Paluumuuttajan päiväkirja: Huvia ajelua ja muita kuulumisia

Minne aika katoaa? Lähes kuukauden päivät on ehtinyt vierähtää edellisestä kirjoituksesta :O.

Meidät on rakennettu erilaisilla energiakertoimilla. Toisia on siunattu duracelleilla ja toisia ei. Itse kuuluu tuohon jälkimmäiseen kastiin. Minulle ei ole luontaista puuhailla kokoajan jotain pientä ja olla jatkuvasti jossain harrastuksessa tai aktiviteetissa mukana. Minä nauttisin siitä, että voisin käpertyä sohvan nurkkaan ja lukea tuntia kausia putkeen. Maata oman kullan kainalossa katsomassa leffaa tai viettää kiireetöntä aikaa tärkeiden ihmisten kanssa.

Töissä on yhä todella kiva käydä, mutta varsinainen honey moon päättyi pääsiäiseen. Siihen asti, tammikuun alusta huhtikuun puoliväliin, koneisto pysyi käynnissä, rutiinit pyöri. Sitten tuli pääsiäinen ja neljän päivän tauko. Koneisto pysähtyi ja vaikka arkirutiinit pyörivät myös lomalla, niin aikataulu ei ole niin tiukka. Kroppa huokasi ja huomasin, että en tule tätä rumbaa jaksamaan ilman lomia. Ja koska tälle vuodelle on kertynyt peräti 7 päivää lomaan, niin lomia ei juuri ole luvassa enne ensi vuotta, jolloin minulla on taas täydet lomat. Loman jälkeen jätin hakemuksen osa-aikaisen työn aloittamisesta. Haluan keventää niin omaani kuin perheen arkea. Alan tehdä neljä päiväistä viikkoa, sillä olen kokeillut aikanaan myös lyhennettyä päivää ja tykkään enemmän lyhennetystä viikosta. Yksi vapaapäivä lisää viikossa on tarkoitus pyhittää asioiden hoitamiseen. Kyllä, olen huono äiti ja vien lapseni hoitoon, vaikka olen itse vapaalla. Vapaapäivästä ei tule mitään lekoittelupäivää. Vapaapäivänä on tarkoitus siivota, käydä kaupassa, käyttää lapset neuvolassa, hammaslääkärissä, labrassa, lääkärissä, käydä kirpparilla etsimässä milloin mitäkin puuttuvaa vaatekappaletta sekä tietysti pitäisi päästä eroon omistakin ylimääräisistä. Kaikki nämä asiat ovat muuten poissa työajasta (neuvolat, lääkärit jne) tai perheajasta (siivous, kaupassakäynti, kirpparointi. Ja kyllä,
siivoamme ja käymme kaupassa lasten kanssa, mutta ne, jotka ovat siivonneet kaksosten kanssa tietävät kuinka tehokasta tuollainen siivoaminen on, kun yksi sammuttaa kokoajan imuria ja toinen roikkuu imurin letkussa. Tai jotka olette käyneet kaupassa vähintään 4 lapsen kanssa, niin tiedätte kuinka rentouttavaa se on pahimmillaan voi olla. Ja meillä lapset sentään yleensä käyttäytyvät mukiinmenevästi, mutta kyllä mä silti mieluummin kävisin kaupassa ilman lapsia.)

Yksi iso muutos meidän elämään tulee olemaan pienempien hoitopaikan muuttuminen kesäkuun alussa. Maaliskuussa kirjoittelin Aikadilemmasta (linkki tässä), kun hoitopaikan aukioloajat eivät oikein vastanneet meidän tarpeita. Siskon lähdettyä meiltä työtuntien saldo on pysytellyt tasaisesti miinuksella. Alkuun tämä ahdisti itseä, mutta nyt olen jo sopeutunut siihen, että miinuksella ollaan ja niin kauan kun en ylitä maksimirajaa, niin kaikki on hyvin :D. Olimme tuolloin maaliskuussa menossa tutustumaan uuteen hoitopaikkaan ja piakkoin lapset aloittavatkin paikassa, joka on auki arkisin puoli tuntia pidempään kuin edeltäjänsä. Tällä on iso merkitys, sillä fillarikaudella voin olla töissä loppuun asti. Ja on myös koko kesän toiminnassa. Kesälomattomien pelastus :). On sääli siirtää lapsia pois hoidosta, johon he sopeutuivat ilman vaikeuksia ja jonne he ilolla jäävät päivittäin, mutta arjen pyörimisen kannalta näin on parempi. Jospa minäkin vielä pääsen saldoissa nollan tuntumaan.

Viimeisimmät kirjoitukset ovat koskeneet laatikkopyörää. Pyörä saapui meille noin viikko sitten ja olemme todella tykästyneet pyörään. Mikä ihana tunne, kun voimme koko perheen voimin viilettää pitkin ja poikin. Nauttia viimeinkin saapuneesta kesäisestä ilmasta. Ajella ihan huvikseen tai sitten koska on "pakko" eli hoitoon ja töihin. Kyllä tämä bussissa istumisen voittaa.  Pyörässä on tehokas mäkimoottori ja vaikka yksi kaveri Facebookissa pilke silmäkulmassa vinkkasikin, että sähköavustus on “huijausta”, niin voin kertoa, että kyllä moottorinkin kanssa tuntee polkeneensa. Ilman moottoria pyörä jäisi mäen alle. Itkupotkuraivari iskisi jo ajatuksesta, että pitäisi lähteä laatikkopyörän kanssa liikkeelle. Sen verran kivasti moottori auttaa, että laatikkopyörän jaksaa mäen päälle vääntää. Töitä saa tehdä, mutta jaksaa kuitenkin. Sen sijaan omalla pyörällä ja omien lihasten voimassa tekee tiukkaa, ainakin kun on ihan rapakunnossa. Noin kaksi vuotta sitten lakkasin käymästä ryhmäliikuntatunneilla ja salilla, kun kaksosraskauden takia ne tuntuivat pelkästään pahalle. Pian lonkat alkoivat vihoitella ja käveleminen alkoikin tehdä niin tiukkaa, että taaperon rattaat saivat toimia rollaattorina. Vajaa pari kilometriä kaupalle ja kotiin oli tuskien taival. Raskauden ja sektion jälkeen vatsalihakset olivat romahtaneet niin, ettei kylkiluiden alla ollut muuta kuin tyhjää. Käsi meni syvälle vatsaan sisään. Erkaumaa oli vähintään 3 sormen leveyttä (erkaumasta enemmän täällä). Kotipilateksen avulla sain tämän asian kuntoon, mutta siihen se liikunnanharrastaminen sitten jäikin. Onneksi kahden vauvan kanssa ei ihan helpolla pääse. Kannat kaksi vauvaa ylös ja alas rappusia/lääkäriin/leikkikerhoon, työnnät rattaissa lisäpainona ostokset. Hyötyliikuntaa parhaimmillaan. Viikon verran olemme nyt pelkästään pyöräilleet ja peppulihakset on jo tottuneet satulassa istumiseen. Kuntokin kasvaa kohisten. Viikon pyöräilyharjoittelun jälkeen “viimein” jaksoin painaa ylös asti. Voittajafiilis.

Minkä pienenä oppii...

Urpo ja Turpo ovat jo 1,5 -vuotiaita. Kumpikaan ei vielä sano kuin muutamia sanoja ja nekin sinnepäin. Turpo on jo kävellyt jonkin aikaa. Urpo vasta aloittelee.  Meillä piti olla ihka ensimmäinen keskoskontrolli viikko sitten, mutta Turpo olikin kipeänä, joten se piti siirtää. Uusi yritys on ensi kuussa.

