Viimeisen au pairin jälkeen

Kirjoittelin aikaisemmin kuinka olin ahdistunut Ap4:n hiljaisuudesta. Siitä, että kaikki keskustelun yritykset kuivuivat kokoon ja hän tuntui välttelevän kontaktia meidän perheeseen. Kirjoitus löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Kuvituskuva

Sen jälkeen kun olimme sopineet, että Ap4 ei enää palaakaan meille jo etukäteen sovitulta Suomen lomaltaan tuntui, että Ap4 jotenkin helpottui ja huojentui. Emme ihan päässeet keskustelun asteelle, mutta hän sai aikaiseksi jopa kunnon lauseita. Äänessä saattoi kuulla hymyn häivähdystä. Palaute siitä, ettei hän ota kontaktia lapsiin meni perille ja hän alkoi keskustella isompien lasten kanssa. Viimeiset viikot hänen seurassaan eivät enää olleet yhtään niin ahdistavia. Ehkä me molemmat lakkasimme jännittämästä toistemme seuraan joutumista. Itse ainakin jaksoin taas yrittää keskustella, vaikka välillä olikin täydellinen taisteluväsymys.

Elämä ilman au pairia on ollut tavallaan helpompaa, kun ei ole tarvinnut tuntea oloaan vaivaantuneeksi, mutta samaan aikaan myös tavallista haasteellisempaa, sillä Herrat Oksupoksu, Ripuli ja Kuume ovat laittaneet kapuloita rattaisiin. Jo ennen Ap4:n kotiin lähtöä meille iski oksennustauti, jonka vuoksi kaksosten syntymäpäivät piti peruuttaa. Tämän jälkeen pienimmät kärsivät vielä ripulista ja 2/4 pojista sai kuumeen. Vaikka osan aikaa olen saanut apua ystävältä esikoisen kouluun viemisten ja hakujen kanssa, olen joutunut viemään myös taaperoa tarhaan. Osan aikaa olen joutunut raahaamaan mukanani kipeitä ja kuumeisia poikia myös koululle, sillä myös ystävän lapset sairastuivat. Aamut sujuvat ihan hyvin, kun mitään yllättävää ei satu. Mutta pienikin poikkeama, kuten oksennustaudin jälkeinen löysän vatsan aiheuttama vaippakatastrofi, jonka seurauksena sekä Turpon että minun vaatteet menivät vaihtoon, kun samaan aikaa esikoinen hävitti kenkänsä matkalla etuovelta takaovelle, josta meidän pitää rattaiden kanssa liikkua, saa pakan kaatumaan. (Lopulta kenkä löytyi hänen repustaan. Älkää kysykö miten se sinne joutui :D.)  Iltapäivien ristiriita päiväunien ja kouluhakujen suhteen ratkesi sillä, että kipeät pikkuiset ovat nukkuneet epätavallisiin aikoihin. Jotain hyvääkin siis näissä taudeissa. Olemme tässä viime viikkoina kököttäneet paljon kotona sairastupaa pitämässä ja asioita, joita olin suunnitellut hoitavani on jäänyt hoitamatta. Au pairin avulla olisin pysynyt ns. aikataulussa. Vielä pari päivää ja sitten siskoni saapuu oman muuttokuormansa kera. Apukäsiä tarvitaankin, sillä muuttoon on alle kuukausi aikaa :O.

Jälkipuintia

En tunne Ap4:ä lainkaan, mutta olen ajatellut niin, että suurperhe, jossa vanhimmat lapset ovat vauhdikkaita ja jokseenkin meluisia poikia ei ehkä ollut sopiva paikka hänelle. Hänen luonteellaan hän olisi ehkä sopinut paremmin perheeseen, jossa on vähemmän lapsia ja vähemmän menoa sekä meininkiä. Mene ja tiedä. Ehkäpä au pairiksi lähteminen ei vaan ollut hänen juttunsa. Toivon kuitenkin, ettei hänelle jäänyt ajasta huono maku tai traumoja. Ja että hän sai jotain uutta elämäänsä ja eväitä toiveammattinsa toteutumiseen.

