Paluumuuttajan päiväkirja - välietapissa Suomessa

Meidän uusi ovi . Koriste by ystävä <3

Joulu on jo melkein ovella. Meidän karavaani on saapunut välietappiin, anoppilaan. Muuttokuorma on matkalla Suomeen. 

 
Todennäköisesti rekka on jossain Saksassa tai Ruotsissa, josta rekka ajetaan lautalle ja lautan pitäisi olla Helsingissä ystäväperheen kotona keskiviikkona illalla. Torstaina aamupäivällä rekka kaartaa meidän uuden asunnon pihaan. Muuttomme hoitaa tällä kertaa Muuttoliike Liesilä Oy, jonka toimintaa ainakin tähän asti, on pakko kehua. Edellisen kerran meillä ei toki vielä ollut vertailukohtaa, joten emme tienneet mitä odottaa, mutta Liesilän viestintä on ollut sujuvaa sekä täsmällistä. Edellinen firma ei todellakaan pystynyt samaan. Ei ihme, että Liesilää kehutaan ulkosuomalaisten piireissä säännöllisesti.

Outo tilanne, kun itse emme ole ikinä edes asunnossa käyneet. Emme tunne tuota asuinaluetta ennestään, vaikka Turussa olemmekin asuneet vuosia. Ystäväni on käynyt asunnon puolestamme katsomassa ja hänen suosituksensa perustella olemme asunnon hyväksyneet. Ystäväni ja yksi siskoni ovat kertoneet, että asunto on hyvä ja alue on kiva. Naapurissakin asuu mukavia ihmisiä. Sattumalta ystäväni kavereita lapsineen. Olenkin jo uuden naapurini Facebook -kaveri ja ollut hänen kanssaan “juttusilla”, vaikka emme ole tavanneet. Ystäväni on käynyt lunastamassa asuntomme avaimen. Siskoistani on jo käynyt tarkastamassa paikat sekä lainannut meille verhoja, mattoja jne. Onni on ihanat ystävät ja siskot <3

Viimeisestä kirjoituksesta on kulunut aikaa 19 päivää. Tuossa välissä meillä on vietetty kolmet syntymäpäivät, saatu yhteensä 10 rokotetta, vierailtu pariin otteeseen GP:n luona, koitettu epätoivoisesti myydä tavaraa paikallisessa Tori.fi:ssä (itsepalvelukirppareita ei meidän kaupungissa ole eikä tavara ei vaan liiku, kuten Suomessa olen tottunut), viety kymmeniä pusseja charityyn, jotain lahjoituksia leikkikerhoihi,, suoritettu Kung Fun merkkikoe oikein mainioin arvioin, käyty Forest Schoolissa taaperon kanssa, vanhempain vartissa, leikkikerhoissa normaaliin tapaan, tavattu ystäviä leikkitreffejen merkeissä sekä olemme molemmat päässeet myös istumaan iltaa aikuisten kanssa, pakattu muuttolaatikoita ja purettu huonekaluja yömyöhään, hoidettu pakollisia virastoasioita sekä Englantiin että Suomeen sekä käyty pitämässä yksi Suomi aiheinen esitelmä Esikoisen luokalle jne. Jne. Kaiken tämän kiireen keskellä, pakkausFlow’n syövereissä, unohdin mennä katsomaan Taaperon joululauluja, mutta onneksi sentään havahduin siinä kohtaa kun havahduin, muuten olisi jäänyt välistä myös Esikoisen joulunäytelmä. Olin hyvin allapäin siitä, että en ollut paikalla Taaperon lauluissa, mutta onneksi hän ei ollut edes osannut kaivata. Eri ryhmillä oli lauluhetkiä eri aikaan päivästä, joten vanhempia tuli ja meni läpi koko päivän.

Viimeinen viikko täyttyi viimeisistä tapaamista, jäähyväisiä jäähyväisten perään. Olo oli epätodellinen, happy sad. Esikoinen ja Taapero kävivät loppuun asti normaalisti koulussa ja tarhassa. Kaksosille saimme kaksi kertaa järjestettyä jonkun kaverin lapsenvahdiksi, sillä muuten pakkaaminen rajoittui vain heidän päiväuniaikaan sekä muutamaan tuntiin illalla. Voin kertoa, että ilman ihanan siskoni apua emme olisi varmasti kuuna päivänä selvinneet tästä urakasta itse. Aikataulut ovat monesti olleet sellaisia, että on pitänyt olla parissa paikassa yhtä aikaa eikä pakkaaminenkaan olisi edennyt ilman siskon apua. Tämä sisko muutti samassa muuttokuormassa takaisin Suomeen. Vaikka edellisestä muutosta on meillä vasta vähän yli vuosi, tuntuu, että tavaran määrä oli lisääntynyt huimasti kaksosten myötä. Viimeksi osasin arvioida kuutiomäärän oikein, mutta nyt muuttokuormaan tuli muutama yli kuutio.

Kaiken aikaa meillä myös pyöri ihmisiä näytöissä, sillä asuntoa yritetään toki vuokrata eteenpäin. Koska itse olen kiertänyt näytöissä paljonkin ja nähnyt toinen toistaan kauheampia loukkoja,

koitin pitää oman rimani matalalla. Lapsiperheen koti, jossa valmistaudutaan muuttoon, ei ehkä ole kaikkein edustavaisimmillaan :D. 

Viimeisenä yönä pääsimme mieheni kanssa nukkumaan klo 3. Muuttomiesten piti saapua klo 9 aamulla, mutta suomalaisen säntilliseen tapaan olivat paikalla jo 8.30 :D. Samaan aikaan Urpolla alkoi ripuli. Päivän ensimmäiset vaatteet meni vaihtoon. Voi mikä ajoitus. Minä ja pojat siirryimme evakkoon ystävän luokse, jossa Esikoinen oli ollut yökylässä parhaan ystävänsä luona. Saimme kakkaiset vaatteet pesuun ja kuivuriin. Vieraaksi tuli myös kaksi muuta yhteistä ystäväämme lapsineen. Mies ja sisko jäivät organisoimaan muuttoa. Muuttokuorman siirtyessä ystäväperheemme kotia tyhjentämään, meidän perhe siirsi tavaransa hotelliin ja meidän perhe pääsi vielä hyvästelemään yhtä parhaista suomalaisista ystäväperheistämme, jotka vielä jäävät Cambridgeen. Ihana heittää hyvästejä rauhassa. Lapset leikkivät keskenään eikä kenelläkään ole valtavaa kiirettä minnekkään. Täällä Turpon ripuli alkoi. Huono äiti ei ollut ottanut hoitolaukkuun yksiäkään vaihtovaatteita, mutta onneksi kyläpaikasta löytyi yhdet pienet housut ja paita Turpoa lämmittämään. Pointsit kotiin :(. Yö hotellissa meni rauhallisesti. Edellisen viikon lyhyiden unien aiheuttaman kestoväsykrapulan aiheuttama tärinä kropassa hellitti, kun sai nukkua 7 tuntia keskeyttämätöntä unta. Aamusta  kävimme vielä päästämässä siivoojan siivoamaan asuntoamme (Cambridgen vuokramarkkinoilla takuurahojen takaisin saaminen ei ole mikään helppo juttu. Ammattisiivoajan palkkaaminen helpottaa yleensä asioita) sekä luovutimme avaimemme vuokranantajallemme. Sitten istuimme taksiin ja ajelimme lentokentälle, jossa vietimme yhden yön hotellissa. Matkalla taksista hotellihuoneeseen Turpolla turisi taas. Tällä kertaa vaihtoo meni vaatteiden lisäksi myös Suomen reissua varten päälle vedetty talvihaalari. Ei auttanut muu kuin “tilata” lentokentälle vastaantulevilta isovanhemmilta varapuku matkaan. Onneksi anoppi oli ostanut työkaveriltaan, jolla on kaksospojat, kasan vaatteita.