Hyviä uutisia kaksosten päivän kunniaksi

Ihka uudet suomalaiset neuvolakortit.

Eilen 2.2. vietettiin valtakunnallista kaksosten päivää. Kaksoset ovat suuri etuoikeus ja kunnia. Olemme todella kiitollisia ja onnellisia siitä, että olemme heidät saaneet elämäämme ilahduttamaan.

Kaksosten päivän kunniaksi Urpolla ja Turpolla oli elämänsä ensimmäinen neuvolakäynti. Tavallaan 1 -vuotistarkastus. Urpo ja Turpo touhusivat lattialla lelujen kanssa, kun me aikuiset juttelimme läpi kaksosten alkutaipaleen kiemurat, rokotuskuviot ja kävimme läpi kehitystä. Ja tottahan toki heiltä otettiin pituudet ja painot sekä pään ympärys. Pojat ovat hitusen alle 10 kiloisia ja karvan alle 80 cm pitkiä. Painoa eroa oli Turpon eduksi 120g ja pituutta Urpon eduksi huikeat 4 mm.

Onneksi olin Englannissa mitannut omatoimisesti pituutta ja pään ympärystä, niin käyrille saatiin piirtymään edes jonkunlaista käppyrää. Miinuskäyrillä kuljetaan, minkä olisin kyllä voinut kertoa ihan ilman käppyröitäkin, kun on nuo isommat veljet verrokkeina. Saimme myös ajan neuvolalääkärille. Ihan vaan varmuuden varaksi, sillä Suomessahan näitä keskosena syntyneitä vesseleitä olisi kontroloitu säännöllisesti syntymästä asti, mutta Englannissa mitattiin vain painoa. Elämästä ilman neuvolaa olen kirjottainut täällä.

Nuorin kolmikko on ollut nyt viikon hoidossa. Kuumeilun takia vaihtelevalla menestyksellä: taapero kaikki 5 päivää, Urpo 4 päivää ja Turpo 3 päivää. Kaikki tuntuvat sopeutuvan hyvin. He ovat jääneet hoitoon ilman itkuja ja lähtenee iloisina kotiin. Kotona ei ole ollut normaalia enempää kitinää tai vikinää. Hoidossa kaikki ovat syöneet ja nukkuneet normaalisti. Ryhmäperhepäivähoidon koko lapsikatras ei tosin vielä ole ollut paikalla, sillä kuumetta ja muita tauteja on ollut liikkeellä oikein urakalla. Meidän pojat ovat näin saaneet pehmeää laskua hoitoon, kun hoitajilla on vähemmän lapsia vahdittavana. Muuten ihan kiva, mutta saattaa olla, että näistä taudeista jokunen vielä rantautuu meillekin.

Kaksosten päivän kunniaksi saimme myös hyviä uutisia maailmalta. Miehen työsopimus kilahti sähköpostiin. Nyt hänellä on virallisesti työpaikka. Norjassa. Onneksi etätyö Suomesta käsin on sallittua. Mutta ei siitä sen enempää, sillä kyseessä on miehen yksityinen asia.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Maailman keskoslasten päivä 2016

Tänään vietetiin Maailman keskoslasten päivää. Ympäri maailmaa monet maamerkit valaistiin/valaistaan violetiksi. Yritin googlettaa josko Cambridgessä olisi joku taho lähtenyt tähän tempaukseen mukaan, mutta en löytänyt.

Ensimmäinen villatakki vs. "kirjastokortti" ja 60 cm villatakki

Facebookissa näkyi aiheeseen liittyen paljon kuvia ja tarinoita. Sekä juuri vietetyt 1 -vuotissyntymäpäivät että tämä keskoslasten oma päivä ovat saaneet ajatukset palaamaan yhä uudelleen tuohon aikaan tuohon vuoden takaiseen.

Vasta vuosi sitten meidänkin pojat syntyivät keskosina, rv 33+3 ja he painoivat 1970g sekä 2065g. Pienen pienet tirppanat päätyivät ensiksi omiin keskoskaappeihinsa ja eri huoneisiin. Ainakin meidän sairaalassa NICU:n (Neonatal Intensive Care Unit) ja SCBU:n(Special Care Baby Unit) huoneet on jaettu sen mukaan miten vakavasta tilasta on kyse. Numeroon yksi päätyvät vakavimmat tapaukset ja numerossa 12 ollaan jo lähes kotona. Fyysisesti nämä yksiköt sijaitsevat samassa tilassa ja raja näiden kahden osaston välillä kulkee huoneiden numero 10 ja 11 välillä. Meidän minit päätyivät aluksi huoneisiin 4 ja 6.  Ensimmäinen kohtaaminen keskoskaapilla kaikkien johtojen, piuhojen ja monitorien keskellä makaavan pikkuruisen vauvan kanssa oli liikuttava. Kuinka pieni ja kuinka hauras voi tuollainen kaksikiloinen olla. Kun on tottunut normaalin kokoisiin vauvoihin, jotka saat heti syntymän jälkeen viereesi, tuntui melkein pelottavalta koskea tuollaista pienen pientä tirriäistä. En osaa edes kuvitella kuinka pieni pienimmät keskoset ovat. Keskosuudesta huolimatta meidän lapsilla oli oikeastaan kaikki hyvin. Jo samana iltana pojat siirtyivät huoneeseen numero 10 ja samaan sänkyyn. Kolmen viikon sairaalassa olon aikana koimme muutamia takapakkeja, mutta missään vaiheessa ei tarvinnut pelätä poikien puolesta. Vaikka tämän yliopistollisen sairaalan toiminnassa on muuten ihan valtavan paljon toivomisen varaa, niin NICU:ssa ja SCBU:ssa tuntui turvalliselta. Tarina alku taipaleesta löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Kiitokset osaavalle, sympaattiselle ja työhönsä sitoutuneelle keskolan väelle niin täällä kuin muissakin sairaaloissa ympäri maailman.

Urpo ja Turpo 1 vuotta - synttärit sairastuvalla

En millään meinaa tajuta, että vuosi on kulunut siitä kun Urpo ja Turpo tähän maailmaan putkahtivat. Muistan sen päivän ja sen yön vieläkin niin selvästi. Minulla oli ollut aamupäivällä todella outo ja huono-olo. Kaikki arvot olivat kuitenkin kunnossa, joten ei auttanut kuin levätä, vaikka suunnitelmissa oli ollut, että karkaisin jopa kotona käymään. Lopulta en edes alakerran kahvioon uskaltanut lähteä, vaikka sisko ja taapero olisivat sinne tulleet minua tervehtimään. Iltapäiväksi olo parani ja tapasin yhden ystävän. Tuntui, että kaikki oli taas normaalisti, mutta kun pääsin taas huoneeseeni tuli taas vuoto. Päivystävä lääkäri ei kuitenkaan lähettänyt minua synnärille, vaikka aikaisemmin oli sanottu, että seuraava kerta on “vika kerta”. Sain jäädä osastolle ja mies tuli minua katsomaan, kun lapset oli saatu kotona nukkumaan. Kun mies oli lähtenyt kotiin, pakkasin tavarani, kuten olin ottanut tavaksi ja kävin yöpuulle. Tunsin, että taas hulahti. Tällä kertaa ei enää jääty odottamaan miten käy, vaan matka kohti leikkuria alkoi. Sisko, joka toimi minun doulana, ehti paikalle 2 minuuttia ennen leikkuriin menoa. Onneksi oli yö eikä päivä ja tiet tukossa ruuhkien takia. Kertomus kokonaisuudessaan löytyy täältä.

