Hiukset yhä hunningolla

Mun oli tarkoitus esitellä tässä mun uusi hieno polkkatukka. Sen sijaan, että olisin istunut kampaajan tuolissa siemailemassa teetä ja lukemassa kirjaa, istuin kotona rakentamassa junarataa ja lukemassa (lasten) kirjoja. Positiivista oli se, että saimme viettää laatuaikaa kaksin taaperon kanssa, kun au pair oli kaksosten kanssa kerhossa, kuten torstaisin taaperon tarhapäivinä on tarkoituskin.

Vielä on pitkät

Mr Murphyn puuttui tapansa mukaan asioihin. Esikoisen koulussa riehuu vatsatautiepidemia. Esikoinen sairasti omansa viikonloppuna, mutta sen jälkeen uusia uhreja ei kuulunut, ennen kuin tiistain ja keskiviikon välisenä yönä. Keskiviikkona taaperolle nousi vielä kuume ja hän oli aivan naatti. Hän nukkui lähes koko päivän, mutta tänään torstaina hän on jo lähes oma itsensä - ruoka vaan ei vielä maistu. Tarhan sääntöjen mukaan oksennustaudissa pitää odottaa 48 tuntia ennen kun saa mennä tarhaan (toki kuumeeton päiväkin pitää olla), joten tänään on vielä kotipäivä. Tottahan toki juuri kun mulla olisi ollut meno, jonka edellytys on, että voin jättää lapset au pairille. Au pair selviää hyvin pari tuntia kaksosten kanssa, mutta en millään halua jättää häntä noin pitkäksi aikaa kolmen kanssa yksin. Vanhimmaisen ja vauvat olisin vielä voinutkin jättää, koska esikoinen on rauhallinen tapaus ja on jopa avuksi, mutta taapero on vilpertti terveenä ja jopa puolikuntoisena. Kaksi liikkkuvaista vauvaa on ihan tarpeeksi haastetta nuorelle tytölle. 

No, olen selvinnyt ilman kampaajaa yli kaksi vuotta eipä tässä viikon lisäodotus paljon paina. Vatsataudin seuraavaa uhria odotellessa. Keskiviikkona olisi uusi yritys.

ps. sain kaverilta, joka oli ollut samassa leikkiryhmässä Ap4:n kanssa viestiä, että tämä selviää oikein hienosti kaksosten kanssa. Huh, ihana kuulla.

Hiukset hunnigolla

Nuorempana minulla oli lyhyet hiukset, joiden väriä ja mallia oli kiva vaihtaa jokaisella kampaajakäynnillä. Olen niitä ihmisiä, jotka löydettyään Sen Oikean Kampaajan pidättäytyvät tässä niin kauan kuin mahdollista. Tarvitsen kampaajan, jolla on mielipiteitä ja rohkeutta kertoa oma näkemyksensä siitä mitä mun päälle pitäisi tehdä. En ole oman kuontaloni ekspertti, vaan odotan, että alansa ammattilainen käyttää ammattitaitoaan loihtiakseen jotain mikä sopii minulle. Vuosia minulla oli juuri mulle sopiva tukkatohtori, jonka luokse matkustin, vaikka en asunut edes samassa kaupungissa. Sitten välimatka kasvoi satoihin kilometreihin ja oli pakko alkaa etsiä uutta kampaajaa. Turussa minulla kesti vaivaiset seitsemän vuotta löytää luottokampaaja, mutta sitten löytyikin ihan loistava :). Tässä välissä ehdin kokeilla useampaa paikkaa. Vuosien etsinnän jälkeen päädyin luopumaan tummasta tukasta, jonka kanssa juurikasvu oli jatkuva ongelma. Häitä ennen kasvatin hiukset pidemmiksi ja kävin siskon luottokampaajalla värin poistossa. Vaalea tukka oli alkuun järkytys, mutta lopulta olenkin viihtynyt blondina jo 8 vuotta. Enkä ole luopumassa. Onhan tää huoltovapaa verrattuna värjätyyn päähän :D.