 

Hotelli oli valittu sijantinsa takia. Joskus asioista vaan kannattaa maksaa, että oma elämä helpottuu. Taksi oli oikeasti ainoa järkevä vaihtoehto, kun matkassa on 4 lasta, 4 matkalaukkua, 5 käsimatkatavaralaukkua, muutama nyssäkkä vauvanruokaa, vaippoja ja muuta matkaevästä, tuplarattaat sekä 4 turvaistuinta. Sen sijaan, että olisimme ehkä säästäneet muutaman punnan viettämällä vielä yhden yön hotellissa Cambridgessä ja lähteneet aamulla kukonlaulun aikaan bussilla tai junalla kohti Gatwickiä, jännittäneet mikä on ruuhkatilanne, ehdimmekö varmasti ajoissa perille ja kironneet sen sata kertaa kaikkia tavaroitamme, menettäneet hermomme jännityksestä kiukutteleviin lapsiin; nukuimme lentokentällä  Bloc hotellissa, joka sijaistee Gatwickillä Lähtevien lentojen -terminaalissa. Saimme nukkua aamulla pidempään, teimme matkapäivästä huomattavasti lyhyemmän eikä tavaroita tarvinnut raahata kuin yksi kerros alaspäin. Lento sujui hyvin. Erityisesti kaksoset olivat unelma matkaseuraa. Taaperon reissuväsymys ja jännitys purkaantui laskun jälkeen itkuksi ja huudoksi, mutta onneksi hänkin vielä sai koottua itsensä. Automatkalla nukutut päikkärit korjasivat lopun ja illalla mummolassa leikki jo maistui.

Nyt meillä on muutamia päiviä aikaa huokaista. Vietämme joulun täällä. Käymme vain vastaanottamassa muuttokuorman Turussa. Muuttolaatikoiden keskelle ehtii sitten joulun jälkeen. Loppu fiilikset: Never again. Ei ainakaan itse pakaten. Seuraavaan ulkomaan muuttoon lähdetään vaan,  lähetettynä työntekijänä ja firma maksaa pakkaamiset jne.

ps. Blogger ei taaskaan taivu yhteistyöhön asettelujen tai fontin kanssa, joten tällä mennään. Sori :D

Paluumuuttajan päiväkirja: eroahdistusta

Ensimmäinen joulukalenterin luukku on aukaistu. Lapset ovat innoissaan, mutta meitä aikuisia alkaa hirvittää. Joulukalenteri on kuin päiväkampa - muuttoauto kaartaa meidän talon eteen jo ennen, kun viimeinen luukku on avattu.

Kuvituskuva.

Olen odottanut muuttoa jännittyneenä,malttamattomana ja nyt entistä enemmän surullisena ja ahdistuneena. Ahdistuksen syitä on monia ja välillä tuntuu, että voitaisko me peruuttaa tai ainakin lykätä tätä koko prosessia.

Ensiksi Suomesta, ja maailmalta, kantautui uutisia lapsia pelottelevista klovneista. Näitä klovneja oli nähty myös Turussa ja sillä alueella, jossa esikoisen koulu sijaitsee. Minua jännittää jo valmiiksi se miten esikoinen tulee selviämään yksin tuosta parin kilometrin matkasta, kun hän ei ole täällä saanut lainkaan liikkua itsenäisesti. Hänen haaveilijaluonteensa ei yhtään edes auta asiaa. Kuinka pian hän oppii reitin ja miten uskallan luottaa siihen, että hän muistaa seurata muuta liikennettä? Löytääkö hän ikinä perille ajoissa ja mitä jos joku sekopää tulee häntä pelottelemaan?

Kun Suomeen saatiin lunta, Facebook täyttyi ihanista talvisista kuvista. Lunta ja riittävästi pakkasta. Asioista, joita meidän perhe on odottanut. Pulkkamäki, luistelukenttä, lumilinnat ja -enkelit.  Mutta pian huomasin, että realiteetit oli kuitenkin unohtuneet. Olin unohtanut millaista on rattaita on työntää loskassa, tai lykätä bussiin, kun jalkakäytävälle on jätetty iso lampare lunta juuri siihen kohtaa, mistä pitäisi nousta kyytiin. Saati sitten miten tuskastuttavaa rattaita on työntää auraamattomalla tiellä. Ja nyt meillä on tuplarattaat. Entä miten paljon pakkaseen pitää pukea päälle. Ja nyt meillä on 2 lasta enemmän. Viimeksi olemme kokeneet pakkasta lähes kaksi vuotta sitten. Tai onhan meillä nytkin mittari ollut parina aamuna miinuksella, mutta tarkoitan nyt kunnon pakkasta. En enää muista miltä se tuntuu. Ihan kuin olisin ollut ulkomailla jo pitkäänkin, vaikka olemme olleet täällä vasta vähän vajaa 3 vuotta. Minua ahdistaa se miten meidän perhe sopeutuu talveen, lumeen, kaikkeen siihen vaatemäärään, joka on talvella tarpeen. Olemme harvoin tarvinneet kumisaappaita. Sadehousuja vielä harvemmin. Kaulahuiveja, kaulureita, topparukkasia tai talvisaappaita lapset eivät ole tainneet käyttää täällä lainkaan. Pukeutumisessa olen koittanut pitää kiinni siitä, että kylmällä ilmalla takit pitää olla päällä ja syksyllä/talvella lapsilla on vuorelliset housut jalassa sekä vettäkestävät kengät jalassa. Esikoinen on kuitenkin esimerkin myötä brittiläistynyt ja kulkisi mielellään vaikka ilman takkia. Pipoa ja hansikkaita ei tarvita. Taapero ei aikaa Suomessa edes muista. Hän kuitenkin toteaa usein, että hän tykkää kylmästä. Tarkoittaen, että tarjotut hanskat voi jättää taskuun. Kulttuurishokki tulee olemaan pojille suuri, kun he tajuavat, että Suomessa talvella pelkkä takin päälle vetäminen ei riitä.

Minua ahdistaa myös Suomesta kantautuvat kertomukset siitä miten ihmiset ovat töykeitä ja ajattelemattomia eikä avun antaminen kuulu tapoihin. Kuinka bussissa vanhukset saavat seisoa tai rattaiden kanssa bussissa ilmaiseksi matkustavalle ladellaan törkeyksiä. Kiitos ja anteeksi eivät kuulu sanavarastoon. Se, että kaksosia molemmissa kainaloissa raahavalle ei viitsitä edes ovea avata. Nämä ovat ihan varmasti olleet arkipäivää jo silloin kun asuimme Suomessa. Niihin ei vaan ole välttämättä kiinnittänyt huomiota, koska asioihin on tottunut ja turtunut. Kolmessa vuodessa alunperin vieraalta tuntuneeseen ylitsemenevään kohteliaisuuteen (joka voi kylläkin olla hyvin pinnallista) on tottunut. Se, että ahtaalla kävelytiellä hoetaan puolin ja toisin “Sorry, I’m sorry”, small talk ja ihmisten avuliaisuus ihan arkipäivää ja nyt paluu vanhaan hirvittää. Ihmisten hyvyys ja ajattelevaisuus on välillä pysähdyttävää. Pohdinkin aina välillä, että olisiko samanlaista ajattelevaisuutta Suomessa. Voisinko Suomessa edes kuvitella, että perhekerhoon päästyäni, joku vieras tarjoaa apuaan, että saan kannettua kaksoset rattaista kerhotilaan. Tai katsoo heidän peräänsä, kun käytän taaperoa vessassa. Kysyy saanko lohduttaa toista kaksosista, kun molemmat huutavat pois otettujen musisointivälineiden perään. Ilmoittaisiko joku esikoisen koulukaverin äiti Suomessakin, että "Hei, täällä on kauhea ilma. En mä halua, että sä lähdet kolmen lapsen kanssa tänne sateeseen. Mä voin tuoda esikoisen kotiin." Suomessa esikoinen tosin tallustelee omatoimisesti kotiin eikä apuja siinä mielessä tarvita, mutta ajatuksesta saatte varmasti kiinni…

Huomaan itsekin, että eroahdistus on käynnissä. Minulla ja koko perheellä on edessä isoja muutoksia. Monta ajanjaksoa päättyy tähän. Ei ihme, että välillä ahdistaa.

