Kaksosten alkutaival

Tässä kohtaa huomaan, että olisi pitänyt pitää päiväkirjaa kaksosten ensi taipaleesta. Vaikka he ovat vasta 3 kuukautta vanhoja, niin nuo alkuajat alkavat jo unohtua.

12.11.

Ekaa kertaa yhdessä

Sektiosalista vauvat kiidätettiin NICUun (Neonatal Intensive Care Unit). Tämä oli osittain ihan rutiinitoimenpide, sillä viikolla 33+3 he olivat vielä niin pieniä/nuoria, että heidän vointinsa tutkittiin siellä. NICU ja SCBU (Special Care Baby Unit) sijaitsevat samassa paikassa ja raja näiden kahden yksikön välillä on veteen piirretty viiva huoneiden numero 10 ja 11 välillä. NICUssa ja SCBUssa on yhteensä 12 huonetta. Numerossa 1 hoidettaan kaikkein kriittisimmät tapaukset ja numerossa 12 asustavat vauvat, joiden tila on vakaa, mutta ennen kotiipääsyä vauvojen pitää vielä oppia tiettyjä elintärkeitä taitoja esimerkiksi pitämään itse oman lämpötilansa ja syömään itse.

Meidän Urpon ja Turpon kaapit parkkeerattiin ensin huoneisiin 4 ja 6, mutta siirtyivät sieltä jo saman päivän/illan aikana huoneeseen nro 10 ja samaan sänkyyn. Heillä oli kanyylit, joista tiputettiin glukoosia ja antibioottia. Valitettavasti kaikki sektion läpikäyneet keskoset saavat antibiootteja :(. Lisäksi heillä oli sydämen sykettä ja happisaturaatiota seuraavat monitorit sekä nenämahaletkut ruokailuja varten. Ainakin tässä sairaalassa lähtökohta oli se, ettei vauvojen haluttu tuhlaavan energiaa syömiseen, vaan kaikki energia kanavoitiin kasvuun ja kehitykseen. Suomessa alle tiettyjen viikkojen syntyvät vauvat saavat maidon seassa proteiinilisää kasvun tehostamiseksi, mutta täällä sellaista ei käytetä.

13.11. Urpo ja Turpo viettivät rauhallisen päivän huoneessa numero 10. Isoveljet kävivät katsomassa pikkuveljiään. Perhehuoneen lelut olivat kuitenkin mielenkiintoisempia kuin pienet nukkuvat mötkäleet peittojen alla.

14.11 Urpon ja Turpon kehitys oli nopeaa ja heidät siirrettiin huoneeseen numero 12. He pääsivät eroon antibiooteista.

Turpo lämpökaapissa

16.11 Turpon happisaturaatio oli heikko ja sykkeet heittelivät. Hän saattoi “unohtaa” hengittää, joka on kuulemma ihan yleinen ongelma keskosten kanssa. Koska kyseiset oireet saattoivat olla myös infektion aiheuttamia, Turpolla aloitettiin antibiootit uudelleen ja hänet siirrettiin lämpökaappiin huoneeseen numero 11. Huoneessa 12 ei hoidettu lääkitystä tarvitsevia potilaita. Täällä mielummin katsotaan kuin kadutaan. Antibiootit aloitetaan heti kun epäilystä on, että jokin bakteeritartunta on tullut ja lopetetaan vasta kun verikokeen tulokset toista osoittavat. Urpo pääsi eroon monitorista ja hänen osaltaan kotiutuminen oli enää kiinni siitä, että hän alkaisi pitää lämpötilansa ja alkaisi syödä itse 3 syöttöä/päivä.

17.11. (rv 34+1)Kun saavuin sairaalaan myös Urpo lämpökaapissa. Hänellä oli lämpöpatjasta ja useista peitoista huolimatta matala ruumiinlämpö.

SCBU huone 12

19.11. Minut kotiutettiin viimein. Tästä lähtien matkustin joka päivä sairaalaan pikkuisteni luokse. Onneksi kotona oli Sisko pitämässä huolta koululaisesta sekä taaperosta, muuten olisin saanut juosta tukka putkella kellon perässä.

21.11. Turpon verikokeiden tulokset tulivat viimein ja antibiootista päästiin eroon. Pojat pääsivät takaisin samaan sänkyyn huoneessa 12 eikä minun tarvinnut enää jakaa aikaani myös kahden eri huoneen välillä.