Hiukset ennen. Huomaa vauvahius :D

Englannissa en ole edes yrittänyt etsiä uutta kampaajaa. Vuoden 2014 keväällä kävin hiusmallina eräässä kampaamossa ja yllätyin, kun minulta kysyttiin mitä haluan. Hiusmalli tarkottaakin täällä ilmeisesti vain oppilastyötä. Olen Suomessa ollut joitakin kertoja hiusmallina ja silloin kyseessä oli kampaajien koulutustilaisuuksista, joissa oman alansa huiput kouluttivat muita kampaajia edustamiensa merkkien hiustrendeihin. Kyse ei todellakaan ole mistään asiakkaan tilaustyöstä. Kerrankin muutama muu tyttö vieräytti kyyneliä, kun heidän hartaasti kasvattamaansa tukkaan tehtiin radikaaleja uudistuksia (ei pitänyt tulla heille yllärinä, mutta näytti tulevan silti), minä olin pettynyt, kun oma tumma polkkani ja itse nyrhimäni otsatukka saivat osakseen vain pientä hienosäätöä, sillä Kleopatra -look sattui olemaan Goldwellin merkkivuoden juhlanäytökseen tarvittu menneiden vuosien malli :D. Tämä oli muuten hauska kokemus, vaatteineen, meikkeineen ja koreografioineen kaikkineen.

Viimeisen kerran olen käynyt kampaajalla yli kaksi vuotta sitten, kun Suomen reissulla mun luottokampaaja oli töissä meidän kesälomareissun aikaan. Tänä keväänä sentään vähän siistittiin mun tukkaan, kun sisko leikkasi kuivat latvat ja laittoi vähän raitoja. Tukka asiat on siis ollut jo vuosia retuperällä. Viime viikolla näin taas kampaamon ikkunassa kyltin, että etsivät malleja. Tällä kertaa kun kysyin millaista hiusta he etsivät, oli vastaus short bob. Luin juuri eräästä blogista, että Bob on uus Pop. Googlettelin vähän asiaa ja näyttää siltä, että polkka on kuitenkin jo menneen talven lumia tai hiipuvan kesän aurinkosäteitä, kevään ja kesän 2016 muotia. Samoin kuin erottuvat vauvahiukset, joita vielä kevään ja kesän 2016 näytöksissä esittelivät kuulemma ainakin Balenciaga, Boss, Prada ja Oscar de la Renta sekä Dolce & Gabbana. Vauvahiusta tässä päässä riittää. Torstaina sitten uusi pää, jännää :). Retuperältä hiusmuodin hiipuvalle aallon harjalle. Se on ihan hyvä noususuhdanne mulle.

Ps. pahoittelut kännykkäkuvan huonosta laadusta.

Suurperhe harjoittelee matkailua - Peak District

Tämä matkakertomus olisi pitänyt postata jo pari viikkoa sitten, mutta en ehtinyt aikaisemmin käydä läpi kuvia tätä juttua varten. Tässä juttua elo - syyskuun vaihteessa tekemästämme kesälomareissusta.

Meidän perheen kesän toinen ja viimeinen yhteinen reissu kohdistui Peak Districtille. Ajomatkaa on noin kolmisen tuntia Cambridgestä ja oikeastaan tässä suurin syy siihen, että tälle alueelle suuntasimme. Jurassic Coastille ajomatka kesti kuutisen tuntia ja meidän perhe ei totisesti ole autossa tottunut istumaan, joten tuo oli jo ihan äärirajoilla. Varsinkin vauvoille, joille edes jaloittelu tauot eivät tuo muuta virkistystä kuin maisemien vaihtelun, kun yksi istuin muuttuu istumiseksi sylissä tai syöttöistuimessa.

 
Peak Districtille ei nimestä huolimatta ole ominaista terävät huiput vaan maisema on silmin kantamattomiin vihreää kumpuilevaan ylänköä, jota jakaa (White Peakin puolella ainakin) kivistä kasatut aidat. Vihreillä laitumilla vaeltelee lampaita sekä kaiken rotuista lehmikarjaa. Jonkun verran näkyi myös hevosia ja viljelmiä. Tiet ovat kapeita ja mutkaisia. Välillä ajetaan metsän synnyttämässä tunnelissa. Alueella on lukusia historiallisia rakennuksia, joissa on kuvattu mm. Harry Potteria, Ylpeyttä ja Ennakkoluuloa ja Robin Hoodia.

Majoituimme taas AirBnB:stä vuokrattuun asuntoon. Pienestä kylästä nimeltä Tideswell löytyi ihastuttava cottage, jossa meillä oli käytössä 2 makuuhuonetta, kaikella ruoanlaittoon tarvittavalla varustettu keittiö, pesukone, kuivausrumpu, syöttötuoli sekä matkasänky. Toinen kaksosista sai “tyytyä” istumaan matkasyöttötuolissa ja he jakoivat tavalliseen tapaan sängyn. Lisäksi omistaja oli jättänyt käyttöömme sisä- ja ulkoleluja.