Viimeisen au pairin jälkeen

Kirjoittelin aikaisemmin kuinka olin ahdistunut Ap4:n hiljaisuudesta. Siitä, että kaikki keskustelun yritykset kuivuivat kokoon ja hän tuntui välttelevän kontaktia meidän perheeseen. Kirjoitus löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Kuvituskuva

Sen jälkeen kun olimme sopineet, että Ap4 ei enää palaakaan meille jo etukäteen sovitulta Suomen lomaltaan tuntui, että Ap4 jotenkin helpottui ja huojentui. Emme ihan päässeet keskustelun asteelle, mutta hän sai aikaiseksi jopa kunnon lauseita. Äänessä saattoi kuulla hymyn häivähdystä. Palaute siitä, ettei hän ota kontaktia lapsiin meni perille ja hän alkoi keskustella isompien lasten kanssa. Viimeiset viikot hänen seurassaan eivät enää olleet yhtään niin ahdistavia. Ehkä me molemmat lakkasimme jännittämästä toistemme seuraan joutumista. Itse ainakin jaksoin taas yrittää keskustella, vaikka välillä olikin täydellinen taisteluväsymys.

Elämä ilman au pairia on ollut tavallaan helpompaa, kun ei ole tarvinnut tuntea oloaan vaivaantuneeksi, mutta samaan aikaan myös tavallista haasteellisempaa, sillä Herrat Oksupoksu, Ripuli ja Kuume ovat laittaneet kapuloita rattaisiin. Jo ennen Ap4:n kotiin lähtöä meille iski oksennustauti, jonka vuoksi kaksosten syntymäpäivät piti peruuttaa. Tämän jälkeen pienimmät kärsivät vielä ripulista ja 2/4 pojista sai kuumeen. Vaikka osan aikaa olen saanut apua ystävältä esikoisen kouluun viemisten ja hakujen kanssa, olen joutunut viemään myös taaperoa tarhaan. Osan aikaa olen joutunut raahaamaan mukanani kipeitä ja kuumeisia poikia myös koululle, sillä myös ystävän lapset sairastuivat. Aamut sujuvat ihan hyvin, kun mitään yllättävää ei satu. Mutta pienikin poikkeama, kuten oksennustaudin jälkeinen löysän vatsan aiheuttama vaippakatastrofi, jonka seurauksena sekä Turpon että minun vaatteet menivät vaihtoon, kun samaan aikaa esikoinen hävitti kenkänsä matkalla etuovelta takaovelle, josta meidän pitää rattaiden kanssa liikkua, saa pakan kaatumaan. (Lopulta kenkä löytyi hänen repustaan. Älkää kysykö miten se sinne joutui :D.)  Iltapäivien ristiriita päiväunien ja kouluhakujen suhteen ratkesi sillä, että kipeät pikkuiset ovat nukkuneet epätavallisiin aikoihin. Jotain hyvääkin siis näissä taudeissa. Olemme tässä viime viikkoina kököttäneet paljon kotona sairastupaa pitämässä ja asioita, joita olin suunnitellut hoitavani on jäänyt hoitamatta. Au pairin avulla olisin pysynyt ns. aikataulussa. Vielä pari päivää ja sitten siskoni saapuu oman muuttokuormansa kera. Apukäsiä tarvitaankin, sillä muuttoon on alle kuukausi aikaa :O.

Jälkipuintia

En tunne Ap4:ä lainkaan, mutta olen ajatellut niin, että suurperhe, jossa vanhimmat lapset ovat vauhdikkaita ja jokseenkin meluisia poikia ei ehkä ollut sopiva paikka hänelle. Hänen luonteellaan hän olisi ehkä sopinut paremmin perheeseen, jossa on vähemmän lapsia ja vähemmän menoa sekä meininkiä. Mene ja tiedä. Ehkäpä au pairiksi lähteminen ei vaan ollut hänen juttunsa. Toivon kuitenkin, ettei hänelle jäänyt ajasta huono maku tai traumoja. Ja että hän sai jotain uutta elämäänsä ja eväitä toiveammattinsa toteutumiseen.

Meillä on ollut tässä vuoden aikana epätavallisen monta au pairia siitä syystä, että ensimmäinen au pair teki meille oharit (tarina täällä). Olimme jo sopineet (suullisesti), että hän saapuisi tammikuun puolessa välissä, kun kyselin joulun pyhinä oliko hän katsellut lentoja, hänestä ei kuulunut mitään ja tästä jo arvasin, ettei kaikki ollut hyvin. Tarvitsimme nopeasti jonkun avuksi eikä Ap1 voinut olla kuin toukokuuhun asti. Kesän piti hoitua kaverin lapsen avustuksella, mutta hänelle ulkomaille lähteminen oli sittenkin väärä valinta eikä pikapelastukseksi tullut tyttö pystynyt olemaan vain kesän loppuun. Pienissä pätkissä on puolensa ja puolensa. Olisimme kuitenkin alun perin toivoneet ainakin tammikuusta heinäkuulle kestänyttä rupeamaa ja siitä sitten mahdollisesti vuoden loppuun, mutta nyt mentiin näin.

 

Vaikka meille tähän vuoteen onkin mahtunut jo 4 au pairia ja heistä kahden kanssa on ollut vähän huonoa tuuria, ei silti ole jäänyt sellaista oloa, että au pair -kortti olisi kannattanut jättää kääntämättä. Au pairista on ollut iso apu arjen avustajana. Voisin yhä, hieman varauksella tosin, suositella au pairia niille, joille arjen pakolliset aikataulut eivät jousta tippaakaan ja joilla ei ole tukiverkkoa avustamassa mikäli arkirutiiniin tulee poikkeamia, kuten sairastumisia. Voisin kuvitella, että mikäli elämä Suomessa alkaa käydä liian hektiseksi, jos/kun mieheni todennäköisesti joutuu reissaamaan Helsinkiin töihin, voisimme ottaa taas au pairin.

Maailman keskoslasten päivä 2016

Tänään vietetiin Maailman keskoslasten päivää. Ympäri maailmaa monet maamerkit valaistiin/valaistaan violetiksi. Yritin googlettaa josko Cambridgessä olisi joku taho lähtenyt tähän tempaukseen mukaan, mutta en löytänyt.

Ensimmäinen villatakki vs. "kirjastokortti" ja 60 cm villatakki

Facebookissa näkyi aiheeseen liittyen paljon kuvia ja tarinoita. Sekä juuri vietetyt 1 -vuotissyntymäpäivät että tämä keskoslasten oma päivä ovat saaneet ajatukset palaamaan yhä uudelleen tuohon aikaan tuohon vuoden takaiseen.