24.11. (rv 35+2) suunnitellun sektion päivä

Kotiin

4.12. (rv 36+4) Pojat olivat viimein valmiita muuttamaan kotiin nenämahaletkujen kera. Meillä vierailisi kaksi kertaa viikossa Community Team, joka seuraisi vauvojen vointia sekä painon kehitystä. Heti samana iltana esikoiselle nousi kuume. Miten voikin olla niin huono tuuri.

12.12. Urpo ja Turpo alkavat yskiä ja ovat räkäisiä

14.12. (rv 38+0)Community Teamin punnituksessa selviää, ettei poikien paino nouse tarpeeksi imetyksellä. Lisämaitoa pitää antaa pullosta joka syötön jälkeen. Hoitajan kehotuksesta poikia käytetään GP:n luona.

16.12. Turpo oli todella väsynyt. Molempien poikien syöminen kesti pitkään. Ja räkää piti imeä NenäFriidalla useamman kerran päivässä.

Takaisin sairaalaan

Turpo PICUssa

Urpolle lisähappea

17.12. Molempien poikien syöminen kesti ikuisuuksia. Molemmat olivat todella väsyneitä ja räkäisiä. Poikia käytettiin taas GP:n luona, mutta GP oli sitä mieltä, että molemmat olivat kotikunnossa. Hän kuitenkin kehotti olemaan todella tarkkana, sillä tilanne saattaisi huonontua nopeasti. Illalla jouduimme lähtemään ensiapuun n. 20.30, koska Turpo muuttui siniseksi. Onneksi kotona oli Sisko, niin päästiin miehen kanssa molemmat sairaalaan. Koska Turpo oli huonommassa kunnossa hänet lähetettiin PICUun (Paediatric Intensive Care Unit), jossa häntä odotti oma yksityinen huone, jossa hänen seuranaan oli kokoajan hoitaja. Urpo jäi ensiapuun odottamaan vuodetta lastenosastolle. Molemmilla todettiin bronkioliitti ja myöhemmin varmistettiin, että Turpolla oli rsv. Urpolta kyseisen testin tuloksia ei meille koskaan kerrottu. Molemmat saivat TAAS kerran antibioottikuurin. Suomessa rsv:hen ei ilmeisesti anneta antibiootteja, mutta samoin kuin aikaisemmin täällä mielummin katsotaan kuin kadutaan ja ennen kun rsv -tulos saatiin aloitettiin antibiootit muiden bakteereiden takia. Sairaalassa osastot olivat täynnä pieniä ja isompia rsv -potilaita. Urpo sai aamuyöstä paikan lastenosastolta. Hän pärjäsi ilman lisähappea. Pienet vauvat ovat kuulemma siitä kummia “otuksia”, että he yleensä hengittävät ns. normaalisti, kunnes vai lopettavat hengittämästä, kun eivät enää sitä jaksa. Lääkärit sanoivat, että vauvat tuskin pääsisivät kotiin ennen joulua.

Urpolle oli tuotu seuralainen

20.12. Turpokin pääsi eroon lisähapesta ja antibiootista. Urpon verikoetuloksia ei vielä oltu saatu, joten hänelle olisi vielä luvassa antibioottien tiputus illalla. Lääkärikierron aikana selvisi, että saisimme viedä Urpon kotiin, kunhan tulisimme illalla hakemaan antibiootit. Illalla kun saavuimme paikalle verikokeen tulokset oli tulleet ja Urpo pääsi eroon kanyylista.

21.12. (rv 39+0) Soitin sairaalaan ennen kun lähdin Urpon kanssa Turpoa katsomaan. Meille oltiin jo vinkattu edellisenä päivänä, että Turpo saattaisi päästä kotiin. Lääkärikierto ei ollut vielä ollut, joten vapautuspäätöstä ei oltu tehty. Kaikki oli kuitenkin ollut hyvin, joten hoitaja oli positiivisilla mielin. Laitoin Urpon taaperon yksösten rattaisiin ja nappasin varmuuden vuoksi kantoliinan ja kotiutumisvaatteita Turpoa varten. Hyvä niin, sillä paikalle päästyäni lääkäri tuli paikalle ja teki vapauttamispäätöksen. Saimme koko perheen jouluksi kokoon.