Meillä on ollut tässä vuoden aikana epätavallisen monta au pairia siitä syystä, että ensimmäinen au pair teki meille oharit (tarina täällä). Olimme jo sopineet (suullisesti), että hän saapuisi tammikuun puolessa välissä, kun kyselin joulun pyhinä oliko hän katsellut lentoja, hänestä ei kuulunut mitään ja tästä jo arvasin, ettei kaikki ollut hyvin. Tarvitsimme nopeasti jonkun avuksi eikä Ap1 voinut olla kuin toukokuuhun asti. Kesän piti hoitua kaverin lapsen avustuksella, mutta hänelle ulkomaille lähteminen oli sittenkin väärä valinta eikä pikapelastukseksi tullut tyttö pystynyt olemaan vain kesän loppuun. Pienissä pätkissä on puolensa ja puolensa. Olisimme kuitenkin alun perin toivoneet ainakin tammikuusta heinäkuulle kestänyttä rupeamaa ja siitä sitten mahdollisesti vuoden loppuun, mutta nyt mentiin näin.

 

Vaikka meille tähän vuoteen onkin mahtunut jo 4 au pairia ja heistä kahden kanssa on ollut vähän huonoa tuuria, ei silti ole jäänyt sellaista oloa, että au pair -kortti olisi kannattanut jättää kääntämättä. Au pairista on ollut iso apu arjen avustajana. Voisin yhä, hieman varauksella tosin, suositella au pairia niille, joille arjen pakolliset aikataulut eivät jousta tippaakaan ja joilla ei ole tukiverkkoa avustamassa mikäli arkirutiiniin tulee poikkeamia, kuten sairastumisia. Voisin kuvitella, että mikäli elämä Suomessa alkaa käydä liian hektiseksi, jos/kun mieheni todennäköisesti joutuu reissaamaan Helsinkiin töihin, voisimme ottaa taas au pairin.

Maailman keskoslasten päivä 2016

Tänään vietetiin Maailman keskoslasten päivää. Ympäri maailmaa monet maamerkit valaistiin/valaistaan violetiksi. Yritin googlettaa josko Cambridgessä olisi joku taho lähtenyt tähän tempaukseen mukaan, mutta en löytänyt.

Ensimmäinen villatakki vs. "kirjastokortti" ja 60 cm villatakki

Facebookissa näkyi aiheeseen liittyen paljon kuvia ja tarinoita. Sekä juuri vietetyt 1 -vuotissyntymäpäivät että tämä keskoslasten oma päivä ovat saaneet ajatukset palaamaan yhä uudelleen tuohon aikaan tuohon vuoden takaiseen.

Vasta vuosi sitten meidänkin pojat syntyivät keskosina, rv 33+3 ja he painoivat 1970g sekä 2065g. Pienen pienet tirppanat päätyivät ensiksi omiin keskoskaappeihinsa ja eri huoneisiin. Ainakin meidän sairaalassa NICU:n (Neonatal Intensive Care Unit) ja SCBU:n(Special Care Baby Unit) huoneet on jaettu sen mukaan miten vakavasta tilasta on kyse. Numeroon yksi päätyvät vakavimmat tapaukset ja numerossa 12 ollaan jo lähes kotona. Fyysisesti nämä yksiköt sijaitsevat samassa tilassa ja raja näiden kahden osaston välillä kulkee huoneiden numero 10 ja 11 välillä. Meidän minit päätyivät aluksi huoneisiin 4 ja 6.  Ensimmäinen kohtaaminen keskoskaapilla kaikkien johtojen, piuhojen ja monitorien keskellä makaavan pikkuruisen vauvan kanssa oli liikuttava. Kuinka pieni ja kuinka hauras voi tuollainen kaksikiloinen olla. Kun on tottunut normaalin kokoisiin vauvoihin, jotka saat heti syntymän jälkeen viereesi, tuntui melkein pelottavalta koskea tuollaista pienen pientä tirriäistä. En osaa edes kuvitella kuinka pieni pienimmät keskoset ovat. Keskosuudesta huolimatta meidän lapsilla oli oikeastaan kaikki hyvin. Jo samana iltana pojat siirtyivät huoneeseen numero 10 ja samaan sänkyyn. Kolmen viikon sairaalassa olon aikana koimme muutamia takapakkeja, mutta missään vaiheessa ei tarvinnut pelätä poikien puolesta. Vaikka tämän yliopistollisen sairaalan toiminnassa on muuten ihan valtavan paljon toivomisen varaa, niin NICU:ssa ja SCBU:ssa tuntui turvalliselta. Tarina alku taipaleesta löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Kiitokset osaavalle, sympaattiselle ja työhönsä sitoutuneelle keskolan väelle niin täällä kuin muissakin sairaaloissa ympäri maailman.

