopulta myös lunta. Isoin shokin aihe on tähän mennessä ollut vartioiden kielenkäyttö eräässä pienessä kauppakeskuksessa. Tajusin, että en ole vuosiin kuullut sanaa neekeri. Myös kirosanat sorahtivat korvaan, mutta eniten hätkähdytti tuo neekeri. Puheesta kävi kyllä ilmi, että kyseinen henkilö on aineissa riehuja ja aiheuttanut aikaisemmin tuhoa kyseisessä paikassa, joten ehkäpä vartioiden kielenkäyttö siksi oli niin karkeaa ja rasistista

Suomessa oli tänne saapuessa  ihan yhtä pimeää, märkää ja kylmää kuin Cambridgessä. Itseasiassa Suomessa ei tunnu yhtään niin pimeältä, koska täällä on ainakin Cambridgeen verrattuna hurjasti paremmat katuvalot. Cambridgessä matalia, keltavaloisia valotolppia on aseteltu harvakseen. Me asuimme ihan keskustassa ja silti meidän kadulla oli tasan yksi valopylväs. Sekin ihan tien päässä. Jos oma etuoven valo oli unohtunut laittaa päälle, oli tie pilkkosen pimeä. Lämpötilojen puolesta pärjäsimme koko loppuvuoden samalla ulkovaatetuksella kuin Englannissa. Vuoden vaihteen jälkeen myös Turkussa saatiin parina päivänä kokea - 20 asteen pakkasia. Nämäkään pakkaset eivät tuntuneet niin pahoilta, kun meidän lämpömittari sujuvasti valehteli kymmenisen astetta vähemmän asteita :D. Kunnon toppavaatteet meillä toki oli silti päällä hyytävän tuulenkin takia.

Suomessa olen ihastuneena pannut merkille, kuinka isommat pojat viihtyvät näin talvellakin pihalla. Taapero suorastaan hinkuu ulos. Cambridgessä ulkoilu tarkoitti sitä, että lähdimme aina johonkin kolmesta läheisestä leikkipuistosta. Märkää, kuraa ja yleensä ei muita puistoilijoita. Paljon ei tullut ulkoiltua, vaan vietimme aikaa leikkitreffeillä kavereiden luona. Suomessa voi usein leikkipuiston sijasta poiketa metsään tai touhuta omassa pihassa jotakin. Meidän Cambridgen talon postimerkin kokeissa pihassa ei ollut mitään innostavaa. Ei tämä nykyinenkään oma piha sen suurempi ole, mutta takana on metsää ja rivitaloaluella lukuisia leikkipuistoja sekä kalliota, mäen nyppylää jne. Emme tosin asu aivan keskustassa, kuten Cambridgessä, mutta keskustan tuntumassa kuitenkin. Esikoisen voi jo päästää yksin pihalle. Taaperokin varmasti pian oppii tavoille ja hänkin voi hetken odotella ulkona, että muut ovat pukeissa.

Parin päivän pakkaset ja nyt lauantaina saimme myös oikein kunnolla lunta. Saimme sitä mitä olimme odottaneet. Vaikka perheen luistimista vain yhden luistimet oli löydyksissä suuntasimme heti läheiselle luistelukentälle, sillä esikoisemme on ollut intohimoinen luistelija jo 2 -vuotiaasta alkaen. Alle 3 -vuotiaana hän jo pelasi jääkiekkoa isompien poikien kanssa. Toki isommat vielä huomioivat hänen ikänsä, mutta kuitenkin hän hallitsi sekä luistelukiemurat että mailan ja kiekon. Lähes kolmen vuoden tauon jälkeen esikoisen meno oli vielä kovin haparoivaa, mutta riemu oli suuri :). Taapero pääsi laskemaan mäkeä Stigalla ja kaksoset nautiskelivat muiden katselemisesta ja keinumisesta. Minä ja mies saimme oikein kunnon treenit puskiessamme rattaita umpihangessa. Mies alamäkeen, ja minä ylämäkeen, kun isot pojat jäivät vielä luistelemaan ja laskemaan mäkeä.

Onni on eka lumienkeli <3

Itse olen iloinnut siitä, että olen saanut viettää aikaa sukulaisten kanssa sekä ehtinyt jo nähdä muutamia kavereita. Myös lasten riemusta on ollut helppo iloita, erityisesti taaperon kohdalla, sillä hän ei juurikaan muista Suomesta mitään. Taapero teki elämänsä ensimmäiset lumienkelit,  pääsi laskemaan ensimmäistä kertaa itsenäisesti liukurilla ja Stigalla. Uskalsi viimein saunan lauteille. Esikoiselle kaikki on oikeastaan tuttua kauraa, mutta hän on iloinnut sukulaisten seurasta ja huomiosta. Taaperokin on oppinut tuntemaan sukulaisiaan ihan erilailla kuin ennen.

Kaksosien sopeutuminen ollut kivikkoisempi tie. Jo muuttopäivänä alkanut ripuli jatkui vielä 10 päivää. Urpo lakkasi taas syömästä kiinteitä. Hän teki saman jo syntymäpäivää edeltäneen vatsataudin jälkeen ja hänen painokäyränsä onkin huolestuttavasti laskusuuntainen. Kaksosten painoero ennen oksennustautia taisia olla vain 25g, mutta nyt jo puolisen kiloa. Lisäksi suomalainen maito tai ruuat aiheuttivat molemmille vatsanpuruja. Ensimmäisen viikon verran yöllä huudettiin, mikä on meillä ollut todella poikkeuksellista. Nyt mahanpurut on onneksi ohi. Muuten kaksoset ovat ottaneet asiat yhtä lunkisti kuin aina ennekin. Vierastamista ei ole ollut. Päivä- ja yöunet onnistuvat missä vaan.

Maanantaina alkaa arki. Minulla työt ja esikoisella koulu. Hieman yllättäen mies sai tiedon, että myös hänellä työt olisi alkaneet jo ensi viikolla, mutta (tämän kerran) kiitos byrokratian rattaiden, ONNEKSI töiden alku sittenkin vielä lykkääntyi (tämä tieto saatiin vasta keskiviikkona illalla), sillä kolmelle pienimmälle ei vieläkään ole luvattu hoitopaikkaa, vaikka olen asiasta ollut kaupungille yhteydessä lokakuusta alkaen ja hakemukset on jätetty ajallaan.  Keskiviikko aamulla lupasivat kaupungilta, että torstaina palaavat asiaan, mutta eivät palanneet. Maanantaina on taas luuri kuumana täältä päin. Tästä se arki alkaa...

Hyvää Uutta Vuotta 2017 kaikille lukujoille ja kiitos siitä, että 10 000:n lukijan rajapyykki on ylitetty, itseasiassa jo joulukuun alussa, mutta en ole tätä ehtinyt mitenkään huomioida. Kiitos ja kumarrus!