Tällä viikolla kaksoset täyttivät 15 viikkoa (korjattua ikää 8vkoa). He ovat tuplanneet syntymäpainonsa ja ovat oppineet hymyilemään ja höpöttämään. He ovat perusluonteeltaan tyytyväisiä ja rauhallisia. He heräävät öisin syömään 3 tunnin välein, mutta nukkuvat välissä kohtuullisen rauhallisesti. Välillä tuttia pitää nostella useammin ja toisinaan he eivät tuttia kaipaa. Isoveljet ovat ottaneet pikkuruiset veljensä todella hyvin vastaan eikä mitään mustasukkaisuuskohtauksia ole taaperon osalta ollut. Vaikka kaksoset olivat meille yllätys, meistä tuntuu, että näin oli tarkoitus ollakin. Pakka on nyt koossa.

Merkkipäivän “kunniaksi” kävimme hakemassa jälleen kerran uuden antibioottikuurin Urpolle hengitystieinfektion takia. Koko perhe on kärsinyt korkeasta kuumeesta ja Urpo ei syönyt enää kuin 20 - 40 ml kerralla, kun normaali annos on lähes 120ml. 

Loppulausumana voisi sanoa, että en toivo kenenkään lapsen joutuvan lastenosastolle täällä meidän sairaalassa. Osaston lapset tuntuivat olevan täysin oman onnensa varassa. Vaikka naapurivuoteen alle vuoden ikäisen pojan happisaturaatio piippasi hälytystä, ei ketään näkynyt eikä kuulunut paikalle pitkiin aikoihin. Onneksi Urpon tilanne oli vakaa, joten emme joutuneet olemaan hänestä huolissamme. Kun lääkäri oli antanut meille luvan lähteä kotiin, sain etsiä oikein uralla hoitajaa, joka olisi voinut irrottaa Urpon piuhoista ja jolle olisin voinut kertoa, että olemme lähdössä, mutta palaamme illalla antibiootteja varten. Ongelmien sanotaan juontavan juurensa NHS:n suureen rahapulaan, mutta itse olen sitä mieltä, että osittain kyse on myös hierarkian aiheuttamasta resurssien tehottomasta käytöstä. Hoitajia tuntuu olevan paljon, mutta tuntuu, että aina paikalta puuttuu juuri se hoitaja, joka saisi tehdä juuri tarvittavan päätöksen tai tarvitaan lääkärin päätös. Usein vastaus kysymykseen on se, että “vien kysymyksen eteenpäin, joku palaa asiaan”.

NICUn, SCBUn ja PICUn osalta tunnelma on aivan erilainen. Siellä homma tuntui toimivan, jopa paremmin kuin Suomessa. Suomessa keskoset ovat kuulemma omissa huoneissaan ja heitä seurataan monitorein kansliasta käsin. Englannissa esimerkiksi huoneessa 12 oli 6 petipaikkaa ja paikalla 2 hoitajaa (taukojen aikana 1 hoitaja). Mitä kriittisempiä tapauksia huoneessa oli sitä enemmän paikalla oli hoitajia.  Samoin toimittiin myös PICUssa. Huoneessa oli aina hoitaja paikalla.

Jälkipuinti

Englannissa synnyttäneiden osastolla ei ole tarkoitus viettää aikaa. Ensisynnyttäjän on mahdollista päästä kotiin suoraan synnäriltä, mikäli synnytys on sujunut ilman ongelmia. Jopa sektion jälkeen voi päästä kotiin jo 24 tunnin kuluttua mikäli sekä äiti että vauva voivat hyvin. Keskimäärin sairaalassa vietetään kuitenkin 2 - 4 päivää. Jostain syystä jouduin vielä viettämään 7 päivää sairaalassa. Kukaan ei koskaan kertonut syytä sille miksi minua pidettiin sairaalassa, vaikka minulla ei ollut mitään lääketieteellistä syytä olla osastolla ja tiedossa oli, että kaksoset tulisivat viettämään SCBU:ssa useampia viikkoja. Oma teoriani on, että minut vain unohdettiin vapauttaa. 

Muutaman ensimmäisen yön jälkeen sain oman yksityisen huoneen. Toisaalta oli hyvä olla sairaalassa lähellä kaksosia. Pääsin katsomaan heitä aina kun halusin, mutta pääsin myös lepäämään huoneeseeni, kun siltä tuntui. Kotona olisi kuitenkin kotiaskareet ja isommat pojat vaatineet oman huomionsa. Toisaalta sairaalassa olo alkoi jo riittää. Isoja poikia oli ikävä ja omaan sänkyyn, ja rauhaan, olisi ollut kiva päästä. Lisäksi sairaalan ruokalista alkoi uudelleen eli ruuatkin oli jo nähty ;).