Vuosi sitten nämä kaksi mini-ihmistä makasivat omissa keskoskaapeissaan. Letkujen ja putkien peitossa. Nyt he ovat ihanista ihanimpia 1 -vuotiaita. Ensimmäinen syntymäpäivä on jokaisen lapsen kohdalla suuri juttu. Näiden kohdalla tuntuu, että kyseessä on, meille vanhemmille ihan erityisen merkittävä tapahtua. Olen kuullut monen monikkoäidin tästä samasta puhuvan. Ensimmäinen vuosi on takana ja on aika tuulettaa, että me selvisimme monikkoarjen ja keskosuuden mukanaan tuomista haasteista. Pikkuisemme ovat kasvaneet ja kehittyneet parhaalla mahdollisella tavalla.

Meidän oli tarkoitus viikonloppuna juhlia  sekä kaksosten syntymäpäivää että meidän perheen läksiäisiä. Toisin kuitenkin kävi. Kuten jo edellisessä tekstissäni uumoilin (täällä), synttärit olivat vaarassa. Olin torstaina käynyt yksikseni kaupassa ostamassa kaikki loput tarvittavan synttäreitä varten ja toki vähän arkiruokaakin siinä sivussa. Vaikka kauppalista oli muka lyhyt, sain kantaakseni neljä laukkua ja repun. Vesimeloni, hunajameloni, erilaisia hedelmiä, maitoa, riisiä jne. Kyllä tuli kaksosten rattaita ikävä, kun tuota satsia raahasi kävellen kotiin. Sain kaksoset nukkumaan ja au pair lähti omille asioilleen. Jonkun ajan päästä sain soiton tarhasta, että taapero oli oksentanut . Soitin au pairin takaisin ja hain taaperon kotiin. Taapero oli onnistunut oksentamaan sekä omansa että toisen pojan takkien päälle. Lisäksi hänelle oli annettu varatakiksi repussa ollut sadetakki (kyllähän se nyt toppatakin korvaa. Pitäähän se tuulta :O), mutta sekin oli ehtinyt sotkeentua. Minulle ei oltu puhelimessa mitään mainittu tästä takki -asiasta, mutta myöhemmin kuulin, että tuon toisen pojan äidille oli kyllä soitettu, että hän tiesi tuoda takin kotimatkaa varten. Onneksi meillä ei ole pitkä matka kotiin eikä ilma ollut sateinen tai erityisen kylmä. Taapero voi ihan hyvin koko loppupäivän ja illan. Laitoimme hänet nukkumaan patjalle lattialle ja suojasin lattiamattoa vanhalla viltillä. Ei mennyt kauan, kun taapero laattasi ja tokikin juuri ohi suojuksesta. Lähes kolme vuotta onnistuimme välttämään yhdistelmän kokolattiamatto ja oksennus/muu erite ja näin loppumetreillä piti sitten sattua. Mr Murphy, taas kerran :(. Yöllä oksentajien joukkoon liittyi sitten vielä esikoinen  ja meidän au pair.

Näin ollen perjantai ei mennyt ihan suunnitelmien mukaisesti. Aamulla jouduin jättämään au pairin sekä isommat potilaat kotiin leffoja katsomaan, kun minun oli pakko hoitaa muutama asia, kuten noutaa taaperon toppa- ja sadetakki tarhasta, jonne ne olivat jääneet edellisenä päivänä pesukoneeseen pyörimään, viedä reseptejä uusittavaksi lääkäriasemalle jne. Olin noin tunnin poissa ja tänä aikana pojat olivat voineet ihan hyvin, mutta au pair -parka oli oksentanut kahdesti. Päästin hänet heti nukkumaan, sillä hänen oli tarkoitus lentää Suomeen vielä samana iltana. Onneksi hän vähän toipuikin ennen kun mieheni heitti hänet juna-asemalle. Kotimatka oli kuulemma mennyt lopulta ihan hyvin.

Toipilaat poikani seurassani aloin laittaa suunnitelmia uusiksi. Kirkko, jolta olimme varanneet juhlatilan, antoi luvan siirtää juhlia toiseen ajankohtaan ja antoi pari vaihtoehtoa. Koitin nopeasti kysellä kavereilta mikä heille sopisi parhaiten. Näitä ensimmäisiä kutsuja varten oli antanut ennakkotiedotteen jo syyskuussa, vaikka varsinaiset kutsut olinkin jakanut vasta lokakuun puolivälissä. Kaikkia vieraita emme voisi saada paikalle, mutta jospa edes suurimman osan. Sain vaihdettua päivän ja ilmoitettua peruutuksesta sekä uudesta päivästä myös niille vieraille, joita Facebookista en tavoittanut.

Vietimme synttäreitä kotona äitini ja siskoni kera. Söimme kakkua yhden kynttilän kera. Urpolle ja Turpolle maistui tosin vain maito ja muutama Talk -muru. Turpo jatkaa samaa diettiä yhä, mutta Urpolle onneksi alkaa jo muutama lusikallinen ruokaakin maistua. Tärkeintä eivät ole isot juhlat ja kymmenen sorttia herkkuja. Tärkeintä ovat nämä pienet murut.

Rakkaudella väännetyt kakun koristeet istuvat yhä purkeissaan odottamassa kakun päälle pääsemistä.

Hyvää syntymäpäivää rakkaat Urpo ja Turpo!

1 -vuotistarkastus: brittiläiseen tapaan ei ihan putkeen

Kaksosilla oli 1 -vuotistarkastus, vaikka he eivät ihan vielä ole edes yhtä vuotta syntymäpäivänsä mukaan ja korjatun iän mukainen yksi vuotispäivä on vasta joulun jälkeen. Kaikki ei mennyt ihan putkeen. Jotenkin en ole yhtään yllättynyt, vaan minusta koko touhu on jotenkin kovin tyypillistä brittiläistä menoa. Tai ehkä kyse on vain Cambridgestä ja muualla homma toimii kuin vettä vaan, mutta minähän en muusta tiedä :D.

The Red Book - 1 -vuotistarkastuskaavake

Noin kuukausi sitten meidän postiluukusta tipahti kirjeet Mr Turpon ja Mr Urpon vanhemmille/huoltajille, joissa kerrottiin peribrittiläisen kohteliaasti, että lapsillemme tarjotaan mahdollisuutta 1 -vuotisterveys- ja kehitystarkastukseen, joka suoritettaisiin kotonamme x.11.2016 klo 13.30 ja 14.30. Mikäli ajankohta olisi meille huono, pyydettiin ottamaan yhteyttä tiettyyn numeroon. No, ajankohta oli toki hankala, kun minit nukkuvat yleensä tuohon aikaan päikkäreitä, mutta ei nyt mahdoton, eli en ruvennut tekemään mitään muutoksia. Mukana oli useampi sivuinen kyselykaavake, jossa kyseltiin erilaisia asioita lapsen kehityksestä. Kaavake oli tarkoitettu 11 kk 0 pv - 12 kk 30pv ikäsille. Ekalla sivulla pyydettiin ilmoittamaan, mikäli lapsi on syntynyt ennen aikaisena. Täyttelin kyselyt ja vaikka moni kohta jäi vielä täyttymättä, en huolestunut, sillä selvästihän kaavake otti huomioon korjatun iän.