Matkapäivän jälkeisen päivän käytimme jaloitteluun Tideswellissä. Kävelimme laidunmaita pitkin ihailemassa maisemia, lehmiä ja lampaita. Isommat pojat toki juoksivat minkä ehtivät ja vain ihmeen kaupalla säästyivät liukumiinoilta :D. Pelloilla kaksoset kulkivat kantorinkoissa, josta saatiin vähän lisähaastettava kivimuurien yli kiipeämiseen. Kylällä mahduimme käyttämään rattaita. Kävimme myös kurkkaamassa paikan kuuluisinta nähtävyyttä, katedraalia, leikkipuistossa sekä syömässä paikallisessa pubissa.

The Heights of Abraham - maisemahissi

The Heights of Abraham -kaivoksessa

Seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle taas autolla. Muutaman tunnin ajomatkan päässä nousimme maisemahissiin/köysirataan (cable car) , jonka kyydissä nousimme The Heights of Abrahamin upeisiin maisemiin. Paikalla on alun alkaen ollut kaivoksia, joiden ehdyttyä niistä keksittiin tehdä turistinähtävyyksiä. Paikka on ollut matkailukohde jo 1780 -luvulta :O. Kaivoskierroksen opas kertoi, että ensimmäiset turistit laskettiin kaivoksiin sangoilla ja heidät lähetettiin luolastoon yhden kynttilän kera. Se mitä turisteille ei kerrottu oli, että kynttilä kesti vain 15 minuuttia. Kaivoksen turistiopas odotteli alkupäässä 20 minuuttia ennen kun lähti perään. Siinä ajassa turistiparka oli ehtinyt jo hätääntyä pilkkopimeässä oikein hyvän kerran. Opas tarjosi maksua vastaan uuden kynttilä ja lisämaksua vastaan tulitikut. Nykypäivänä turistikierros oli oikein mukavasti valaistu. Kaksoset kulkivat mukana kantorepussa ja kantorinkassa, joka oli kyllä “hieman” hankala luolassa, jossa rinkkaa piti kantaa etupuolella. Rinkassa saimme kuitenkinmukaan vauvojen ruuat, vaipat sekä piknikevästä isommille. Alueella on mielettömät näköalat ja me emme olekaan koskaan vierailleet näin korkealla sijaitsevassa leikkipuistossa.

Päivinä kolme ja neljä vierailimme alueen National Trustin kohteissa, sillä meillä on National Trustin vuosijäsenyys ja siten "ilmainen" pääsy mm. Stone Hengeen ja satoihin muihin kohteisiin.

Kedleston Hall

Hip carrier

Kedleston Hall ja Hardwick Hall ovat molemmat elokuvista tuttuja kartanoita. Hardwick Hall, joka näistä kohteista on vanhempi on toiminut mm. Malfoyn perheen kartanona elokuvassa Harry Potter ja Kuoleman varjelukset. Nuorempi rakennus Kedleston Hall oli valoisana ja ei niin täyteen tungettuna enemmän meidän perheen makuun. Molemmissa olisi riittänyt katseltavaa tunneiksi, mutta meidän perhe kiirehti huoneesta toiseen, sillä taapero ei vielä jaksa tällaisista kiinnostua, vaikka Englantilaisissa museoissa myös lapset on huomioitu mm. "Pongaa tämä ja tämä" -tehtävillä, aiheeseen sopivilla palapeleillä ja puvuilla, joita saa sovittaa. Esikoinen jaksaisi jo enemmän, joten tasapainottelimme kaikkien toiveiden rajoilla. Kedleston Hallissa esikoiseen teki erityisesti vaikutuksen kuninkaan pukeutumishuone sekä kuninkaan sängyn restaurointi ja siitä kuvattu video. Itse kuningas tosin ei koskaan edes nukkunut kyseisessä sängyssä. Olimme varustautuneet reissuun sekä rattailla että kantorinkalla ja -repulla. Kedleston Hallissa saimme kuitenkin jättää rattaat “narikkaan” ja lainata lonkkaistuimia (hip carrier). Eräänlaisia vöitä, joissa vauvan/lapsen painon saa laskettua luontevasti lonkan päälle sijoitettuun istuin palaan. Oikein kätevä vekotin. Hardwick Hallissa liikuimme rinkan ja repun kanssa.

Kaksosten kanssa liikkuminen on mielenkiintoista, sillä saamme osaksemme paljon kommentteja ja ihmiset tulevat juttelemaan mitä milloinkin. Syntyy jos jonkinlaista keskustelua ja kuulemme monia tarinoita. Luulen, että nimenomaan kaksosten takia saimme näissä(kin) kohteissa irti kuin suomalaisena suppusuisena perheenä olisimme muuten saaneet :D.

