Paluumuuttajan päiväkirja - paluumuuton ensiaskeleita

Rakas päiväkirja,

Ensiaskeleet kohti paluumuuttoa on otettu. Kuten jo aikaisemmin kirjoitin (Working Holiday -postauksessani), kävin esikoisen kanssa elokuussa Turussa Kansainvälisen koulun pääsykokeessa. Esikoisen koulupaikka on nyt tiedossa. Tiedämme siis mihin päin kaupunkia elämämme asettuu. Olemme myös postittaneet kolmen muun päivähoitohakemukset. Hakemukset piti postittaa, sillä Suomi - osoitteettomina meillä ei ollut mahdollista tehdä sähköistä hakemusta. Toivoimme lapsille ensisijaisesti kolmiperhepäivähoitoa ja perhepäivähoitoa. Kolmiperhepäivähoidossa perheitä on mukana maksimissaan kolme ja hoito kiertää kodista kotiin. Kun lapsia voi olla maksimissaan 4, tämä tarkoittaa, että hoito olisi lähestulkoon aina meillä. Sen sijaan, että aamulla kiirehtii tarhan kautta töihin ja illalla tarhan kautta kotiin, niin aamulla joku tulee teille ja illalla kiirehdit suoraan kotiin. Ajatella. Olisipa kyllä luksusta. Kun esikoinen aikanaan meni hoitoon, emme kokeneet tätä hoitomuotoa mielekkäänä, mutta olosuhteiden muuttuessa mieli muuttuu.

Olen myös lähettänyt tarjouspyyntöjä muuttofirmoihin. Kolmeen firmaan, jotka tiedän toimiviksi suositusten ja oman kokemuksen kanssa sekä lisäksi löysin Muuttopaikka.fi - sivuston, jonka kautta pystyi lähettämään kymmeniin ulkomaan muuttoja hoitaviin firmoihin tarjouspyynnön (näytti toimivan myös Suomen muutoissa). Olemme nyt saaneet tarjouksen noista kolmesta tunnetusta firmasta sekä “peräti” kahdesta Muuttopaikka.fi -kautta löytyneeseen firmaan. Mitä ilmeisemmin tuo sivusto ei ole kovinkaan toimiva. Voinpa todeta, että hinnat on nousseet kolmessa vuodessa ja että hinnoissa on eroja, jopa tuhat euroa. Kilpailuttaminen todellakin kannattaa. Loppusuoralla on kaksi firmaa ja nyt odottelen vielä lopullisia tarjouksia päivämäärineen.

Tässä olikin sitten ne helpoimmat. Vaikeimmaksi on osoittautunut asunto.  Kun muutimme Englantiin myimme asuntomme (muutosta kerron täällä), joten meillä ei ole paikkaa minne palata. Englannissa lasten kuuluu (turvallisuussyistä) kulkea aina lähellä -näköetäisyydellä, vaikka asiaa käsittelevä laki on kirjoitettu siten, ettei mitään suositusikiä anneta, niin käytännössä kotiin ei saisi jättää yksin alle 16 -vuotiasta, kouluun saa meidän koulussa kulkea yksin vasta 11 -vuotiaana, puistoon ei saa mennä yksin. Miten esikoinen, joka ei ole tottunut / oppinut vähäisimpäänkään itsenäisyyteen, voisi yhtäkkiä olla valmis kävelemään vaikkapa kolmisen kilometriä kouluun tai kulkemaan bussilla. Vaikka olemme täälläkin opetelleet liikennekäyttäytymistä, niin kokonaisuudessaan liikennekäyttäytyminen täällä on hyvin erilaista kuin Suomessa. Se mikä pätee täällä, ei välttättä päde Suomessa. Eihän täällä juurikaan ole suojateitä tai jalankulkijoiden liikennevaloja. Katuja ylitetään vähän mistä sattuu. Eikä meidän esikoinen ole koskaan ollut yksin kotona, joka sekin on mahdollista Suomessa. Huomaan tottuneeni asian tilaan täällä. Äidin sydäntä ahdistaa. On todella vaikeaa jättää asuntohakemuksia, kun kaikki asunnot tuntuvat olevan liian kaukana :D. Kauheasti aikaa ei kuitenkaan ole äidin asiaa kypsytellä. Jotenkin tämä on ratkaistava.