Murphyn lakien mukaisesti meidän hyvinkin samanlaisina pysyvät päivärutiinit olivat totaalisti kadoksissa tuona päivänä. Minit heräsivät normaalia aikaisemmin, nukkuvat päikkärit liian aikaisin ja aivan liian lyhyinä. Kun Health Visitor soitti minulle tuntia ennen ensimmäistä aikaa, olivat minit olleet jo jonkin aikaa hereillä väsymystä kitisten.

HV: Health Visitor tässä hei. Olisin vaan varmistanut, että onko teillä tarvetta tälle tarkastukselle, kun täällä papereissa lukee, että olette muuttamassa maasta.

Minä: Juu, kyllä me vielä ollaan maassa ja täällä jo odotellaan.

HV: Okei. Teitä edellinen aika on noin puoli tuntia myöhässä, joten tulen myöhässä.

M: Okei. Katsotaan onko pojat just silloin nukkumassa.

HV: Mehän voidaan sopia, joku muu parempi aika (yrittää selvästi rimpuilla tästä tapaamista eroon).

M: Ei, kyllä tämä käy. Tule vaan ja katsotaan sitten miten se sujuu.

Eikö tosiaa olisi voinut hieman aikaisemmin herätä varmistelemaan, että ollaanko me maassa vai ei. Ehkäpä jo ennen kun kyselyitä edes lähetettiin. Hmm..

HV saapui tunnin myöhässä. Hän ei ollut kumpikaan niistä Health Visitoreista, jotka olivat meillä ennen käyneet. Pojat olivat vielä hereillä ja yllättävän hyvällä tuulella. HV pyysi saada täytetyt kaavakkeet ja kun sai tietää, että pojat on syntyneet 7 viikkoa etuajassa hän totesi, että meille on lähetetty väärät kaavakkeet. Meidän olisi pitänyt saada korjatun iän mukaiset kaavakkeet. Joku oli tehnyt virheen. Koska meillä on ennenkin käynyt HV -tiimi, ja he kävivät meillä punnitsemassa poikia jonkin aikaa ennen kun he ylittivät jonkin tietyn painorajan (jonka olen ehtinyt jo unohtaa), olisi voinut luulla, että poikien keskosuus on kyllä jonnekin tallennettuna, mutta ei selvästikään samaan paikkaan kuin syntymäpäivä. En oikein ole päässyt selvyyteen miten täällä tietoja säilötään. Tietokonetta en ole nähnyt edes niillä kahdella kerralla, kun olen vieraillut HV:n luona jossain terveyskeskuksessa.

1 -vuotiskyselykaavake

HV kävi kuitenkin läpi kaavakkeita, jonkin taulukon avulla ja totesi, että ei tätä oikeastaan kannata jatkaa, kun niin monet kohdat menevät mustalle sarakkeelle, joka on eräänlainen hälytinsarake eli kehitys ei kohtaa viitearvoja. Hän pyytäisi jonkun lähettämään uuden kaavakkeen ja tulevat sitten tekemään uuden tarkastuksen, kunhan pojat ovat ensin edes täyttäneet yksi vuotta. Hän kuitenkin punnitsi ja mittasi (mittaamista tehdään vain ani harvoin). Painavampana syntynyt Urpo on yhä kevyempi näistä kahdesta ja hänen painokäyränsä oli laskusuuntainen, joten meidän pitää mennä hänen kanssaan painokontrolliin. Pituudessa molemmat olivat hypänneet keskikäyrän keskikäyrältä, 50 centileltä 75 centilelle. Pojat vastaavat koossan isoveljiään 7:n ja 8:n kuukauden iässä. HV  totesi myös, että meidän pitäisi mennä GP:lle rekisteröimään poikien syntymämerkit, kun niitä ei ole asianmukaisesti rekisteröity (mitä lie tämä tarkoittaa???). Taas yksi asia, jonka brittiläinen terveydenhuolto on hoitanut huolimatta tai jättänyt hoitamatta. Tuskin enää tässä vaiheessa viemme heitä GP:lle ihan vaan tästä syystä.

Että tälleen. Mulla ei ole kokemusta muista kuin suomalaisesta ja tästä brittiläisestä “neuvolatoiminnasta” ja terveydenhuollosta ylipäätään. Pakko todeta, että niin monessa kohtaa on meidän perheen kohdalla menty metsään ja niin monta huonoa tarinaa olen tässä vuosien varrella kuullu, että ei mulla kovin korkeita pisteitä tälle järjestelmälle ole annettavaksi.Sori vaan niille, jotka aina tätä brittiläistä terveydenhuoltoa ylistää. Homma toimii, kun GP:tä tarvitaan perusflunssan takia, mutta heti kun mennään vähän erikoisuuksien puolelle, niin alkaa hapuilu ja jopa hengenvaarallinen mokailu.

Aikaisemmin olen kirjotellut tästä aiheesta Elämää ilman neuvola

11 kuukautta kaksosten kanssa - kiitollisuus

Yksitoista kuukautta on kulunut siitä, kun saimme elämäämme kaksi supersuloista poikaa. Nuo 7 viikkoa liian aikaisin syntyneet parin kilon pirpanat ovat kasvaneet ja kehittyneet uskomattomalla tavalla. Meillä on ollut onnea mukana, sillä keskosuus altistaa monille ongelmille. Kiitollisuus siitä, että meillä on suhteellisen terveet ja normaalisti kehittyneet pojat on suuri.

Suomessa keskosten kehitystä seurataan sairaalassa ilmeisesti ainakin puolivuotta tai pidempäänkin. Läsnä näissä tarkastuksissa on kuulemma lääkäri ja fysioterapeutti. Keskosiksi lasketaan vauvat, jotka syntyvät joko ennen raskausviikkoa 37 ja/tai joiden syntymäpaino on alle 2500g. Koska vauvat ovat pienikokoisia kontrolleissa kiinnitetään erityistä huomiota kasvuun. Keskosvanhempien yhdistyksen Kevyt ry:n tietolehtisen mukaan tavoittena on, että keskoslapset saavuttavat perimänsä mukaisen suhteellisen pituutensa kahden vuoden ikään mennessä. Toki myös painon pitäisi seurailla tätä käyrää. Keskoset kärsivät muita useammin myös kehitysviivästymistä eli eivät saavuta tiettyjä motorisia kehityksen kulmakiviä tavoiteaikoina ja heillä on muita useammin vartalon jäykkyyttä ja epäkeskisyyttä eli toinen puoli on vahvempi kuin toinen.