Kakkainen loppu

Hardwick Hall - uusi linna

Hardwick Hall - vanha linna

Harwick Hallin kierroksen päätteeksi päätimme pitää lapsille riekkumishetken sekä välipalatuokion piknikhuovalla kartanon metsäisessä leikkipuistossa. Heitin viltin ainoalle näkyvissä olevalle ruohopläntille ja aloin vaihtaa vaippaa toisille kaksosista. Olin ihan varma, että kaveri oli haiskahtanut, mutta vaipassa ei ollut mitään. Jollain ilveellä kikkare oli jättänyt vaipan täysin puhtaaksi ja pääsi tipahtamaan hoitoalustaa vain hipaisten piknikhuovalle. Tottahan toki juuri tässä kohtaa huomaan, että vauvojen kosteuspyyhkeet vetelevät viimeisiään. Ennen reissua olin tunnustellut pakettia ja paketissa tuntui olevan vielä ainakin yhden reissun verran pyyhkeitä, mutta ei, ei, eiiiii. Totta kai juuri nyt, kun pyyhkeitä olisi kulunut tavallista enemmän piknihuovan ja minun farkunlahkeen pelastamiseen, ne loppuivat. Mr Murphy… se häijyläinen!!! Sain pelastettua piknihuovan ja farkunlahkeeni sen verran, että sieti olla. Onneksi toinen minikaveri ei ollut tehnyt isompia tuotoksia, vaan pärjäsi pelkällä vaipan vaihdolla. Isommat rakensivat majoja ja kävivät välillä hakemassa leipää ja muuta evästä.  Ihmeellisesti kakan haju kuitenkin leijui vieläkin meidän nenissä. Nostin piknikhuovan reunaa ja huomasin, että olin onnistunut heittämään piknikhuovan suoraan koiran kakkaan. VOI P**ka! Lasten leikkialueella, toki metsässä, mutta silti. GRRRR! Jollain ihmeellisellä tavalla olin onnistunut myös sotkemaan kantorepun kakkaan, kun olin laskeutunut vaihtamaan vaippaan. Myös kengän pohjasta löytyi tuota ihastuttavaa hajunlevittäjää. Jostain kumman syystä meidän (aikuisten) evästysinto hävisi siinä samassa. Pakkasimme kantorepun harson sisään, piknikhuopa oli jo vuosia vanha ja olikin ollut tarkoitus heittää pois tämä kesän jälleen eli roskiin vaan. Onneksi asunnolla odotti pesukone. Illan päätteeksi pyykättiin ja rummutettiin pyykkiä sekä yksi kantoreppu. Hirmu kätevää, kun ei tarvinnut sitten kotona pestä niin paljon pyykkiä :D. Olimme sen verran ajoissa kotona, että (myöhäisen) päivällisen jälkeen mies ja pojat kävivät vielä kävelyllä pelloilla. Esikoinen oli tätä koko päivän toivonut. Kiviaitojen yli kiipeily oli niin kivaa. Minä jäin minimiesten kanssa pakkailemaan ja siivoilemaan seuraavan aamun aikaista avaimen luovutusta silmällä pitäen.

Kotia kohti

Aamulla satoi, mutta olimme suunnitelleet paluumatkalla käyvämme Sherwoodin metsässä. Halusimme elää toivossa ja ajoimme Sherwoodin metsälle vain todetaksemme, ettei meistä kukaan halunnut lähteä tarpomaan sateeseen. Pieni sade ei ketään haittaa, mutta joskus vaan sataa liikaa ja kun ei ole pakko, niin ei onneksi ole pakko. Niinpä kotireissun seuraavaan etappia kohden. Uskokaan tai älkää, mutta meidän seuraava kohde oli IKEA. Ihka ekaa kertaa koko Englannissa asumisen aikana meidän perhe vieraili Ikeassa. Meillä ei ole kyseistä sinistä laatikkoa missään lähellä, joten toisin kuin Turussa asuessa, Ikeassa ei vaan piipahdeta. Tulipa kotoisa olo, kun syötiin Ikea ruokaa ja shoppailtiin vähän kaikkea tarpeellista sekä tietysti ruokapuolelta mukaan skandiherkkuja. Reissu olisi ollut täydellinen, jos isommat pojat olisivat pääseet leikkimään Smålandiin, mutta sinne oli yli tunnin jonotus, joten valitettavasti tämä jäi nyt seuraavaan kertaa (olisikohan Suomessa).