Jos lukijoissa on muita paluumuuttajavanhempia, jotka olette muuttaneet tällaisista lasta "holhoavista" maista, olisi kiva kuulla miten teidän lapset ovat oppineet ja sopeutuneet liikkumaan itsenäisesti kouluun ja olemaan yksin kotona koulun jälkeen.
 
Paluuttajan päiväkirjan ensimmäinen kirjoitus Takaportti

Tuntuvasti kevyempi - polkka tuli

Viimein on vatsatauti ja kuumeilu käynyt läpi koko perheen, jospa arki taas alkaisi. Oli muuten vähän rajumpi vatsatautiaalto, sillä kuulin, että eräänäkin päivänä koulusta oli jouduttu lähettämään kotiin 45 lasta. Kuinka moni oli jo kotona taudin kynsissä tai toipumassa, sitä ei tarina kerro.

Maanantai sujui lojuen lattialla, sillä olo ei muuhun antanut periksi. Kuumeinen Urpo torkkui kainalossa ja taudistaan toipuva, kitisevä Turpo päällämme kiipeillen ja välillä hänkin halusi syliin. Tiedän olevani erittäin onnekkaassa asemassa, sillä minun ei tarvinnut lähteä viemään esikoista kouluun ja sain lähettää terveen taaperon ulkoilemaan au pairin seurassa. Minä ja pikkuiset ehdimme jopa hieman nukkua ennen kun taapero palasi kotiin. Heräsin sen verran, että tulin tarjoamaan taaperolle ruokaa. Pahoinvointi oli kuitenkin sitä luokkaa, että luovutin aika nopeasti ruokailusta ja taaperon päikkäreistä huolehtimisen au pairille ja kömmin itse takaisin sänkyyn kuuntelemaan kaksosten tuhinaa. Päikkäreiden jälkeen jaksoin jo istua ja Urpo istui sylissä, Turpo jaksoi sentään 30 prosenttia ajasta touhuta omiaan. Taaperon herättyä luimme satuja, kunnes hän ja au pair lähtivät hakemaan esikoista koulusta sekä puistoon. Onni on oma au pair. Tiistaina elämä alkoi jo voittaa, eivätkä kaksosetkaan olleet enää ihan niin kitiseviä. Raukkaparoille ei vieläkään ruoka maistu.

Yli viikon pituisen sairastuparupeaman jälkeen tämän päiväinen kampaajareissu tuli todellakin tarpeeseen. Kaksi tuntia omaa aikaa hiusmallina istuen. Teekuppi, kirja ja opiskelija saksineen. Opiskelijatöissä on aina se hyvä puoli, että heitä opastaa ja avustaa ammattilainen. Vaikka työssä kestää tavallista kauemmin, on työn jälki ehkä tavallista tarkempaa.  Jokunen senttiä lyhennettiin. Väriä tähän käsittelyyn ei kuulunut ja pelkäsinkin, että lopputulos tulee olemaan hiiren harmaa, kun kaikki vanhat raidat tippuvat lattialle, mutta ainakin omaan silmään tulos on ihan ok. Tällä on hyvä jatkaa siihen asti, että pääsen Suomessa taas ihka oman ihanan kampaajani käsittelyyn :).

Kaksoset nukkuivat päiväunia aikalailla tasan tarkkaan tuon saman ajan. Juuri kun astuin ovesta sisään itkuhälyttimestä kuului huutelua.

Se vanha tukka löytyy täältä  

ps. uskaltaisitko lähteä hiusmalliksi Suomen malliin tai edes tällaiseen englantilaiseen tyyliin?