Vasta vuosi sitten meidänkin pojat syntyivät keskosina, rv 33+3 ja he painoivat 1970g sekä 2065g. Pienen pienet tirppanat päätyivät ensiksi omiin keskoskaappeihinsa ja eri huoneisiin. Ainakin meidän sairaalassa NICU:n (Neonatal Intensive Care Unit) ja SCBU:n(Special Care Baby Unit) huoneet on jaettu sen mukaan miten vakavasta tilasta on kyse. Numeroon yksi päätyvät vakavimmat tapaukset ja numerossa 12 ollaan jo lähes kotona. Fyysisesti nämä yksiköt sijaitsevat samassa tilassa ja raja näiden kahden osaston välillä kulkee huoneiden numero 10 ja 11 välillä. Meidän minit päätyivät aluksi huoneisiin 4 ja 6.  Ensimmäinen kohtaaminen keskoskaapilla kaikkien johtojen, piuhojen ja monitorien keskellä makaavan pikkuruisen vauvan kanssa oli liikuttava. Kuinka pieni ja kuinka hauras voi tuollainen kaksikiloinen olla. Kun on tottunut normaalin kokoisiin vauvoihin, jotka saat heti syntymän jälkeen viereesi, tuntui melkein pelottavalta koskea tuollaista pienen pientä tirriäistä. En osaa edes kuvitella kuinka pieni pienimmät keskoset ovat. Keskosuudesta huolimatta meidän lapsilla oli oikeastaan kaikki hyvin. Jo samana iltana pojat siirtyivät huoneeseen numero 10 ja samaan sänkyyn. Kolmen viikon sairaalassa olon aikana koimme muutamia takapakkeja, mutta missään vaiheessa ei tarvinnut pelätä poikien puolesta. Vaikka tämän yliopistollisen sairaalan toiminnassa on muuten ihan valtavan paljon toivomisen varaa, niin NICU:ssa ja SCBU:ssa tuntui turvalliselta. Tarina alku taipaleesta löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Kiitokset osaavalle, sympaattiselle ja työhönsä sitoutuneelle keskolan väelle niin täällä kuin muissakin sairaaloissa ympäri maailman.

Urpo ja Turpo 1 vuotta - synttärit sairastuvalla

En millään meinaa tajuta, että vuosi on kulunut siitä kun Urpo ja Turpo tähän maailmaan putkahtivat. Muistan sen päivän ja sen yön vieläkin niin selvästi. Minulla oli ollut aamupäivällä todella outo ja huono-olo. Kaikki arvot olivat kuitenkin kunnossa, joten ei auttanut kuin levätä, vaikka suunnitelmissa oli ollut, että karkaisin jopa kotona käymään. Lopulta en edes alakerran kahvioon uskaltanut lähteä, vaikka sisko ja taapero olisivat sinne tulleet minua tervehtimään. Iltapäiväksi olo parani ja tapasin yhden ystävän. Tuntui, että kaikki oli taas normaalisti, mutta kun pääsin taas huoneeseeni tuli taas vuoto. Päivystävä lääkäri ei kuitenkaan lähettänyt minua synnärille, vaikka aikaisemmin oli sanottu, että seuraava kerta on “vika kerta”. Sain jäädä osastolle ja mies tuli minua katsomaan, kun lapset oli saatu kotona nukkumaan. Kun mies oli lähtenyt kotiin, pakkasin tavarani, kuten olin ottanut tavaksi ja kävin yöpuulle. Tunsin, että taas hulahti. Tällä kertaa ei enää jääty odottamaan miten käy, vaan matka kohti leikkuria alkoi. Sisko, joka toimi minun doulana, ehti paikalle 2 minuuttia ennen leikkuriin menoa. Onneksi oli yö eikä päivä ja tiet tukossa ruuhkien takia. Kertomus kokonaisuudessaan löytyy täältä.

Vuosi sitten nämä kaksi mini-ihmistä makasivat omissa keskoskaapeissaan. Letkujen ja putkien peitossa. Nyt he ovat ihanista ihanimpia 1 -vuotiaita. Ensimmäinen syntymäpäivä on jokaisen lapsen kohdalla suuri juttu. Näiden kohdalla tuntuu, että kyseessä on, meille vanhemmille ihan erityisen merkittävä tapahtua. Olen kuullut monen monikkoäidin tästä samasta puhuvan. Ensimmäinen vuosi on takana ja on aika tuulettaa, että me selvisimme monikkoarjen ja keskosuuden mukanaan tuomista haasteista. Pikkuisemme ovat kasvaneet ja kehittyneet parhaalla mahdollisella tavalla.

Meidän oli tarkoitus viikonloppuna juhlia  sekä kaksosten syntymäpäivää että meidän perheen läksiäisiä. Toisin kuitenkin kävi. Kuten jo edellisessä tekstissäni uumoilin (täällä), synttärit olivat vaarassa. Olin torstaina käynyt yksikseni kaupassa ostamassa kaikki loput tarvittavan synttäreitä varten ja toki vähän arkiruokaakin siinä sivussa. Vaikka kauppalista oli muka lyhyt, sain kantaakseni neljä laukkua ja repun. Vesimeloni, hunajameloni, erilaisia hedelmiä, maitoa, riisiä jne. Kyllä tuli kaksosten rattaita ikävä, kun tuota satsia raahasi kävellen kotiin. Sain kaksoset nukkumaan ja au pair lähti omille asioilleen. Jonkun ajan päästä sain soiton tarhasta, että taapero oli oksentanut . Soitin au pairin takaisin ja hain taaperon kotiin. Taapero oli onnistunut oksentamaan sekä omansa että toisen pojan takkien päälle. Lisäksi hänelle oli annettu varatakiksi repussa ollut sadetakki (kyllähän se nyt toppatakin korvaa. Pitäähän se tuulta :O), mutta sekin oli ehtinyt sotkeentua. Minulle ei oltu puhelimessa mitään mainittu tästä takki -asiasta, mutta myöhemmin kuulin, että tuon toisen pojan äidille oli kyllä soitettu, että hän tiesi tuoda takin kotimatkaa varten. Onneksi meillä ei ole pitkä matka kotiin eikä ilma ollut sateinen tai erityisen kylmä. Taapero voi ihan hyvin koko loppupäivän ja illan. Laitoimme hänet nukkumaan patjalle lattialle ja suojasin lattiamattoa vanhalla viltillä. Ei mennyt kauan, kun taapero laattasi ja tokikin juuri ohi suojuksesta. Lähes kolme vuotta onnistuimme välttämään yhdistelmän kokolattiamatto ja oksennus/muu erite ja näin loppumetreillä piti sitten sattua. Mr Murphy, taas kerran :(. Yöllä oksentajien joukkoon liittyi sitten vielä esikoinen  ja meidän au pair.

Näin ollen perjantai ei mennyt ihan suunnitelmien mukaisesti. Aamulla jouduin jättämään au pairin sekä isommat potilaat kotiin leffoja katsomaan, kun minun oli pakko hoitaa muutama asia, kuten noutaa taaperon toppa- ja sadetakki tarhasta, jonne ne olivat jääneet edellisenä päivänä pesukoneeseen pyörimään, viedä reseptejä uusittavaksi lääkäriasemalle jne. Olin noin tunnin poissa ja tänä aikana pojat olivat voineet ihan hyvin, mutta au pair -parka oli oksentanut kahdesti. Päästin hänet heti nukkumaan, sillä hänen oli tarkoitus lentää Suomeen vielä samana iltana. Onneksi hän vähän toipuikin ennen kun mieheni heitti hänet juna-asemalle. Kotimatka oli kuulemma mennyt lopulta ihan hyvin.

Toipilaat poikani seurassani aloin laittaa suunnitelmia uusiksi. Kirkko, jolta olimme varanneet juhlatilan, antoi luvan siirtää juhlia toiseen ajankohtaan ja antoi pari vaihtoehtoa. Koitin nopeasti kysellä kavereilta mikä heille sopisi parhaiten. Näitä ensimmäisiä kutsuja varten oli antanut ennakkotiedotteen jo syyskuussa, vaikka varsinaiset kutsut olinkin jakanut vasta lokakuun puolivälissä. Kaikkia vieraita emme voisi saada paikalle, mutta jospa edes suurimman osan. Sain vaihdettua päivän ja ilmoitettua peruutuksesta sekä uudesta päivästä myös niille vieraille, joita Facebookista en tavoittanut.