Kaiken kaikkiaan onnistunut reissu. Voin kehua ja suositella AirBnB:tä. Suosittelen myös vierailemaan Peak Districtillä, sillä vaellusmaastojen lisäksi siellä on valtavan paljon muuta nähtävää. Kartanot tiluksineen ovat upeita. Lähellä olisi ollut myös muutamia huvipuistoja, mutta meillä ei ollut nyt aikaa eikä tarvetta tuon laatuisille huveille. Matkailu neljän lapsen kanssa on mahdollista, kun tavoitteet ovat vaatimattomia ja joustavia. Mitä tältä reissulta opimme. Varaa aina autoon ylimääräinen paketti kosteuspyyhkeitä sekä talous- tai vessapaperia :D. Muista varavaatteet myös aikuisille. Kaksosten kanssa liikkuvien kannattaa panostaa niin kantoreppuihin kuin kantorinkkoihin. Rattailla liikkuminen rajoittaa aivan liikaa. Ja jos autossa on tilaa, ottakaan mukaan aina molemmat. Meillä matkassa oli kaksi rinkkaa ja yksi reppu, mutta aina välillä kaipasimme kahta reppua. Etenkin kartanoissa/museoissa kiertäminen olisi ollut vähemmän kömpelöä repun kanssa. Toisaalta taas koko päivän patikkaretkellä rinkka on ihan ehdoton. Ensi kerralla, mikäli auton tila vaan sallii,  meillä on mukana kaikki mahdolliset liikkumisvälineet.

Myöhästynein reissuterveisin Nim. “Miten niin en osaa matkustaa kevyesti” :D

Hiljaa hyvää tulee? - au pair nro 4

Kuvituskuva

Joku aika sitten kirjoittelin siitä miten olin taas uutta au pairia etsimässä. Haastattelin neljää tyttöä, kroatialaista, ranskalaista, italialaista ja suomalaista. Eri kulttuureihin tutustuminen ja englannin kielen tuominen myös kotiin tuntui ajatuksena hyvältä. Kaikki ehdokkaat olivat todella mukavia ja omalla tavallaan sopivia. Taustansa ja koulutuksensa takia joko ranskalainen tai italialainen olisivat olleet parhaat vaihtoehdot. Päätöksen tekeminen ei ollut helppoa ja pohdimme asiaa kovasti. Lopulta tulimme siihen tulokseen, että koska lastemme ensimmäinen kieli ei ole englanti ja eikä yksikään haastateltu puhunut sujuvaa tai edes kovin hyvää englantia, kumpikaan osapuoli ei hyötyisi tästä asetelmasta. Päädyimme siis tuttuun ja turvalliseen suomalaiseen.

Au pair nro 4 on ollut meillä nyt vajaa pari viikkoa. Koska taaperon uusi tarha ei ole vielä(kään) alkanut, emme ole päässeet aloittelemaan mitään pysyvää viikkoaikataulua. Tämä aika on ollut raskas, sillä olemme au pairin kanssa viettäneet kaikki aamupäivät yhdessä. Vaikka on ollut raskasta niin ei samallalailla raskasta kuin Ap2:n kanssa (Ap2:n tarinan voit lukea täältä), vaan kuten uusiin töihin perehdyttäminen yleensä on. Iltapäivisin hän on ollut pääosin vapaalla, jotta olemme molemmat saaneet hengähtää ja hän on saanut tutustua uuteen kotikaupunkiinsa sekä muihin au paireihin.

Olemme käyneet yhdessä erilaisissa leikkikerhoissa kartoittamassa mihin kerhoihin uskaltaisin Ap4:n ja kaksoset lähettää taaperon tarhapäivinä. Kesää lukuunottamaatta, en ole viimeisen vuoden aikana juurikaan käynyt ryhmissä, sillä taapero on ollut tarhassa tai käynyt ryhmissä au pairin kanssa. Antamalla kaksoset au pairin hoitoon saisin kahtena kolmena päivänä viikossa muutaman tunnin ajan paneutua ihan rauhassa muuttovalmisteluihin, käydä kaupassa ilman lapsia jne. Leikkikerhoja tässä kaupungissa riittää, mutta ihan kaikkiin kerhoihin en edes itse menisi, sillä kaksi liikkuvasta vauvaa ja ympärillä juoksentelevat isommat lapset joutuvat niin herkästi törmäyskurssille. On siis löydettävä ryhmät, joissa vauvoille on järjestetty rauhallisempi oma alue ja vauvoihin, saatikaan kahteen vauvaan, tottumaton Ap4 pärjäisi kohtuudella. Tokihan kaksoset pyrkivät lähtemään tutkimusmatkoille, mutta ei auta muu kuin napata karkulainen takaisin ruotuun. Ja muistaa, että tässä maassa tai ainakin tässä kaupungissa, avunpyytäminen ei ole synti. Apua saa pyytää ja sitä tarjotaan jopa pyytämättä.