Urpo ja Turpo 1 vuotta - synttärit sairastuvalla

En millään meinaa tajuta, että vuosi on kulunut siitä kun Urpo ja Turpo tähän maailmaan putkahtivat. Muistan sen päivän ja sen yön vieläkin niin selvästi. Minulla oli ollut aamupäivällä todella outo ja huono-olo. Kaikki arvot olivat kuitenkin kunnossa, joten ei auttanut kuin levätä, vaikka suunnitelmissa oli ollut, että karkaisin jopa kotona käymään. Lopulta en edes alakerran kahvioon uskaltanut lähteä, vaikka sisko ja taapero olisivat sinne tulleet minua tervehtimään. Iltapäiväksi olo parani ja tapasin yhden ystävän. Tuntui, että kaikki oli taas normaalisti, mutta kun pääsin taas huoneeseeni tuli taas vuoto. Päivystävä lääkäri ei kuitenkaan lähettänyt minua synnärille, vaikka aikaisemmin oli sanottu, että seuraava kerta on “vika kerta”. Sain jäädä osastolle ja mies tuli minua katsomaan, kun lapset oli saatu kotona nukkumaan. Kun mies oli lähtenyt kotiin, pakkasin tavarani, kuten olin ottanut tavaksi ja kävin yöpuulle. Tunsin, että taas hulahti. Tällä kertaa ei enää jääty odottamaan miten käy, vaan matka kohti leikkuria alkoi. Sisko, joka toimi minun doulana, ehti paikalle 2 minuuttia ennen leikkuriin menoa. Onneksi oli yö eikä päivä ja tiet tukossa ruuhkien takia. Kertomus kokonaisuudessaan löytyy täältä.

Vuosi sitten nämä kaksi mini-ihmistä makasivat omissa keskoskaapeissaan. Letkujen ja putkien peitossa. Nyt he ovat ihanista ihanimpia 1 -vuotiaita. Ensimmäinen syntymäpäivä on jokaisen lapsen kohdalla suuri juttu. Näiden kohdalla tuntuu, että kyseessä on, meille vanhemmille ihan erityisen merkittävä tapahtua. Olen kuullut monen monikkoäidin tästä samasta puhuvan. Ensimmäinen vuosi on takana ja on aika tuulettaa, että me selvisimme monikkoarjen ja keskosuuden mukanaan tuomista haasteista. Pikkuisemme ovat kasvaneet ja kehittyneet parhaalla mahdollisella tavalla.

Meidän oli tarkoitus viikonloppuna juhlia  sekä kaksosten syntymäpäivää että meidän perheen läksiäisiä. Toisin kuitenkin kävi. Kuten jo edellisessä tekstissäni uumoilin (täällä), synttärit olivat vaarassa. Olin torstaina käynyt yksikseni kaupassa ostamassa kaikki loput tarvittavan synttäreitä varten ja toki vähän arkiruokaakin siinä sivussa. Vaikka kauppalista oli muka lyhyt, sain kantaakseni neljä laukkua ja repun. Vesimeloni, hunajameloni, erilaisia hedelmiä, maitoa, riisiä jne. Kyllä tuli kaksosten rattaita ikävä, kun tuota satsia raahasi kävellen kotiin. Sain kaksoset nukkumaan ja au pair lähti omille asioilleen. Jonkun ajan päästä sain soiton tarhasta, että taapero oli oksentanut . Soitin au pairin takaisin ja hain taaperon kotiin. Taapero oli onnistunut oksentamaan sekä omansa että toisen pojan takkien päälle. Lisäksi hänelle oli annettu varatakiksi repussa ollut sadetakki (kyllähän se nyt toppatakin korvaa. Pitäähän se tuulta :O), mutta sekin oli ehtinyt sotkeentua. Minulle ei oltu puhelimessa mitään mainittu tästä takki -asiasta, mutta myöhemmin kuulin, että tuon toisen pojan äidille oli kyllä soitettu, että hän tiesi tuoda takin kotimatkaa varten. Onneksi meillä ei ole pitkä matka kotiin eikä ilma ollut sateinen tai erityisen kylmä. Taapero voi ihan hyvin koko loppupäivän ja illan. Laitoimme hänet nukkumaan patjalle lattialle ja suojasin lattiamattoa vanhalla viltillä. Ei mennyt kauan, kun taapero laattasi ja tokikin juuri ohi suojuksesta. Lähes kolme vuotta onnistuimme välttämään yhdistelmän kokolattiamatto ja oksennus/muu erite ja näin loppumetreillä piti sitten sattua. Mr Murphy, taas kerran :(. Yöllä oksentajien joukkoon liittyi sitten vielä esikoinen  ja meidän au pair.