Vietimme synttäreitä kotona äitini ja siskoni kera. Söimme kakkua yhden kynttilän kera. Urpolle ja Turpolle maistui tosin vain maito ja muutama Talk -muru. Turpo jatkaa samaa diettiä yhä, mutta Urpolle onneksi alkaa jo muutama lusikallinen ruokaakin maistua. Tärkeintä eivät ole isot juhlat ja kymmenen sorttia herkkuja. Tärkeintä ovat nämä pienet murut.

Rakkaudella väännetyt kakun koristeet istuvat yhä purkeissaan odottamassa kakun päälle pääsemistä.

Hyvää syntymäpäivää rakkaat Urpo ja Turpo!

1 -vuotisjuhlat vaarassa

Meidän on tarkoitus juhlistaa Urpon ja Turpon syntymäpäiviä tulevana viikonloppuna. Samalla pidämme läksiäiset, joten juhlat ovat (meidän mittakaavalla) tavallista suuremmat. Mr Murphyllä on kuitenkin sormensa pelissä ja molemmat pojat ovat saaneet mahataudin.

Tiistaina illalla molemmat pojat puhkesivat itkemään tavalla, joka on heille täysin epäluontainen. He rauhoittuvat kuitenkin saatuaa maitoa. Ruokaan Urpo ei suostunut koskemaan. Ilta jatkui kitinän merkeissä. Iltapuuro maistui molemmille. Kun olimme saaneet koko poikalauman nukkumaan, ei mennyt kauankaan, kun itkuhälyttimestä kuului kiljuntaa. Täysin epätavallista tämänkin. Yläkerran huoneeseen päästessäni molemmat pojat kuitenkin nukkuivat rauhallisesti. Turpo tyytyväisenä ison oksennuslammikon keskellä :O. Nostimme Urpon meidän sänkyyn, jossa pikku herra jatkoi unia havahtumatta hetkeksikään. Turpo heräsi siihen, että riisuimme häntä ja veimme suihkuun. Tyynen rauhallisesti ja hymyssä suin poika suihkutteli isänsä kanssa ja puhtaiden lakanoiden sekä vaatteiden jälkeen nukahti hetkessä uudelleen. Olin juuri saanut pesukoneen ladattua, kun itkyhälystä taas kuului kiljuntaa. Tällä kertaa Turpo oli oksentanut siististi kontillaan Urpon yli kumartuneena. Urpo otti vähän osumaa, mutta Turpo pysyi puhtaana. Samassa sängyssä nukkuminen on ihanaa ja supersuloista, mutta tällaisinä hetkinä kaksi sänkyä olisi oikein mukava asia. Olimme jo aikaisemmin lisänneet molempien poikien päiden alle pyyhkeet, joten lakanoita ei nyt tarvinnut vaihtaa, riitti kun vaihdoimme yhden pyyhkeen. Urpo ei havahtunut siistimistoimiin. Turpokin oli pian taas unessa. Yöllä myös Urpo oksensi. Lopun yötä molemmat pojat heräsivät aika ajoin yökkimään kontillaan kouristellen. Mitään ei kuitenkaan enää ollut oksennettavaksi. Aamulla tauti näytti jatkuvani ripulin merkeissä. Vaatteet meni vaihtoon yhteensä kolme kertaa. Päikkäreiden jälkeen Turpo joi maitoa, mutta Urpo kieltäytyi täysin. Tarkoitukseni oli tarjota heille vielä hedelmäsosetta, mutta tuskin olin lusikallistakaan saanut tarjottua, kun Turpo oksensi kaarassa kaiken maitonsa. Sain siivottua paikat. Riisuttua Turpon ja nostettua takaisin syöttötuoliin jemmaan, että olisin hakenut puhtaat vaatteet. Ja samassa Urpo alkoi oksentaa. Tällä kertaa olin nopea ja sain kopattua kaikki ruokalapun kaukaloon. Kaikkea sitä oppii :D. Päivän saldo: 4 koneellista pyykkiä. Onneksi on pesukone-kuivaaja-yhdistelmä (ainakin tällä alueella pesukone kuuluu lähes aina vuokra-asuntoon. Kuten myös verhot ja valaisimet).

Tämän illan unet keskeytyivät taas heti alkuun siihen, että Turpo oksensi. Taas molempien päälle :(. Pesukone ladattu, mutta jäimme vielä odottamaan uusinta kierrosta. Aamuyöllä pyörii taas kone.

Toivottavasti pienet juhlakalumme parantuvat lauantaihin mennessä ja ainakin yksi perheen aikuisista on terveenä juhlia järjestämässä, ettei tarvitse perua koko juhlaa. Tämän kaiken uudelleen järjestely ei ole enää mahdollista, sillä juhlatilat on tällä alueella buukattu jo aikaa sitten ja joulukiireiden myötä vieraitakin jäisi saapumatta.

1 -vuotistarkastus: brittiläiseen tapaan ei ihan putkeen

Kaksosilla oli 1 -vuotistarkastus, vaikka he eivät ihan vielä ole edes yhtä vuotta syntymäpäivänsä mukaan ja korjatun iän mukainen yksi vuotispäivä on vasta joulun jälkeen. Kaikki ei mennyt ihan putkeen. Jotenkin en ole yhtään yllättynyt, vaan minusta koko touhu on jotenkin kovin tyypillistä brittiläistä menoa. Tai ehkä kyse on vain Cambridgestä ja muualla homma toimii kuin vettä vaan, mutta minähän en muusta tiedä :D.

The Red Book - 1 -vuotistarkastuskaavake

Noin kuukausi sitten meidän postiluukusta tipahti kirjeet Mr Turpon ja Mr Urpon vanhemmille/huoltajille, joissa kerrottiin peribrittiläisen kohteliaasti, että lapsillemme tarjotaan mahdollisuutta 1 -vuotisterveys- ja kehitystarkastukseen, joka suoritettaisiin kotonamme x.11.2016 klo 13.30 ja 14.30. Mikäli ajankohta olisi meille huono, pyydettiin ottamaan yhteyttä tiettyyn numeroon. No, ajankohta oli toki hankala, kun minit nukkuvat yleensä tuohon aikaan päikkäreitä, mutta ei nyt mahdoton, eli en ruvennut tekemään mitään muutoksia. Mukana oli useampi sivuinen kyselykaavake, jossa kyseltiin erilaisia asioita lapsen kehityksestä. Kaavake oli tarkoitettu 11 kk 0 pv - 12 kk 30pv ikäsille. Ekalla sivulla pyydettiin ilmoittamaan, mikäli lapsi on syntynyt ennen aikaisena. Täyttelin kyselyt ja vaikka moni kohta jäi vielä täyttymättä, en huolestunut, sillä selvästihän kaavake otti huomioon korjatun iän.

Murphyn lakien mukaisesti meidän hyvinkin samanlaisina pysyvät päivärutiinit olivat totaalisti kadoksissa tuona päivänä. Minit heräsivät normaalia aikaisemmin, nukkuvat päikkärit liian aikaisin ja aivan liian lyhyinä. Kun Health Visitor soitti minulle tuntia ennen ensimmäistä aikaa, olivat minit olleet jo jonkin aikaa hereillä väsymystä kitisten.

HV: Health Visitor tässä hei. Olisin vaan varmistanut, että onko teillä tarvetta tälle tarkastukselle, kun täällä papereissa lukee, että olette muuttamassa maasta.

Minä: Juu, kyllä me vielä ollaan maassa ja täällä jo odotellaan.

HV: Okei. Teitä edellinen aika on noin puoli tuntia myöhässä, joten tulen myöhässä.