Ap4 on luonteeltaan erilainen kuin edeltäjänsä. Hän on hiljaisempi ja ilmeisesti ujo. Jos edellisiä tyttöjä jututti, heidän kanssaan sai aikaan oikein mukavia keskusteluita. Olenkin saanut ihan uudella tavalla näkymää (alle) parikymppisen maailmaan. Ap4:n kanssa keskustelun yritykset hiipuvat lyhyeen. Hän hoitaa tehtävänsä, mutta ei ole edes yrittänyt jutella lapsille. Onneksi hän sentään tomerasti ohjaa (ja tarvittaessa komentaa) isompia poikia seurattuaan pari päivää meidän toimintatapoja. Taapero on tähän asti ollut oikein mallikelpoinen isoveli. Ongelmia ei ole ollut. Mutta nyt taaperoa saa lähes kokoajan muistuttaa siitä, etteivät kaksoset kestä rutistushaleja. Jopa lohdutukseksi tarkoitettu pusu muuttuu helposti liian rajuksi. Hän ei myöskään oikein osaa suhtautua siihen, että kaksoset “osallistuvat” hänen leikkeihinsä. Kolmivuotiaan tahtoikä ei ole ihan helpoimmasta päästä. 

Kesti yli viikon ennen kun Ap4 ensimmäisen kerran otti itse kontaktia taaperoon. Kaksoset olivat flunssassa eikä heidän kanssaan voinut lähteä mihinkään kerhoon. Tihkusateesta välittämättä kävin taaperon kanssa kaupassa, Ap4:n jäädessä totuttelemaan tulevaan työsarkaansa - kaksosiin. Kun tulimme kotiin alkoi sataa kaatamalla eikä puistoreissu tullut kysymykseenkään. Taapero halusi leikkiä muumeilla, joita ei pienen kokonsa takia voi tuoda alakertaa kaksosten ulottuville. Taapero kiipesi yksin yläkertaan ja Ap4 seurasi häntä aivan omatoimisesti. Taaperon mukaan heillä oli oikein mukavat leikit. Pieni ja arka yhteys on löytynyt. Aika näyttää miten Ap4:n kanssa lähtee sujumaan. Ainakin lapsille tämä hiljainen läsnäolo tuntuu sopivan. Taapero on kapinoinnista huolimatta hyväksynyt hänet niin, että voi ottaa häntä kädestä kiinni, jos säikähtää ruohonleikkureita (jostain syystä hän pelkää kaikkea millä leikataan ruohoa) ja kyseli eräänä iltana “Minne meidän kaveri menee?”. Esikoinenkin on kertonut hänelle koulujuttuja ja esitellyt koulussa askarreltuja asioita. Toivossa on hyvä elää. Tämä tyttö tarvitsee vain aikaa.

Kymmenen kuukautta kaksosia

Syyskuu on miltein puolivälissä ja Englantia hemmotellaan helteillä. Nytkin mittarissa +28 astetta ja päivän lämpimin hetki on vasta tuloillaan. Syyskuun on kuulemma lämpimin 50 vuoteen. Elokuun lopulla kaksosilla ehti jo olla pipot ja takit päällä. Olin pessyt kaikki shortsit pois ja laittanut “myytävät” - kasaan, mutta pakkohan ne oli sieltä kaivaa vielä esille.

Yritä tässä nyt tehdä jotain

Miten ihmeessä mä onnistun kirjoittamaan kaksosista vain kahden kuukauden välein (edelliset tekstit 6kk ja 8kk), vaikka he ovat mun maailman keskipiste. Vaiko toisinpäin. Mä olen heidän maailmansa keskipiste. No, joka tapauksessa mun elämä pyöriin heidän ympärillä ja toki yhtä tärkeänä osana myös muu perhe, mutta jopa isommat pojat ovat sen verran itsenäisiä, etteivät roiku (kirjaimellisesti) minussa joka hetki. Urpo ja Turpokin selviävät aivan hyvin ilman minua, kuten Suomen reissu todisti, mutta kun olen paikalla eroahdistusta on varsinkin Turpolla. Urpo taas on herkempi vierastamaan. Kumpikaan ei varsinaisesti vierasta, mutta joissakin ihmisissä vaan on sitä jotain VIERASTA enemmän kuin toisissa. Ja kaksosten kanssa liikkuessa rattaisiin kurkkiin tutut ja tuntemattomat päivittäin. Sitä tulee tavattua ja juteltua lukemattomien täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Jos joskus haluat tuntea itsesi pieneksi kuuluisuudeksi, jota osoitellaan, jonka ohi kulkiessa kuiskutellaan, vastaantulijat ihmiset hymyilevät, tulevat juttelemaan ja kommentoimaan olitpa missä vain ja milloin vain, lähde liikkeelle kaksosten kanssa. Jos sinulla ei ole omia, niin varmasti joku tuttu monikkoperhe lainaa mielellään pieneksi hetkeksi omiaa

n :D. Ja lisää jutun aihetta saa aina siitä, kun mukana on myös vanhemmat pojat. Kaikki tämä varmaankin triplaantuu, kun rattaista löytyisikin kolmoset.