Näin ollen perjantai ei mennyt ihan suunnitelmien mukaisesti. Aamulla jouduin jättämään au pairin sekä isommat potilaat kotiin leffoja katsomaan, kun minun oli pakko hoitaa muutama asia, kuten noutaa taaperon toppa- ja sadetakki tarhasta, jonne ne olivat jääneet edellisenä päivänä pesukoneeseen pyörimään, viedä reseptejä uusittavaksi lääkäriasemalle jne. Olin noin tunnin poissa ja tänä aikana pojat olivat voineet ihan hyvin, mutta au pair -parka oli oksentanut kahdesti. Päästin hänet heti nukkumaan, sillä hänen oli tarkoitus lentää Suomeen vielä samana iltana. Onneksi hän vähän toipuikin ennen kun mieheni heitti hänet juna-asemalle. Kotimatka oli kuulemma mennyt lopulta ihan hyvin.

Toipilaat poikani seurassani aloin laittaa suunnitelmia uusiksi. Kirkko, jolta olimme varanneet juhlatilan, antoi luvan siirtää juhlia toiseen ajankohtaan ja antoi pari vaihtoehtoa. Koitin nopeasti kysellä kavereilta mikä heille sopisi parhaiten. Näitä ensimmäisiä kutsuja varten oli antanut ennakkotiedotteen jo syyskuussa, vaikka varsinaiset kutsut olinkin jakanut vasta lokakuun puolivälissä. Kaikkia vieraita emme voisi saada paikalle, mutta jospa edes suurimman osan. Sain vaihdettua päivän ja ilmoitettua peruutuksesta sekä uudesta päivästä myös niille vieraille, joita Facebookista en tavoittanut.

Vietimme synttäreitä kotona äitini ja siskoni kera. Söimme kakkua yhden kynttilän kera. Urpolle ja Turpolle maistui tosin vain maito ja muutama Talk -muru. Turpo jatkaa samaa diettiä yhä, mutta Urpolle onneksi alkaa jo muutama lusikallinen ruokaakin maistua. Tärkeintä eivät ole isot juhlat ja kymmenen sorttia herkkuja. Tärkeintä ovat nämä pienet murut.

Rakkaudella väännetyt kakun koristeet istuvat yhä purkeissaan odottamassa kakun päälle pääsemistä.

Hyvää syntymäpäivää rakkaat Urpo ja Turpo!

1 -vuotisjuhlat vaarassa

Meidän on tarkoitus juhlistaa Urpon ja Turpon syntymäpäiviä tulevana viikonloppuna. Samalla pidämme läksiäiset, joten juhlat ovat (meidän mittakaavalla) tavallista suuremmat. Mr Murphyllä on kuitenkin sormensa pelissä ja molemmat pojat ovat saaneet mahataudin.