Yhdeltä keskosuuden tuomalta altistukselta emme kuitenkaan välttyneet ja sen seuraamukset näkyvät yhä, voivat näkyä vielä vuosia. Nimittäin infektioherkkyys. Raskauden viimeisellä kolmanneksella äidin vasta-aineet siirtyvät istukan kautta sikiöön ja tästä keskoset jäävät paitsi tai ehtivät saada vain vähän vasta-aineita. Tästä syystä keskoset ovat alttiimpia infektioille kuin täysaikaiset vauvat. Englantilaisen käytännön mukaisesti sektiovauvat saavat varmuuden vuoksi antibioottikuurin, joten ne vähäisetkin hyvät bakteeristot mitä vauvojen suolistoon oli ehkä ehtinyt kertyä tapettiin samantien :(. kevyt.net

Pojat kotiutuivat kolmen viikon iässä, mutta huonolla tuurilla isommat pojat sairastuivat samaan aikaan flunssan. Tämä tarttui vauvoihin, vaikka kuinka yritimme, etteivät vanhemmat pojat koskettele vauvoja. Pienet pojat sairastuivat RS-virukseen ja joutuivat ensiavun kautta takaisin sairaalaan. Turpolla RSV oli kehittynyt bronkioliitiksi eli pienten keuhkoputkien tulehdukseksi. Hän joutui yksityiseen tehohoitohuoneeseen ja Urpo lasten osastolle tarkkailuun. (poikien alkutaipaleesta kerrotaan täällä)

Viime vuoden sanotaan olleen erityisen paha RS -virusvuosi. Terve.fi -sivustolla kerrotaan, että “Keskosista 5 – 10 prosenttia saa RS-viruksen.  --- Nyt on todettu, että pienenä sairastettu RSV-infektio saattaa aiheuttaa myös pidempiaikaista hengityksen vinkunaa ja pihinää.  Oireet saattavat jatkua vuosikausia ja ne johtuvat siitä, että ilma ei kulje keuhkoihin kunnolla. “

Meillä erityisesti Urpo, jonka tilanne sairaalassa näytti paremmalta on kärsinyt toistuvista hengitystieinfektioista. Saa nähdä miten kauan tätä jatkuu. Kaiken kaikkiaan pitää kuitenkin olla kiitollinen siitä miten vähällä olemme päässeet. Tai ainakin siltä näin maalikkona tuntuu. Tiedä sitten mitä kaikkea diagnosoivat Suomessa, kun päästään ekaa kertaa neuvolaan :O.

Kuten jo joskus aikaisemmin olen kirjoitellut Elämää ilman neuvolaa - postaukssani, täällä ei ole suomalaista (pohjoismaista) vastaavaa neuvolatoimintaa. Kukaan ei seuraa vauvojen/lasten kasvua tai kehitystä säännöllisesti. Viimeksi nämä kaksi ovat nähneet Health Visitorin (neuvolatädin) joskus muutaman kuukauden ikäisinä. Vauvojen punnituksissa käyttäminen on ihan täysin itsestä ja omasta halusta kiinni. Emme ole käyneet muutamaan kuukauteen punnituksessa emmekä ole heitä edes kotona punninneet tai mitanneet, vaikka mielessä on ollut, että pitäisi, sillä tuntuu, että poikien paino on laskussa. Meidän perheessä riehunut oksennustauti vei Urpolta ja Turpolta ruokahalun. Alkuun ei maistunut edes maito. Kiinteiden kanssa paastoa jatkui melkein kaksi viikkoa. Vasta nyt ruoka on alkanut maistua vanhaan tapaa. Vaatteiden perusteella kaksoset ovat veljiään paljon pienempiä. Body, joka on ollut taaperolla päällä ehkä 7 kuukauden ikäisenä, on sopiva kaksosille nyt. Vanhempiin poikiin verrattuna nämä kaksi ovat kuin lintusia, mutta keskosuudestaan huolimatta englantilaisiin lapsiin verrattuna nämä kaksi eivät häviä yhtään muille 11 kuukautisille. Jopa monet yli 1 -vuotiaat ovat lyhyempiä, kuin meidän pohjoismaiset karpaasit :D. Maallikkona näyttää siltä, että meillä on selvitty ilman suurempia motorisia ongelmia. Pojat konttaavat, hallitsevat pinsettiotteen, nousevat seisomaan tukea vasten ja kävelevät tuettaessa, juuri niinkuin 11 kuukautiselta oletetaankin (korjattu ikä 9,5kk).

Lähteet: terve.fi, Kevyt ry 1, Kevyt ry 2 

Kymmenen kuukautta kaksosia

Syyskuu on miltein puolivälissä ja Englantia hemmotellaan helteillä. Nytkin mittarissa +28 astetta ja päivän lämpimin hetki on vasta tuloillaan. Syyskuun on kuulemma lämpimin 50 vuoteen. Elokuun lopulla kaksosilla ehti jo olla pipot ja takit päällä. Olin pessyt kaikki shortsit pois ja laittanut “myytävät” - kasaan, mutta pakkohan ne oli sieltä kaivaa vielä esille.

Yritä tässä nyt tehdä jotain

Miten ihmeessä mä onnistun kirjoittamaan kaksosista vain kahden kuukauden välein (edelliset tekstit 6kk ja 8kk), vaikka he ovat mun maailman keskipiste. Vaiko toisinpäin. Mä olen heidän maailmansa keskipiste. No, joka tapauksessa mun elämä pyöriin heidän ympärillä ja toki yhtä tärkeänä osana myös muu perhe, mutta jopa isommat pojat ovat sen verran itsenäisiä, etteivät roiku (kirjaimellisesti) minussa joka hetki. Urpo ja Turpokin selviävät aivan hyvin ilman minua, kuten Suomen reissu todisti, mutta kun olen paikalla eroahdistusta on varsinkin Turpolla. Urpo taas on herkempi vierastamaan. Kumpikaan ei varsinaisesti vierasta, mutta joissakin ihmisissä vaan on sitä jotain VIERASTA enemmän kuin toisissa. Ja kaksosten kanssa liikkuessa rattaisiin kurkkiin tutut ja tuntemattomat päivittäin. Sitä tulee tavattua ja juteltua lukemattomien täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Jos joskus haluat tuntea itsesi pieneksi kuuluisuudeksi, jota osoitellaan, jonka ohi kulkiessa kuiskutellaan, vastaantulijat ihmiset hymyilevät, tulevat juttelemaan ja kommentoimaan olitpa missä vain ja milloin vain, lähde liikkeelle kaksosten kanssa. Jos sinulla ei ole omia, niin varmasti joku tuttu monikkoperhe lainaa mielellään pieneksi hetkeksi omiaa

n :D. Ja lisää jutun aihetta saa aina siitä, kun mukana on myös vanhemmat pojat. Kaikki tämä varmaankin triplaantuu, kun rattaista löytyisikin kolmoset.

En tiedä onko kommentointi erilaista Suomessa ja Englannissa, mutta ainakin Suomesta kuulemieni juttujen perusteella ihmiset loukkaantuvat useammin ja tuntevat kommentoinnin ja juttelemaan tulemisen helposti ahdistavana. Olen ehkä muuttunut täällä viettämieni vuosien aikana, ja niin myös perushiljainen suomalainen mieheni, sillä minä tai mieheni emme koe jatkuvaan small talkkaamista ja samojen asioiden kommentointia mitenkään ahdistavana, rasittavana tai loukkaavana. Kyse on nimenomaan small talkista ja kaksosten kanssa “joutuu” jutustelemaan vähän vielä enemmän kuin muuten joutuisi. Olen tainnut vain kaksi kertaa saada oikeasti loukkaavan kommentin. Molemmat kerrat ovat alkaneet ihan positiivisilla normaaleilla kyselyillä siitä, että onko sulla siellä kaksoset? Yksi molempia? Ekalla kerralla myyjä totesi, että  “Awww, Lucky you. Until the night comes”. Tähän oli onneksi helppo todeta, että nämä herrat nukkuvat todella mukavasti. Toista oli taaperon kanssa. Ja toisella kerralla liikennevaloissa täti huikkasi vielä perään, että ei kadehdi minun kohtaloani. Muuten kommentit ovat yleensä enemmän (viattomia) toteamuksia kuin leimaavia lausahduksia, kuten double trouble, busy mum, you have your hands full, are they good? jne. Olemme erilaista ja erilaisista taustoista, joten toisille tuo double trouble on loukkaava kommentti. Jos meillä olisi takana vuosien hedelmöityshoidot, loukkaantuisin taatusti tuosta lausahduksesta. Nyt kun meillä on jo kaksi poikalasta täynnä energiaa ja tiedän, ettei energiatasot meidän huushollissa ainakaan laskusuunnassa ole, niin kyllä toi double trouble on ihan totta :D. Tiedän monia, joita loukkaa myös tuo Are they Good? Eihän vauvat toki lähtökohtaisesti ole hyviä tai pahoja. Käsitän kuitenkin kysymyksen enemmän niin, että ovatko lapset olleet helppoja. Ja ovathan nämä.