En tiedä onko kommentointi erilaista Suomessa ja Englannissa, mutta ainakin Suomesta kuulemieni juttujen perusteella ihmiset loukkaantuvat useammin ja tuntevat kommentoinnin ja juttelemaan tulemisen helposti ahdistavana. Olen ehkä muuttunut täällä viettämieni vuosien aikana, ja niin myös perushiljainen suomalainen mieheni, sillä minä tai mieheni emme koe jatkuvaan small talkkaamista ja samojen asioiden kommentointia mitenkään ahdistavana, rasittavana tai loukkaavana. Kyse on nimenomaan small talkista ja kaksosten kanssa “joutuu” jutustelemaan vähän vielä enemmän kuin muuten joutuisi. Olen tainnut vain kaksi kertaa saada oikeasti loukkaavan kommentin. Molemmat kerrat ovat alkaneet ihan positiivisilla normaaleilla kyselyillä siitä, että onko sulla siellä kaksoset? Yksi molempia? Ekalla kerralla myyjä totesi, että  “Awww, Lucky you. Until the night comes”. Tähän oli onneksi helppo todeta, että nämä herrat nukkuvat todella mukavasti. Toista oli taaperon kanssa. Ja toisella kerralla liikennevaloissa täti huikkasi vielä perään, että ei kadehdi minun kohtaloani. Muuten kommentit ovat yleensä enemmän (viattomia) toteamuksia kuin leimaavia lausahduksia, kuten double trouble, busy mum, you have your hands full, are they good? jne. Olemme erilaista ja erilaisista taustoista, joten toisille tuo double trouble on loukkaava kommentti. Jos meillä olisi takana vuosien hedelmöityshoidot, loukkaantuisin taatusti tuosta lausahduksesta. Nyt kun meillä on jo kaksi poikalasta täynnä energiaa ja tiedän, ettei energiatasot meidän huushollissa ainakaan laskusuunnassa ole, niin kyllä toi double trouble on ihan totta :D. Tiedän monia, joita loukkaa myös tuo Are they Good? Eihän vauvat toki lähtökohtaisesti ole hyviä tai pahoja. Käsitän kuitenkin kysymyksen enemmän niin, että ovatko lapset olleet helppoja. Ja ovathan nämä.

Kymmenen kuukautiset (korjattua ikää 8,5kk) suloiset hymypoikamme ovat edelleen hyvin samannäköiset, mutta ne pienet erot, joista olen jo aikaisemmin maininnut ovat pikkuhiljaa selkiintymässä. Ne, jotka ovat kanssa enemmän tekemisissä voivat huomata nuo pienet erot ainakin silloin tällöin. Yhä vieläkin he ovat kuitenkin niin samannäköiset, että ihan sataprosenttisesti emme itsekään osu oikeaan. Onneksi kuitenkin liikkumistapa on tähän mennessä ollut hyvä varmistustapa.

Turpo, joka on aina syönyt paremmin, on jostain syystä kapea poskisempi ja hänellä on hieman pienemmän silmät, kuin Urpolla. Silmät muistuttavat esikoisen silmiä. Hänellä on mitä veikein hymy, jonka hän väläyttää, kun osallistuu leikkiin. Turpo on kontannut jo jonkin aikaa, hän nousee seisomaan tukia vasten ja on ottanut muutamia askeleita tukia pitkin. Hän naksuttelee suutaan, kun haluaa ruokaa. Turpo aina siellä missä tapahtuu ja aina liikkeessä. Hän konttaa pallon tai maitopullon korkin perässä riemusta hihkuen. Turpo osaa istua, vaikka ei itse osaakaan mennä istumaan eikä pidä istuskelusta.

Urpo on pyöreäposkisempi ja taaperon tavoin hänellä on suuret siniset silmät. Urpokin osaa kontata, mutta ryömii silti mieluummin. Hän osaa mennä itse istumaan ja istuu ilman tukea oikein hyvin. Urpo on mietteliäämpi ja rauhallisempi. Hän saattaa maata selällään lattialla ja tutkiskella kädessään olevaa lelua. Muutenkin hän viihtyy paremmin yksin touhuten. Hänkin rakastaa palloja, mutta ei yhtä riehakkaasti kuin veljensä. Kesälomareissulla vierailimme eräässä kartanomuseossa ja saimme lainaan kantovälineet. Palauttaessamme näitä kantimia museovirkailija kysyi, onko tämä se hiljaisempi. Ja kyllähän hän on. Luonne-eron näkee, kunhan vain hetken kaksosten touhuja seurailee. Tänäänkin leikkikerhossa Urpo makasi vauvojen leikkimatolla selällään ja järsi leikkiastiaston kahvikuppia. Turpo konttaili kauempana erilaisia leluja tutkien ja palasi aina välillä äitin syliin.