Tiistaina illalla molemmat pojat puhkesivat itkemään tavalla, joka on heille täysin epäluontainen. He rauhoittuvat kuitenkin saatuaa maitoa. Ruokaan Urpo ei suostunut koskemaan. Ilta jatkui kitinän merkeissä. Iltapuuro maistui molemmille. Kun olimme saaneet koko poikalauman nukkumaan, ei mennyt kauankaan, kun itkuhälyttimestä kuului kiljuntaa. Täysin epätavallista tämänkin. Yläkerran huoneeseen päästessäni molemmat pojat kuitenkin nukkuivat rauhallisesti. Turpo tyytyväisenä ison oksennuslammikon keskellä :O. Nostimme Urpon meidän sänkyyn, jossa pikku herra jatkoi unia havahtumatta hetkeksikään. Turpo heräsi siihen, että riisuimme häntä ja veimme suihkuun. Tyynen rauhallisesti ja hymyssä suin poika suihkutteli isänsä kanssa ja puhtaiden lakanoiden sekä vaatteiden jälkeen nukahti hetkessä uudelleen. Olin juuri saanut pesukoneen ladattua, kun itkyhälystä taas kuului kiljuntaa. Tällä kertaa Turpo oli oksentanut siististi kontillaan Urpon yli kumartuneena. Urpo otti vähän osumaa, mutta Turpo pysyi puhtaana. Samassa sängyssä nukkuminen on ihanaa ja supersuloista, mutta tällaisinä hetkinä kaksi sänkyä olisi oikein mukava asia. Olimme jo aikaisemmin lisänneet molempien poikien päiden alle pyyhkeet, joten lakanoita ei nyt tarvinnut vaihtaa, riitti kun vaihdoimme yhden pyyhkeen. Urpo ei havahtunut siistimistoimiin. Turpokin oli pian taas unessa. Yöllä myös Urpo oksensi. Lopun yötä molemmat pojat heräsivät aika ajoin yökkimään kontillaan kouristellen. Mitään ei kuitenkaan enää ollut oksennettavaksi. Aamulla tauti näytti jatkuvani ripulin merkeissä. Vaatteet meni vaihtoon yhteensä kolme kertaa. Päikkäreiden jälkeen Turpo joi maitoa, mutta Urpo kieltäytyi täysin. Tarkoitukseni oli tarjota heille vielä hedelmäsosetta, mutta tuskin olin lusikallistakaan saanut tarjottua, kun Turpo oksensi kaarassa kaiken maitonsa. Sain siivottua paikat. Riisuttua Turpon ja nostettua takaisin syöttötuoliin jemmaan, että olisin hakenut puhtaat vaatteet. Ja samassa Urpo alkoi oksentaa. Tällä kertaa olin nopea ja sain kopattua kaikki ruokalapun kaukaloon. Kaikkea sitä oppii :D. Päivän saldo: 4 koneellista pyykkiä. Onneksi on pesukone-kuivaaja-yhdistelmä (ainakin tällä alueella pesukone kuuluu lähes aina vuokra-asuntoon. Kuten myös verhot ja valaisimet).

Tämän illan unet keskeytyivät taas heti alkuun siihen, että Turpo oksensi. Taas molempien päälle :(. Pesukone ladattu, mutta jäimme vielä odottamaan uusinta kierrosta. Aamuyöllä pyörii taas kone.

Toivottavasti pienet juhlakalumme parantuvat lauantaihin mennessä ja ainakin yksi perheen aikuisista on terveenä juhlia järjestämässä, ettei tarvitse perua koko juhlaa. Tämän kaiken uudelleen järjestely ei ole enää mahdollista, sillä juhlatilat on tällä alueella buukattu jo aikaa sitten ja joulukiireiden myötä vieraitakin jäisi saapumatta.

1 -vuotistarkastus: brittiläiseen tapaan ei ihan putkeen

Kaksosilla oli 1 -vuotistarkastus, vaikka he eivät ihan vielä ole edes yhtä vuotta syntymäpäivänsä mukaan ja korjatun iän mukainen yksi vuotispäivä on vasta joulun jälkeen. Kaikki ei mennyt ihan putkeen. Jotenkin en ole yhtään yllättynyt, vaan minusta koko touhu on jotenkin kovin tyypillistä brittiläistä menoa. Tai ehkä kyse on vain Cambridgestä ja muualla homma toimii kuin vettä vaan, mutta minähän en muusta tiedä :D.