Kymmenen kuukautiset (korjattua ikää 8,5kk) suloiset hymypoikamme ovat edelleen hyvin samannäköiset, mutta ne pienet erot, joista olen jo aikaisemmin maininnut ovat pikkuhiljaa selkiintymässä. Ne, jotka ovat kanssa enemmän tekemisissä voivat huomata nuo pienet erot ainakin silloin tällöin. Yhä vieläkin he ovat kuitenkin niin samannäköiset, että ihan sataprosenttisesti emme itsekään osu oikeaan. Onneksi kuitenkin liikkumistapa on tähän mennessä ollut hyvä varmistustapa.

Turpo, joka on aina syönyt paremmin, on jostain syystä kapea poskisempi ja hänellä on hieman pienemmän silmät, kuin Urpolla. Silmät muistuttavat esikoisen silmiä. Hänellä on mitä veikein hymy, jonka hän väläyttää, kun osallistuu leikkiin. Turpo on kontannut jo jonkin aikaa, hän nousee seisomaan tukia vasten ja on ottanut muutamia askeleita tukia pitkin. Hän naksuttelee suutaan, kun haluaa ruokaa. Turpo aina siellä missä tapahtuu ja aina liikkeessä. Hän konttaa pallon tai maitopullon korkin perässä riemusta hihkuen. Turpo osaa istua, vaikka ei itse osaakaan mennä istumaan eikä pidä istuskelusta.

Urpo on pyöreäposkisempi ja taaperon tavoin hänellä on suuret siniset silmät. Urpokin osaa kontata, mutta ryömii silti mieluummin. Hän osaa mennä itse istumaan ja istuu ilman tukea oikein hyvin. Urpo on mietteliäämpi ja rauhallisempi. Hän saattaa maata selällään lattialla ja tutkiskella kädessään olevaa lelua. Muutenkin hän viihtyy paremmin yksin touhuten. Hänkin rakastaa palloja, mutta ei yhtä riehakkaasti kuin veljensä. Kesälomareissulla vierailimme eräässä kartanomuseossa ja saimme lainaan kantovälineet. Palauttaessamme näitä kantimia museovirkailija kysyi, onko tämä se hiljaisempi. Ja kyllähän hän on. Luonne-eron näkee, kunhan vain hetken kaksosten touhuja seurailee. Tänäänkin leikkikerhossa Urpo makasi vauvojen leikkimatolla selällään ja järsi leikkiastiaston kahvikuppia. Turpo konttaili kauempana erilaisia leluja tutkien ja palasi aina välillä äitin syliin.

Murusemme nukkuvat yhä samassa pinnasängyssä jalat vastakkain. Vaikka Turpo usein meuhkaa ja remuaa ennen nukahtamista, tämä ei näytä Urpoa häiritsevän vaan hän nukahtaa, kun on nukahtaakseen. Vaikka toinen heräisi kesken unien, ei toinen siihen yleensä herää. Yhdellä sängyllä jatkamme niin kauan kuin mahdollista, sillä toinen pinnasänky ei oikein edes meidän makkariin mahtuisi.

Kymmenen kuukautta on kulunut hurjaa vauhtia. Vauvavuoden viimeisiä kuukausia viedään ja samalla kuluu vääjäämättä myös aikamme täällä Englannissa kohti loppua. Luopumisen ja muutoksen ajat ovat edessäpäin.

Identtiset pojat 8 kuukautta

Miten aika kuluukaan. Edellisen kerran olen kirjoittanut kaksosen kuulumisia 2 kuukautta sitten, teksti löytyy täältä.

Veli ja paras kaveri <3

 Pojat ovat nyt 8 kuukauden ikäisiä eli korjatussa iässä 6,5 kuukautta. Korjattua ikää käytetään yleensä yhteen vuoteen asti ja sitten katsotaan, että ennenaikaisesti syntyneet ovat yleensä saaneet täysiaikaiset ikätoverinsa kehityksessä kiinni. Tässä kahden kuukauden aikana pojat ovat kasvaneet ja kehittyneet. Turpo on juuri oppinut ryömimään ja nousee kontilleen. Urpo tyytyy vielä venyttelemään tavaroiden perään ja hivuttautuu oikeaan suuntaan pyörimällä napansa ympäri sekä kierimällä. Turpo on ronkelimpi syömään kiinteitä, mutta yleensä juo paremmin maitoa. Hänen suunsa pysyy supussa ja päälle vielä pöristellään, ettei sisään ujutetusta ruuasta varmastikaan vaan mitään päätyisi mahaan. Urpo taas aukaisee suunsa apposen auki ja ruuan lusikointi hänen suuhunsa on ihanan helppoa. Sen sijaan maito ei hänelle yleensä maistu. Turpo on erittäin aktiivinen liikkuja. Hänen päänsä ja raajansa liikehtivät lähes lakkaamatta. Lisäksi hän on ihastunut omaan ääneensä ja hän jutustelee paljon sekä päästelee korvia vihlovia korkeita kiljahduksia. Urpo on rauhallisempi seurailija, joka jutustelee kun on asiaa. Turpo tuntuu tarvitsevan vähemmän unta ja pojat nukkuvatkin lähes aina eri aikaan tai vain hetken yhtaikaa.

Kaksosten kehitys

Urpo ja Turpo ovat identtiset kaksoset. Identtiset kaksoset syntyvät, kun yksi hedelmöittynyt munasolu jakautuu kahtia. Tuloksena on kaksi geneettisesti samanlaista yksilöä. Meiltä kysytään usein, onko meillä suvussa kaksosia. Olisipa vastaus kyllä tai ei, niin identtisyys ei (tiettävästi) ole periytyvää, vaan yhden munasolun jakautumisessa kahdeksi kyse “luonnonoikusta”, jonka syytä ei vielä tunneta.

Jo raskausaikana tuli pohdittua, kuinka erottaa toisistaan kaksi identtistä vauvaa. Syntyessään pojilla oli 100 grammaa painoeroa. NICUssa heidät erotti tunnisterannekkeiden lisäksi siitä, että heitä pidettiin aina samassa järjestyksessä. Myöhemmin painoero on ollut välillä toisen hyväksi ja sitten taas toisen, tällä hetkellä pienempänä syntynyt Turpo on huikeat 14 grammaa painavampi :D. Painoeroa on siis vähän, ettei poikia voi tunnistaa painon perusteella. Heissä on jotain pientä eroavaisuutta, kun he ovat rinnakkain ja tiedät kumpi on kumpi, mutta kun toinen kääntää päätä, vaihtaa ilmettä, niin taas he näyttävät aivan samalta. Aivan kuin katsoisi vedenväreilyä tuulen puhaltaessa kevyesti veden pintaan. Näet, että vesi väreilee erilailla, mutta eroavaisuuksia on mahdotonta kuvailla. Monet äidit sanovat, että heidän silmissään heidän identtiset kaksosensa ovat ihan eri näköiset. Minä en vieläkään ole oppinut erottamaan poikia toisistaan täysin varmasti, vaikka nyt 8 kuukauden iässä heille on alkanut kehittyä pientä eroavaisuutta kasvoihin. Ero on kuitenkin yhä aavistuksen omainen. Valokuvista on mahdotonta sanoa täysin varmasti kumpi on kumpi, sillä kotona emme toki pidä heitä samassa järjestyksessä.