Murusemme nukkuvat yhä samassa pinnasängyssä jalat vastakkain. Vaikka Turpo usein meuhkaa ja remuaa ennen nukahtamista, tämä ei näytä Urpoa häiritsevän vaan hän nukahtaa, kun on nukahtaakseen. Vaikka toinen heräisi kesken unien, ei toinen siihen yleensä herää. Yhdellä sängyllä jatkamme niin kauan kuin mahdollista, sillä toinen pinnasänky ei oikein edes meidän makkariin mahtuisi.

Kymmenen kuukautta on kulunut hurjaa vauhtia. Vauvavuoden viimeisiä kuukausia viedään ja samalla kuluu vääjäämättä myös aikamme täällä Englannissa kohti loppua. Luopumisen ja muutoksen ajat ovat edessäpäin.

Paluumuuttajan päiväkirja vol 1 - takaportti

7.9.2016

Rakas päiväkirja.

Meidän paluumuutto lähenee ja lähenee kaiken aikaa. En oikein uskalla edes ajatella, kuinka vähän aikaa meillä on enää jäljellä. Nyt kun Brexitin esiin nostattamat suuret tunnekuohut on laantuneet ja elämä on taas vakiintunut normaaleille urilleen. Ainakin täällä Cambridge -kuplassa. Voin todeta, että neljä kuukautta on vähän. Ihan tässä paniikki alkaa iskeä.

kuva: Pixabay

Pää on sekaisin. Miten on mahdollista elää arkea, kun samalla pitää suunnata ajatukset uuteen tulevaisuuteen Suomessa. Samalla kun perusarjen pitää pyöriä ja suunnitella lähitulevaisuutta: Tehtäisiinkö me vielä joku reissu jonnekin ennen muuttoa. Ehdittäisiinkö / jaksettaisiinko käydä Lontoossa. Pitää valmistautua muuttamaan takaisin Suomeen: myydä tavaraa, kilpailuttaa muuttofirmoja, järjestää vanhimmalle koulupaikka, nuorimmille hoitopaikat, löytää uusi koti, sopia työpaikan kanssa tarkemmat aikataulut paluusta jne. Ja samalla pitää takaportti auki. Mitä jos mies saakin uuden työpaikan, sellaisella palkalla, että meidän on mahdollista jäädä tänne.

Olen jutellut monen paluumuuttajan kanssa ja kaikki sanovat samaa. On todella vaikeaa jakaa itseään ja ajatuksiaan useampaan suuntaan. Huomasin tämän vaikeuden jo tänne muuttaessa. Keskityin pyörittämään arkea ja valmistelemaan muuttoa Suomen päässä, mutta en jaksanut paneutua tulevaan Englannissa. Onneksi mies sitten taas paineutui Englantiin ja täälläkin päässä hommat tuli hoidettua. Nyt huomaan, että taaperon refluksin aiheuttama väsymys oli se, joka rajoitti ajatteluni koskemaan vaan Suomea. Vai onkohan kyse siitä, että tiedän miten Suomessa hommat toimii. Ja kokemuksesta - ulkomaan muuttovalmistelut olen jo kerran tehnyt. Tällä kertaa kykenen ajattelemaan tätä hetkeä, valmistelemaan muuttoa ja ajattelemaan tulevaa Suomessa. Se mihin pää ei enää taivu, on tuo takaportti. En pysty, en kykene, sille antamaan ajatuksia, muuten kaikissa ponnisteluissa, joita minun on pakko tehdä siihen asti, kunnes selviää saako mies töitä vai ei, ei ole mitään mieltä. Jatkan höyryveturin lailla kohti tunnelia. Siellä jossain siintää Suomi. Kaiketi jossain tuossa matkan varrella on sivuraide, joka vie meidät takaisin ruutuun nimeltä Cambridge.

ps. Rakkaat työkaverit. Mikäli tämän luette, pidetään tämä takaportti vielä meidän salaisuutena. Ei juoruja kahvipöydässä eikä terkkuja pomoille. Aika näyttää olenko tammikuussa työpisteessäni Turussa vaiko edelleen kotiäitinä Cambridgessä.