The Red Book - 1 -vuotistarkastuskaavake

Noin kuukausi sitten meidän postiluukusta tipahti kirjeet Mr Turpon ja Mr Urpon vanhemmille/huoltajille, joissa kerrottiin peribrittiläisen kohteliaasti, että lapsillemme tarjotaan mahdollisuutta 1 -vuotisterveys- ja kehitystarkastukseen, joka suoritettaisiin kotonamme x.11.2016 klo 13.30 ja 14.30. Mikäli ajankohta olisi meille huono, pyydettiin ottamaan yhteyttä tiettyyn numeroon. No, ajankohta oli toki hankala, kun minit nukkuvat yleensä tuohon aikaan päikkäreitä, mutta ei nyt mahdoton, eli en ruvennut tekemään mitään muutoksia. Mukana oli useampi sivuinen kyselykaavake, jossa kyseltiin erilaisia asioita lapsen kehityksestä. Kaavake oli tarkoitettu 11 kk 0 pv - 12 kk 30pv ikäsille. Ekalla sivulla pyydettiin ilmoittamaan, mikäli lapsi on syntynyt ennen aikaisena. Täyttelin kyselyt ja vaikka moni kohta jäi vielä täyttymättä, en huolestunut, sillä selvästihän kaavake otti huomioon korjatun iän.

Murphyn lakien mukaisesti meidän hyvinkin samanlaisina pysyvät päivärutiinit olivat totaalisti kadoksissa tuona päivänä. Minit heräsivät normaalia aikaisemmin, nukkuvat päikkärit liian aikaisin ja aivan liian lyhyinä. Kun Health Visitor soitti minulle tuntia ennen ensimmäistä aikaa, olivat minit olleet jo jonkin aikaa hereillä väsymystä kitisten.

HV: Health Visitor tässä hei. Olisin vaan varmistanut, että onko teillä tarvetta tälle tarkastukselle, kun täällä papereissa lukee, että olette muuttamassa maasta.

Minä: Juu, kyllä me vielä ollaan maassa ja täällä jo odotellaan.

HV: Okei. Teitä edellinen aika on noin puoli tuntia myöhässä, joten tulen myöhässä.

M: Okei. Katsotaan onko pojat just silloin nukkumassa.

HV: Mehän voidaan sopia, joku muu parempi aika (yrittää selvästi rimpuilla tästä tapaamista eroon).

M: Ei, kyllä tämä käy. Tule vaan ja katsotaan sitten miten se sujuu.

Eikö tosiaa olisi voinut hieman aikaisemmin herätä varmistelemaan, että ollaanko me maassa vai ei. Ehkäpä jo ennen kun kyselyitä edes lähetettiin. Hmm..

HV saapui tunnin myöhässä. Hän ei ollut kumpikaan niistä Health Visitoreista, jotka olivat meillä ennen käyneet. Pojat olivat vielä hereillä ja yllättävän hyvällä tuulella. HV pyysi saada täytetyt kaavakkeet ja kun sai tietää, että pojat on syntyneet 7 viikkoa etuajassa hän totesi, että meille on lähetetty väärät kaavakkeet. Meidän olisi pitänyt saada korjatun iän mukaiset kaavakkeet. Joku oli tehnyt virheen. Koska meillä on ennenkin käynyt HV -tiimi, ja he kävivät meillä punnitsemassa poikia jonkin aikaa ennen kun he ylittivät jonkin tietyn painorajan (jonka olen ehtinyt jo unohtaa), olisi voinut luulla, että poikien keskosuus on kyllä jonnekin tallennettuna, mutta ei selvästikään samaan paikkaan kuin syntymäpäivä. En oikein ole päässyt selvyyteen miten täällä tietoja säilötään. Tietokonetta en ole nähnyt edes niillä kahdella kerralla, kun olen vieraillut HV:n luona jossain terveyskeskuksessa.