Miten sitten erottaa toisistaan identtiset kaksoset, jotka ovat kuin kaksi marjaa?

DIY tunnisteremmi joustavasta rannekorusta

Puemme vain harvoin pojat identtisesti, joten vaatteiden perusteella heidät voi tunnistaa, kunhan tietää mitä on heille päälle valittu. Vain harvat vaatteet on kuitenkin korvamerkitty vain tietylle pojalle, joten jos Turpolla on tänään Haisuli -body, se voi seuraavalla kerralla olla Urpon päällä. Pojat saivat sattumalta lahjaksi ensin vihreät ja siniset villatöppöset ja sen jälkeen virheän ja sinisen neuletakin. Nuo töppöset ja villatakit oli korvamerkitty ja näitä värejä suositaan osittain tietylle pojalle. Mutta koska suurin osa vaatteista on isompien poikien vanhoja tai kirpparilta, ei tämäkään sääntö ole kiveen kirjoitettu. Molemmilla voi olla päällä sinistä, sillä jostain syystä sininen on poikien vaatteiden perusväri ja vihreitä vaatteita meillä ei juurikaan ole. On olemassa kuitenkin kolme lähes varmaan henkilötunnistetta, joista pojat voidaan toisistaan erottaa - harakanpuremat, tuttinauhat sekä Urpon nilkassa joustava remmi. Valittavasti nämäkään tunnisteet eivät ole ikuisia. Poikien harakanpuremat olivat alun alkaen minimaalisen kokoisia ja ovat jo nyt haalistumassa pois. Nilkkaremmi otetaan pois nilkasta pesujen ajaksi ja se on helppo unohtaa pujottaa takaisin.  Lisäksi harakanpurmeat ja nilkkaremmi jäävät vaatteiden alle piiloon, joten niistä ei juuri ole apua arjessa. Käytännössä paras tunniste, josta koko perhe tunnistaa pojat ovat tuttinauhat, jotka ovat tähän asti roikkuneet poikien rinnuksilla 24/7. Nyt kun pojat liikkuvat jonkin verran, olen jättänyt tuttinarut pois. Tuttinauhojen huono puoli se se, että irtoavat ja katastrofaalista kyllä HAJOAVAT. Urpon tuttinarun sain vielä kursittua patenttiratkaisulla kokoon, mutta olisi todellakin aika tilata uusia naruja.

Kuinkahan normaalia on, että identtiset kaksoset sekoittuvat kenenkään huomaamatta lopullisesti? Tämä todellakin tuntuu mahdolliselta, sillä niin usein on itsekin joutunut tarkistamaan harakanpuremista kumpi vauva on kyseessä. Onneksi meidän poikien luonteet tuntuvat kehittyvän erilaisiksi ja jo nyt, jos tuttinarut on kiinnitetty vahingossa vääriin vauvoihin, ulkoiset eleet antavat vinkkiä siitä, että tunnisteet on väärillä tyypeillä. Toivon totisesti, että luonne-erot vahvistuvat ja jatkossa voimme tunnistaa heidät ilman tuttinarua vastaavia ulkoisia merkkejä.

Niskakakka

“Sitten tunsin Aadan niskassa jotain tahmeaa ja lämmintä. Se liiskaantui sormien välissä ja alkoi haista. Selkäkakka.

--

Kuorin vaatteet vauvan päältä. Kakkaa oli Aadan hiuksissakin. Nostin vauvan käsivarrelleni ja kiikutin lavuaarin ylle. Lämpimän veden valuessa vauvan selkään itku alkoi laantua. Vehnänvärinen tukka muuttui tummaksi kastuessaan ja vesi pehmensi ihon vaaleanpunaiseksi. Aada yritti kurotella hanaa varpaillaan.” Minerva Piha, OTE-lehti 25.2.2015

Nyt se sitten tapahtui. Kaksoset ovat hitusen yli 6 kuukautta ja olen tiennyt tätä odottaa, mutta jostain syystä olemme tältä tähän asti välttyneet - niskakakalta nimittäin. Olimme onneksi kotona.

Todennäköisesti jokainen vanhempi on joskus kohdannut niskakakan, selkäkakan tai nipan. Vauva täräyttää tavaraa niin paljon ja/tai niin voimalla, että sitä itseään pursuaa yliäyräiden ja parhaassa eli pahimmassa tapauksessa aina niskaan asti. Murphyn lakien mukaisesti sen on tapana osua kohdalle juuri silloin, kuin tilanteen korjaaminen on vaikeinta. Kaupungilla, autoreissussa, lentokoneessa. Suomessa vanhemmat voivat helpottaa elämäänsä ja kääriä pienokaisensa kätevästi kietaisubodyyn, mutta kun kerran erehdyt laittamaan päälle pään ylivedettävän bodyn, se hyökkää varmasti. Mikä selviytymistarina onkaan, kun onnistut ahtaassa lentokoneen vessassa vauvaa yhdellä kädellä kannattaen kuorimaan tämän kakkaisesta bodysta. Heität likaiset vaatteet minimaaliseen lavuaariin odottamaan, koska mitään pussia ei nyt ole käsillä. Miksi ihmeessä en tajunnut napata matkapahoinvointipussia mukaan vessaan lähtiessä. Nyt kun likaiset vaatteet täyttävät lavuaarin, ei pepun pesu suomalaiseen tapaan vedellä pesten onnistu. Olisihan tuo nyt muutenkin vaikeaa, kun vettä valuu vain pienen hetken ja kokoajan saa olla painamassa hanaa uudelleen käyntiin. Pyyhit vauvaa puhdistuspyyhkeillä puhtaaksi ja kokoajan mielessäsi rukoilet, että pyyhkeet riittävät loppuun asti. Onneksi bodyn sai rullattua siististi rullaksi kakan ympärille, jotta sait bodyn pois ilman, että hiukset likaantuivat. Samalla koitat kiirehtiä sillä tiedät, että oven takana jono alkaa käydä kärsimättömäksi. Pian lentoemäntä jo koputtaa ovelle ja kyselee, että “Onhan kaikki hyvin”. “Juu, hyvin on, pieni kakkakriisi vaan. Heh heh.”. Lopulta saat puhdistettua vauvan siihen kuntoon, että puhtaiden vaatteiden pukeminen on mahdollista. Avaat oven hien noruessa kainaloissa. Pahoittelet viivytystä jonossa ensimmäisenä odottavalta. Pyydät lentoemännältä pussin likapyykille. Vielä omalla paikallakaan ei auta huokaista. Hyvällä tuurilla muistit pakata vaihtovaatteet käsimatkatavaroihin, myös itsellesi, sillä tästä operaatiosta ei välttämätty ilman tahroja.