M: Okei. Katsotaan onko pojat just silloin nukkumassa.

HV: Mehän voidaan sopia, joku muu parempi aika (yrittää selvästi rimpuilla tästä tapaamista eroon).

M: Ei, kyllä tämä käy. Tule vaan ja katsotaan sitten miten se sujuu.

Eikö tosiaa olisi voinut hieman aikaisemmin herätä varmistelemaan, että ollaanko me maassa vai ei. Ehkäpä jo ennen kun kyselyitä edes lähetettiin. Hmm..

HV saapui tunnin myöhässä. Hän ei ollut kumpikaan niistä Health Visitoreista, jotka olivat meillä ennen käyneet. Pojat olivat vielä hereillä ja yllättävän hyvällä tuulella. HV pyysi saada täytetyt kaavakkeet ja kun sai tietää, että pojat on syntyneet 7 viikkoa etuajassa hän totesi, että meille on lähetetty väärät kaavakkeet. Meidän olisi pitänyt saada korjatun iän mukaiset kaavakkeet. Joku oli tehnyt virheen. Koska meillä on ennenkin käynyt HV -tiimi, ja he kävivät meillä punnitsemassa poikia jonkin aikaa ennen kun he ylittivät jonkin tietyn painorajan (jonka olen ehtinyt jo unohtaa), olisi voinut luulla, että poikien keskosuus on kyllä jonnekin tallennettuna, mutta ei selvästikään samaan paikkaan kuin syntymäpäivä. En oikein ole päässyt selvyyteen miten täällä tietoja säilötään. Tietokonetta en ole nähnyt edes niillä kahdella kerralla, kun olen vieraillut HV:n luona jossain terveyskeskuksessa.

1 -vuotiskyselykaavake

HV kävi kuitenkin läpi kaavakkeita, jonkin taulukon avulla ja totesi, että ei tätä oikeastaan kannata jatkaa, kun niin monet kohdat menevät mustalle sarakkeelle, joka on eräänlainen hälytinsarake eli kehitys ei kohtaa viitearvoja. Hän pyytäisi jonkun lähettämään uuden kaavakkeen ja tulevat sitten tekemään uuden tarkastuksen, kunhan pojat ovat ensin edes täyttäneet yksi vuotta. Hän kuitenkin punnitsi ja mittasi (mittaamista tehdään vain ani harvoin). Painavampana syntynyt Urpo on yhä kevyempi näistä kahdesta ja hänen painokäyränsä oli laskusuuntainen, joten meidän pitää mennä hänen kanssaan painokontrolliin. Pituudessa molemmat olivat hypänneet keskikäyrän keskikäyrältä, 50 centileltä 75 centilelle. Pojat vastaavat koossan isoveljiään 7:n ja 8:n kuukauden iässä. HV  totesi myös, että meidän pitäisi mennä GP:lle rekisteröimään poikien syntymämerkit, kun niitä ei ole asianmukaisesti rekisteröity (mitä lie tämä tarkoittaa???). Taas yksi asia, jonka brittiläinen terveydenhuolto on hoitanut huolimatta tai jättänyt hoitamatta. Tuskin enää tässä vaiheessa viemme heitä GP:lle ihan vaan tästä syystä.

Että tälleen. Mulla ei ole kokemusta muista kuin suomalaisesta ja tästä brittiläisestä “neuvolatoiminnasta” ja terveydenhuollosta ylipäätään. Pakko todeta, että niin monessa kohtaa on meidän perheen kohdalla menty metsään ja niin monta huonoa tarinaa olen tässä vuosien varrella kuullu, että ei mulla kovin korkeita pisteitä tälle järjestelmälle ole annettavaksi.Sori vaan niille, jotka aina tätä brittiläistä terveydenhuoltoa ylistää. Homma toimii, kun GP:tä tarvitaan perusflunssan takia, mutta heti kun mennään vähän erikoisuuksien puolelle, niin alkaa hapuilu ja jopa hengenvaarallinen mokailu.

Aikaisemmin olen kirjotellut tästä aiheesta Elämää ilman neuvola

Kurpitsa ovella - karkki vai kepponen

Täällä Englannissa vietettiin eilen Halloweenia. Minä ja isommat pojat menimme koulun jälkeen kaverini luokse, jonne tuli myös kaksi muuta kaveria lapsineen. Kaksoset jäivät aluksi au pairin huomaan ja kun isä saapui töistä, niin isän hoiviin. Hämärän laskeutumista odottaessa söimme pitsaa ja muuta ruokaisempaa, ennen sokerin täytteistä Trick or Treat -kierrosta. Halloweeniksi saimmekin oikein aavemaisen ilman. Pimeneviä katuja peitti kokoajan tihenevä usva. Harmillisesti tuota tunnelmaa ei millään saanut napattua kännykkä- eikä pokkarikameralla. Täällä meidän seudulla kadut ovat todellakin pimeitä, sillä matalia, keltasävyisiä katulamppuja on sijoitettu erittäin harvaan. Pimeydessä loisti siellä täällä hehkuvia kurpitsoita merkkinä siitä, että karkkikierroksen tekijät olivat tervetulleita. Tämän tavan toivoisin päätyvän myös Suomeen. Miten helppoa olisikaan pääsiäisenä, kun lapsien ei tarvitsisi miettiä mihin ovelle uskaltaa mennä pimpottamaan, virpojiin varautumattomat saisivat olla rauhassa ja ne, jotka virpojia odottavat saisivat melko varmasti vieraita.

Meidänkin ovella hehkui kurpitsa ja miehen mukaan meilläkin oli käynyt kiertelijöitä, vaikka asummekin hankalasti kadun perällä.

Vaikka eilinen kierros oli oikein hauska, se toi mieleeni myös haikeuden. Vuosi sitten tähän samaan aikaan mies ja isot pojat kiertelivät kavereiden kanssa, kun minä maksasin sairaalassa ja jännitin päädynkö leikkurin pöydälle tänään, huomenna vaiko ehkä vasta kuukauden päästä. Vaikka aika sairaalassa kävi pitkäksi ja tylsäksi, mielestäni pojille oli tärkeää saada viettää normaalia arkea ja kokea tämä erityinen ilta. Kyllähän he sitten myöhemmin ehtivät vielä esittelemään minulle saalistaan. Eivätkä pojat kauan sairaalassa kuitenkaan viihtyneet. Tunnelmista vuoden takaa voi lukea Odottavan aika on pitkä -postauksesta.

Viimeinen au pair

Olen tähän asti ollut sitä mieltä, että au pair on ollut hyvä juttu. Eikä au pair vieläkään huono juttu ole, mutta Ap4:n kanssa olen vain kiusallisen hyvin tietoinen siitä, että meillä asuu joku vieras. Tätä tunnetta ei ole aikaisemmin ollut.

Jo aikaisemmin kirjoittelin (täällä), että Ap4:n on hiljainen eikä häneen saa oikein otetta. Olemme nyt asustelleet saman katon alla lähes 2 kuukautta ja en vieläkään tunne häntä edes sen vertaa mitä tunsin tuntevani Ap2:sta, joka kävi täällä kääntymässä viikon verran. Olen jutellut hänen kanssaan vähemmän kuin ystävieni au pairien kanssa. Molemmat näistä tytöistä olen tavannut ehkä viisi - kuusi kertaa. Toinen on puhelias ja toinen oli hiljainen, silti jopa hänen kanssaan keskustelimme sujuvasti maailman menosta ja hänen kouluhaaveistaan. Tiedän, että Ap4 haaveilee ammatista, joka edellyttää ruuneberin puheenlahjoja. Kuitenkin hänen kanssaan keskustelut kuivuvat kuin pisara Saharassa. Jokaiseen kysymykseen vastaukseksi riittää “Joo”. Hyvän huomenen toivotukseen vastaus on hiljainen henkäisy. Ei voi olla ihan sattumaan, että koko tänä aikana Ap4 on onnistunut välttämään syömistä meidän läsnäollessa. Ruokaa kuitenkin kuluu eli kyllä hän joskus syö jotain. Ap4 viettää suurimman osan aikaansa omassa kolmannen kerroksen huoneessaan ja jos hän sieltä poistuu hän ei välttämättä edes sano Moi lähtiessään, vaikka olen keittiössä (ulko-oven viereisessä huoneessa) laittamassa ruokaa. En toki oleta, että hän olisi paras kaverini tai hänen tarvitsisi raportoida jokaisesta menemisestä tai tulemista, mutta ihan peruskohteliaisuudesta voisi opetella sanomaan huomenta ihan omatoimisestikin ja moikata lähtiessä, että tulen vasta yöllä kotiin, älkää laittako turvalukkoa kiinni.