1 -vuotiskyselykaavake

HV kävi kuitenkin läpi kaavakkeita, jonkin taulukon avulla ja totesi, että ei tätä oikeastaan kannata jatkaa, kun niin monet kohdat menevät mustalle sarakkeelle, joka on eräänlainen hälytinsarake eli kehitys ei kohtaa viitearvoja. Hän pyytäisi jonkun lähettämään uuden kaavakkeen ja tulevat sitten tekemään uuden tarkastuksen, kunhan pojat ovat ensin edes täyttäneet yksi vuotta. Hän kuitenkin punnitsi ja mittasi (mittaamista tehdään vain ani harvoin). Painavampana syntynyt Urpo on yhä kevyempi näistä kahdesta ja hänen painokäyränsä oli laskusuuntainen, joten meidän pitää mennä hänen kanssaan painokontrolliin. Pituudessa molemmat olivat hypänneet keskikäyrän keskikäyrältä, 50 centileltä 75 centilelle. Pojat vastaavat koossan isoveljiään 7:n ja 8:n kuukauden iässä. HV  totesi myös, että meidän pitäisi mennä GP:lle rekisteröimään poikien syntymämerkit, kun niitä ei ole asianmukaisesti rekisteröity (mitä lie tämä tarkoittaa???). Taas yksi asia, jonka brittiläinen terveydenhuolto on hoitanut huolimatta tai jättänyt hoitamatta. Tuskin enää tässä vaiheessa viemme heitä GP:lle ihan vaan tästä syystä.

Että tälleen. Mulla ei ole kokemusta muista kuin suomalaisesta ja tästä brittiläisestä “neuvolatoiminnasta” ja terveydenhuollosta ylipäätään. Pakko todeta, että niin monessa kohtaa on meidän perheen kohdalla menty metsään ja niin monta huonoa tarinaa olen tässä vuosien varrella kuullu, että ei mulla kovin korkeita pisteitä tälle järjestelmälle ole annettavaksi.Sori vaan niille, jotka aina tätä brittiläistä terveydenhuoltoa ylistää. Homma toimii, kun GP:tä tarvitaan perusflunssan takia, mutta heti kun mennään vähän erikoisuuksien puolelle, niin alkaa hapuilu ja jopa hengenvaarallinen mokailu.

Aikaisemmin olen kirjotellut tästä aiheesta Elämää ilman neuvola

Kurpitsa ovella - karkki vai kepponen

Täällä Englannissa vietettiin eilen Halloweenia. Minä ja isommat pojat menimme koulun jälkeen kaverini luokse, jonne tuli myös kaksi muuta kaveria lapsineen. Kaksoset jäivät aluksi au pairin huomaan ja kun isä saapui töistä, niin isän hoiviin. Hämärän laskeutumista odottaessa söimme pitsaa ja muuta ruokaisempaa, ennen sokerin täytteistä Trick or Treat -kierrosta. Halloweeniksi saimmekin oikein aavemaisen ilman. Pimeneviä katuja peitti kokoajan tihenevä usva. Harmillisesti tuota tunnelmaa ei millään saanut napattua kännykkä- eikä pokkarikameralla. Täällä meidän seudulla kadut ovat todellakin pimeitä, sillä matalia, keltasävyisiä katulamppuja on sijoitettu erittäin harvaan. Pimeydessä loisti siellä täällä hehkuvia kurpitsoita merkkinä siitä, että karkkikierroksen tekijät olivat tervetulleita. Tämän tavan toivoisin päätyvän myös Suomeen. Miten helppoa olisikaan pääsiäisenä, kun lapsien ei tarvitsisi miettiä mihin ovelle uskaltaa mennä pimpottamaan, virpojiin varautumattomat saisivat olla rauhassa ja ne, jotka virpojia odottavat saisivat melko varmasti vieraita.

Meidänkin ovella hehkui kurpitsa ja miehen mukaan meilläkin oli käynyt kiertelijöitä, vaikka asummekin hankalasti kadun perällä.

Vaikka eilinen kierros oli oikein hauska, se toi mieleeni myös haikeuden. Vuosi sitten tähän samaan aikaan mies ja isot pojat kiertelivät kavereiden kanssa, kun minä maksasin sairaalassa ja jännitin päädynkö leikkurin pöydälle tänään, huomenna vaiko ehkä vasta kuukauden päästä. Vaikka aika sairaalassa kävi pitkäksi ja tylsäksi, mielestäni pojille oli tärkeää saada viettää normaalia arkea ja kokea tämä erityinen ilta. Kyllähän he sitten myöhemmin ehtivät vielä esittelemään minulle saalistaan. Eivätkä pojat kauan sairaalassa kuitenkaan viihtyneet. Tunnelmista vuoden takaa voi lukea Odottavan aika on pitkä -postauksesta.