Englannissa olen onnistunut löytämään kietaisubodeja vain kahdesta kaupasta, molemmat ruotsalaisia vaatemerkkejä. En oikein ymmärrä miksi täällä suositaan lähes yksinomaan kirjekuorikaula-aukkoja. Ei edes O -kaula-aukkoa sivuneppareilla, vaan kauppojen rekit ovat täynnä kirjekuorikaula-aukkoja.

Olen aina inhonnut kirjekuorikaula-aukkoja. Ne eivät tunnu istuvan yhdenkään lapsen päällä kunnolla. Aina on olkapää paljaana tai kaula-aukko roikkuu rinnuksilla. Taapero oli puolisen vuotta vanha, kun opin jotain uutta, joka muutti täydellisen negatiivisen suhtautumiseni tätä kaula-aukkotyyppiä kohtaan hitusen positiivisempaan suuntaan. Kirjekuorikaula-aukko saattaa olla (muun maailman?) pelastus nipaa vastaan. Saattaa olla, että kirjekuorikaula-aukko on keksitty ihan tästä syystä. Kirjekuorikaula-aukkoisen bodyn kaula-aukko on niin niin iso, että bodyn voi helposti riisua pois alakautta. Kätevää!Tämän opittuani koitin aina muistaa pukea taaperon inhokkikaula-aukkoiseen bodyyn reissun ajaksi ja toden totta, olemme muutaman kerran päässeet hieman helpommalla. Joissakin normaaleissakin bodeissa on tarpeeksi, mutta ei kaikissa.

Niskakakka tuli tutuksi esikoisen ja taaperon kanssa, vaikkakin täytyy sanoa, että kyseisiä vahinkoja ei juuri sattunut silloin kun heillä oli päällä kestovaipat. Jostain syystä kertsivaipan materiaali tai rakenne edesauttaa kyseistä tapahtumaa. Kaksosilla on kuitenkin käytetty vain ja ainostaan kertsejä (otsikkopalkin kuva on feikattu, sillä onhan kesto kauniimpi kuin kertsi ;) ) ja silti olemme välttyneet nipalta. Johtuukohan tämä siitä, että vanhemmat ovat olleet imetettyjä ja kaksoset taas pullopoikia? Onko joku muu kohdannut saman eron?

Ohessa video, joka aikanaan avasi minun silmäni

Puoli vuotta kaksosten kanssa

Aika kuluu ja kaksoset ovat olleet ihastuttamassa elämäämme jo kuuden kuukauden ajan. Korjattua ikää heillä on 1,5kk vähemmän, joten emme vielä odota heiltä ihan samoja juttuja kuin esikoiselta ja taaperolta tässä iässä. He ovat kuitenkin oppineet asioita samassa tahdissa kuin isoveljensä, kun katsomme korjattua ikää. Myös pituuden ja painon perusteella he ovat tulossa isoveljiinsä. Ulkonäöltään kaikki veljekset ovat olleet vauvana samasta muotista veistettyjä.

Kaksoset ovat alusta asti nukkuneet hyvin, heräilevät syömään (aluksi 3 tunnin välein ja nyttemmin kerran pari yössä) ja jatkaneet uniaan. Kipuitkut voi laskea kahden käden sormilla ja tämä siis yhteensä. Taaperon vaikean vauva-ajan takia pelkäsin eniten sitä, mitä jos he olisivat kipeitä ja nukkuisivat huonosti. Miten selviäisimme uudelleen vuoden tai kahden unettomuudesta. Kahdesta vauvasta, jotka itkevät ja huutavat kivusta suurimman osan vuorokautta. Onneksemme olemme kuitenkin saaneet perusterveet, iloiset ja tyytyväiset höpöttäjät.

Kaksoset ovat alusta asti nukkuneet samassa sängyssä, lukuunottamatta muutamia öitä sairaalassa. He nukkuvat rinnakkain pinnasängyssä, joka on sivulaivana meidän sängyssä. He nukkuvat sängyssä poikittain eli päät laitaa vasten ja varpaat meidän sänkyä kohden. Nykyään he ovat jo niin pitkiä, että jalat tulevat meidän sängyn puolelle, mutta toistaiseksi se ei häiritse kenenkään unta. He eivät häiriinny toistensa liikkeistä tai äänistä, eivät helposti edes siitä, jos isoveljet joskus yöllä syystä tai toisesta vaeltavat meidän huoneeseen. He nukkuvat yleensä hyvin lähellä toisiaan. Jo sairaalassa he hakeutuivat päät toisiaan vasten. He saattavat pidellä unissaan toisiaan kädestä. Mikään ei ole niin kaunis kuin nukkuva vauva. Paitsi ehkä kaksi nukkuvaa vauvaa.

Pyrin pitämään kaksoset samassa aikataulussa niin nukkumisen kuin syömisenkin suhteen, sillä tasatahtisuus on minusta toimiva ratkaisu. Varsinkin öisin se takaa minulle itselleni enemmän unta. Tiedän, että toisissa perheissä on ollaan tasatahtisuudesta ihan eri mieltä, mutta jokainen löytää itselleen toimivat ratkaisut. Kaksosten syöttäminen yhtä aikaa tuntui aluksi ihan mahdottomalta idealta, mutta nopeasti sitä oppii erilaisia tapoja kuinka syöttää kaksi vauvaa yhtäaikaa. Olipa kyse sitten rintaruokinnasta, pulloruokinnasta tai molemmista. Kaksoset itse tykkäisivät vuorotella päiväunien suhteen. Tähän asti olen kuitenkin onnistunut nukuttamaan heitä yhtä aikaa ulkona, jotta he pysyisivät samassa rytmissä niin unien kuin syömisen suhteen. Olen laittanut heidät ulos nukkumaan, silläkin uhalla, ettei Englannissa näin saisi tehdä. Periaatteessa, joku voisi tehdä ilmoituksen lasten heitteille jätöstä, vaikka vaunut on sisäpihalla, jonne pääsee vain lukitun portin läpi ja pysyn itse näkö- sekä kuuloetäisyydellä. Nyt kun Englantiinkin saatiin kauniit kesäkelit eikä ulos enää tarvitse pukea paljon vaatetta hyvät unet ovat kadonneet ja he valvovat taas vuorotellen. Aikaisemmin ahdas vaunukoppa ja vaatteet muodostivat mukavan pesän, jossa oli hyvä nukkua. Se siitä unien tahdittamisesta sitten :D.

Kahden vauvan kanssa tulee pakosti myös opittua riittämättömyyden tunnetta.Olemme oppineet kuinka nostetaan ja kannetaan kaksi vauvaa yhtä aikaa. Kuinka kiikuttaa kahta sitteriä yhdellä jalalla.  Välillä ei kädet (tai jalat) yksinkertaisesti riitä. Kun kaksi vauvaa itkee samaan aikaan, jonkun on yleensä odotettava. Kahden vauvan tyynnytteleminen sylissä samanaikaisesti ei ole helppoa. Vaikka kaksoset saakin keploteltua syliin, niin hyssyttelyyn ja rauhoitteluun tuo asento ei ole omiaan. Lisäksi jos toinen tiputtaa tutin tai oksentaa teidän kaikkien päälle, kuten tänään kävi, on sanomattakin selvää, ettei mitään helppoja ratkaisuja ole. Tänään kotona oli onneksi muita, jotka pystyin yläkerrasta huutelemaan avuksi, jotta ei tarvinnut oksennusta levitellä sen enempää. Meillä näitä hetkiä on kuitenkin harvoin, sillä pojat tuntuvat nukkumisen lisäksi vuorottelevan huonoissa hetkissä.