Pari viikkoa olen jo tuntenut ahdistusta tästä tilanteesta. En pidä siitä tunteesta, jonka yhden lähes mykän henkilön läsnäolo tekee minulle. En pidä siitä, että joka kerta pitää pinnistellä löytääkseen edes jotain sanottavaa. En ole tottunut tällaisiin tilanteisiin - en varsinkaan kotonani. Ahdistus on kasvanut sellaisiin mittoihin, että olen miettinyt onko tällainen riittävä syy irtisanoa työsuhde. Aluksi ajattelin, että ei. Hänhän hoitaa työnsä moitteetta. Hän ei tosin ota mitään kontaktia lapsiin, mutta suorittaa tehtävänsä kuten pyydetty. Lopulta kuitenkin päädyin siihen, että au pairin työ on muutakin kuin vain työtehtävien suorittamista. Vaikka hänen ei tarvitse olla osa perhettä, hänen pitää kuitenkin osata olla kanssakäymisissä meidän kanssamme. Hän on osa yhteisöä eikä hän voi elää hiljaiseloaan vaikuttamatta meihin muihin.

Ap4 on muutaman viikon päästä lähdössä käymään Suomessa. Tämä on ollut tiedossa jo pitkään, mutta nyt olen tullut siihen tulokseen, että koska tuon reissun jälkeen meidän muuttoomme on enää kuukauden päivät, en tarvitse/halua häntä enää takaisin. Lisäksi siskoni hyppää kyytiin samaan muuttokuormaan ja saapuu tavaroineen meille joulukuun puolella eli tarve au pairin avulle olisi joka tapauksessa ollut enää lyhyt. Pari viikkoa joudun pärjäämään yksin arkisin, mutta enköhän saa sen verran apuja kavereilta, että aamuisin ei tarvitse koko porukkaa raahata koululle. Tarhaan vienti onkin sitten eri juttu. Todennäköisesti virittelen kantoreput selkään noiden aamujen ajaksi.

Tänään, kun kolme nuorinta nukkui päikkäreitä, pyysin au pairin keskustelemaan asioista. Vanhin, joka oli poikkeuksellisesti half termin takia kotona, sai katsoa ohjelmaa. Etukäteen olin kysellyt siskoiltani ja kavereiltani mielipiteitä miten tämän hoitaisin. Ammatilliselta näkökulmalta ajatellen kehittävä palaute puuttuvista kommunikointitaidoista voisi olla tarpeen. Toisen mielipiteen mukaan au pair ei tarvitse tietää muuta kuin, että meillä ei enää ole tarvetta hänen palveluksilleen. Kyselin ensin miten hänellä on omasta mielestään mennyt ja miten hän viihtyy. Harvasanaiseen tapaansa en saanut irti paljon, mutta ainakin hän sanoi kaivanneensa nyt viimeiset pari viikkoa kotiin. Kerroin hänelle, ettei minulla ollut moittimista hänen työssään, mutta en pysty elämään tällaisessa ilmapiirissä, jonka hän luo ympärilleen. En kuulemma ollut ensimmäinen, joka antaa palautetta hänen sanattomuudestaan. Sovimme, että hänen ei tarvitse enää palata eikä hän ainakaan sanonut sanallakaan, jos olisi halunnut palata tai olisi halunnut vielä yrittää. Maksamme hänen matkansa kotiin. Saa nähdä miten tämä palaute vaikutti häneen. Koittaako hän skarpata viimeiset viikot vai pysyttelee yhä kuoressaan. Toivon koko sydämestäni, että Ap4 on oppinut täällä edes hitusen uskallusta, rohkeutta ja small talkin siemen on kytemässä. Ei taida olla ammattia, jossa ei joutuisi kommunikoimaan edes vähän työkavereiden tai pomon kanssa. 

Mitä mieltä olette, teinkö väärin, kun en antanut tytölle tilaisuutta muuttua? Voiko perusluonnettaan yhtäkkiä ja ulkoisen paineen vuoksi muuttaa? Jos olet ollut tai olet au pair, miten olisit toivonut, että tällainen tilanne hoidetaan? Entä oletko host -perheenä ollut samanlaisessa tilanteessa, miten hoiditte tilanteen?

Elämästä au pairin kanssa olen kirjoittanut aikaisemmin: Au pair saapui taloon, Ilman au pairia, Varo mitä toivot, se saattaa toteutua, Hyvästi au pairille ja taas uutta etsimässä sekä Hiljaa hyvaa tulee au pair nro 4

Paluumuuttajan päiväkirja - 9 viikkoa jouluun

Tiesittekö, että jouluun on 9 viikkoa. Siis ENÄÄ 9 VIIKKOA!

Koska en ole erityisen jouluihminen, minä en tätä tietäisi elleivät jouluihmiset olisi näin Facebookissa tiedottaneet. Ja miksi ei-jouluihminen panikoi siitä, että joulu lähestyy. En siksi, että yhtään lahjaa ei ole ostettuna. Tai edes ajatuksen tasolla harkittuna. Minun perheen kesken on yleensä ollut tapana, että aikuiset eivät saa lahjoja tai ostamme yhdessä jonkun lahjan kullekin. Lapsille lahjat on sallittu, mutta kohtuullisissa määrin. Pari lahjaa riittää. Panikoin joulun lähestymistä siksi, että olemme menossa jouluksi kotiin. 9 viikkoa on konkreettinen luku ja se saa ajan tuntumaan hirveän lyhyeltä.

Meidän perhe on viimeiset pari viikko ollut tuskaisessa välivaiheessa. Täysin yllättäen mies sai kutsun työhaastatteluun. Tehtävään, johon haku päättyi jo elokuussa, joten emme toki enää edes olettaneet, että tehtävästä kuuluisi mitään. Haastattelu oli meidän kaikkiin muihin määräaikoihin nähden ihan viime tingassa, joten miehen oli varmistettava, että päätös asiasta saadaan tehtyä pian. Pomo lupasi (töissä samassa instituutissa ja miehelle yhteisprojektien kautta tuttu), että vastaus saadaan jo samalla viikolla. No, ei kyllä saatu, mutta onneksi jo heti maanantaina aamulla.

Sen jälkeen kun kutsu tuli on tunteet menneet taas laidasta laitaan. Innostusta siitä, että voitaisiin ehkä jäädä. Haikeutta siitä, että ehkä lähdetään ja kuitenkin myös odotusta, että pääsisi jo Suomeen. Välitilassa on raskasta elää, koska jokainen pidemmälle tähtäävä ajatus johtaa aina kuvioon “Jos ollaan vielä ensi vuonna täällä, niin..”, “Jos ollaan Suomessa, niin...”. Kun viimein tuli tieto, ettei mieheni saanut tuota paikkaa, vaan tehtävään valittiin, joku joka oli tehnyt juurikin sitä osa-aluetta mitä pomo haluaa tehtävässä kehittää, oli olo enemmänkin huojentunut kuin pettynyt. Jopa miehellä. Tie on nyt selkeä. Me mennään Suomeen ja ei tarvitse miettiä vaihtoehtoista tulevaisuutta.

Heti tiedon jälkeen olenkin irtisanonut vuokrasopimuksen sekä taaperon tarhapaikan ja ilmoittanut esikoisen kouluun, että hän ei jatka enää ensi lukukaudella. Ilmoitin töihin, että olen palaamassa tammikuussa. Meillä on nyt asunto (kiitos vaan ystävälle, joka kävi asuntoja meidän puolesta katsomassa). Tehtävälista on pitkä eikä listalla ole vielä yhtään Suomen sosiaaliturvaan palautumiseen liittyvää asiaa. Pitää hankkia lomake X paikasta Y ja toimittaa Kelaan määräajassa Ö. Hakea lapsilisät. Tehdä muuttoilmoitus maistraattiin. Neuvola-aikoja pitäisi alkaa kysellä. Tehdä sähkösopimus, hankkia netti. Mitähän vielä...

Arkisen aherruksen ja muuttovalmisteluiden lomassa yritän vielä järjestää yhdet 1 -vuotissynttärit / yhdistetyt läksiäiset sekä yhdet 7 -vuotissynttärit. Suomessa “pitää” vielä juhlia synttärit uudelleen ja ehkä yhdet menetetyt 3 -vuotissynttäritkin. Tässä taitaa olla tämän kotiäidin viimeiset isommat projektit. Tammikuussa musta tulee työssäkäyvä äiti :).

11 kuukautta kaksosten kanssa - kiitollisuus

Yksitoista kuukautta on kulunut siitä, kun saimme elämäämme kaksi supersuloista poikaa. Nuo 7 viikkoa liian aikaisin syntyneet parin kilon pirpanat ovat kasvaneet ja kehittyneet uskomattomalla tavalla. Meillä on ollut onnea mukana, sillä keskosuus altistaa monille ongelmille. Kiitollisuus siitä, että meillä on suhteellisen terveet ja normaalisti kehittyneet pojat on suuri.

Suomessa keskosten kehitystä seurataan sairaalassa ilmeisesti ainakin puolivuotta tai pidempäänkin. Läsnä näissä tarkastuksissa on kuulemma lääkäri ja fysioterapeutti. Keskosiksi lasketaan vauvat, jotka syntyvät joko ennen raskausviikkoa 37 ja/tai joiden syntymäpaino on alle 2500g. Koska vauvat ovat pienikokoisia kontrolleissa kiinnitetään erityistä huomiota kasvuun. Keskosvanhempien yhdistyksen Kevyt ry:n tietolehtisen mukaan tavoittena on, että keskoslapset saavuttavat perimänsä mukaisen suhteellisen pituutensa kahden vuoden ikään mennessä. Toki myös painon pitäisi seurailla tätä käyrää. Keskoset kärsivät muita useammin myös kehitysviivästymistä eli eivät saavuta tiettyjä motorisia kehityksen kulmakiviä tavoiteaikoina ja heillä on muita useammin vartalon jäykkyyttä ja epäkeskisyyttä eli toinen puoli on vahvempi kuin toinen.

Yhdeltä keskosuuden tuomalta altistukselta emme kuitenkaan välttyneet ja sen seuraamukset näkyvät yhä, voivat näkyä vielä vuosia. Nimittäin infektioherkkyys. Raskauden viimeisellä kolmanneksella äidin vasta-aineet siirtyvät istukan kautta sikiöön ja tästä keskoset jäävät paitsi tai ehtivät saada vain vähän vasta-aineita. Tästä syystä keskoset ovat alttiimpia infektioille kuin täysaikaiset vauvat. Englantilaisen käytännön mukaisesti sektiovauvat saavat varmuuden vuoksi antibioottikuurin, joten ne vähäisetkin hyvät bakteeristot mitä vauvojen suolistoon oli ehkä ehtinyt kertyä tapettiin samantien :(. kevyt.net

Pojat kotiutuivat kolmen viikon iässä, mutta huonolla tuurilla isommat pojat sairastuivat samaan aikaan flunssan. Tämä tarttui vauvoihin, vaikka kuinka yritimme, etteivät vanhemmat pojat koskettele vauvoja. Pienet pojat sairastuivat RS-virukseen ja joutuivat ensiavun kautta takaisin sairaalaan. Turpolla RSV oli kehittynyt bronkioliitiksi eli pienten keuhkoputkien tulehdukseksi. Hän joutui yksityiseen tehohoitohuoneeseen ja Urpo lasten osastolle tarkkailuun. (poikien alkutaipaleesta kerrotaan täällä)

Viime vuoden sanotaan olleen erityisen paha RS -virusvuosi. Terve.fi -sivustolla kerrotaan, että “Keskosista 5 – 10 prosenttia saa RS-viruksen.  --- Nyt on todettu, että pienenä sairastettu RSV-infektio saattaa aiheuttaa myös pidempiaikaista hengityksen vinkunaa ja pihinää.  Oireet saattavat jatkua vuosikausia ja ne johtuvat siitä, että ilma ei kulje keuhkoihin kunnolla. “

Meillä erityisesti Urpo, jonka tilanne sairaalassa näytti paremmalta on kärsinyt toistuvista hengitystieinfektioista. Saa nähdä miten kauan tätä jatkuu. Kaiken kaikkiaan pitää kuitenkin olla kiitollinen siitä miten vähällä olemme päässeet. Tai ainakin siltä näin maalikkona tuntuu. Tiedä sitten mitä kaikkea diagnosoivat Suomessa, kun päästään ekaa kertaa neuvolaan :O.

Kuten jo joskus aikaisemmin olen kirjoitellut Elämää ilman neuvolaa - postaukssani, täällä ei ole suomalaista (pohjoismaista) vastaavaa neuvolatoimintaa. Kukaan ei seuraa vauvojen/lasten kasvua tai kehitystä säännöllisesti. Viimeksi nämä kaksi ovat nähneet Health Visitorin (neuvolatädin) joskus muutaman kuukauden ikäisinä. Vauvojen punnituksissa käyttäminen on ihan täysin itsestä ja omasta halusta kiinni. Emme ole käyneet muutamaan kuukauteen punnituksessa emmekä ole heitä edes kotona punninneet tai mitanneet, vaikka mielessä on ollut, että pitäisi, sillä tuntuu, että poikien paino on laskussa. Meidän perheessä riehunut oksennustauti vei Urpolta ja Turpolta ruokahalun. Alkuun ei maistunut edes maito. Kiinteiden kanssa paastoa jatkui melkein kaksi viikkoa. Vasta nyt ruoka on alkanut maistua vanhaan tapaa. Vaatteiden perusteella kaksoset ovat veljiään paljon pienempiä. Body, joka on ollut taaperolla päällä ehkä 7 kuukauden ikäisenä, on sopiva kaksosille nyt. Vanhempiin poikiin verrattuna nämä kaksi ovat kuin lintusia, mutta keskosuudestaan huolimatta englantilaisiin lapsiin verrattuna nämä kaksi eivät häviä yhtään muille 11 kuukautisille. Jopa monet yli 1 -vuotiaat ovat lyhyempiä, kuin meidän pohjoismaiset karpaasit :D. Maallikkona näyttää siltä, että meillä on selvitty ilman suurempia motorisia ongelmia. Pojat konttaavat, hallitsevat pinsettiotteen, nousevat seisomaan tukea vasten ja kävelevät tuettaessa, juuri niinkuin 11 kuukautiselta oletetaankin (korjattu ikä 9,5kk).

Lähteet: terve.fi, Kevyt ry 1, Kevyt ry 2