Koska ravasin synnyttäneiden osaston ja keskolan välillä missasin aina lääkevaunun kierrokset. Jäin jatkuvasti ilman särkylääkkeitä, joita minun oli kuitenkin kehotettu syömään säännöllisesti tulehdusriskin takia. Jouduin aina itse käydä kärttämässä lääkkeitä lääkekierrosten ulkopuolella. Toisena iltana leikkauksen jälkeen, kun kävin taas kerran pyytämässä lääkkeitä, tiskillä oli hoitaja, joka tunnisti hoitaneensa minua jossain vaiheessa aikaisemmin. Vain tämän "tunnistamisen" ansiosta hän kiinnitti minuun vähän enemmän huomiota ja huomasi, ettei päivittäinen lääkemääräykseni sisältänyt hyytymisen estolääkettä, jota sektion jälkeen pitäisi antaa, mikäli kuuluu riskiryhmään. Kuuluin ikäni takia riskiryhmään, joten minulle olisi pitänyt pitää saada hyytymisen estolääkettä heti ekana iltana. Koska olimme Englannissa se, että hoitaja huomasi erehdyksen ei vielä auttanut korjaamaan virhettä, vaan hänen piti tehdä reseptin määräämispyyntö lääkärille ja lääkäri käsittelisi pyynnön joskus seuraavana päivänä. Hyytymisen estolääke voitiin aloittaa vasta kolmantena iltana leikkauksesta. Keskolassa tapasin naisen, joka oli tiennyt tarvitsevansa kyseisen lääkkeen, mutta hän oli joutunut pyytämään useaan otteeseen, että oli saanut sen. Lisäksi oli toinen kaksosten äiti, joka oli saanut hyytymän.

Jos minulta kysytään, niin en todellakaan voi suositella monikkoraskautta Englannissa. Vaikka Englannissa on olemassa tarkat ohjesäännöt siitä miten monikkoraskautta tulisi hoitaa, odotusajan raskaudenseuranta oli sekavaa, puutteellista ja jopa hengenvaarallista (istukan paikan huomiotta jättäminen). Myös synnytyksen jälkeisessä toiminnassa oli parantamisen varaa. Sektion jälkeen rutiininomaisesti annettavien lääkkeiden antaminen laiminlyötiin. Lisäksi en saanut missään vaiheessa mitään neuvoja sektiohaavan hoitamiseen. Useaan otteeseen yritin kysellä koska tikit poistettaisiin. Pari kertaa haavan paranemista näiden kyselyideni takia tarkasteltiin, mutta vasta kotiinpääsytarkastuksessa, minulle kerrottiin, tikit olivat itsesulavia. Vain viimeinen sulkutikki oli kuulemma kiinteä. Lopulta jälkitarkastuksessa selvisi, että tämäkin tikki oli oikeasti sulava, mutta sulamiseen menisi ehkä 10 viikkoa.

Fysioterapeutti sentään kävi jättämässä ohjeen sektion jälkeisestä liikunnasta ja kertoi, että GP voi antaa lähetteen fysioterapeutin luokse mikäli erkauma ei palaudu 6 - 8 viikkoa sektiosta. Monikkoraskauden takia olisi todennäköisempään, että erkauma ei palaudu itsestään. Ohjeiden mukaan esimerkiksi silittämisen voisi aloittaa noin 3 viikon jälkeen, istualtaan. Kyllä kyllä. Ihan ensimmäisiä tavoitteitani sektion jälkeen olisi päästä silittämään. Imuroida voisi yhden huoneen päivässä noin 6 viikkoa sektiosta. Huomattavaa kuitenkin on, että rappusia saa imuroida vasta 12 viikkoa sektion jälkeen. Mikä ihana tekosyy olla siivoamatta :D.

Jälkitarkastus poikkesi “hieman” siitä mihin Suomessa olin tottunut.  6 - 8 viikkoa synnytyksestä suoritettava jälkitarkastus olisi käsittänyt vain verenpaineen mittauksen, mutta itse halusin myös, että erkauma tarkistettaisiin. Tiesin jo ettei erkauma ollut palautunut. Englantilaiseen tapaan mitään tarkkaa mittaa ei erkauman suuruudelle annettu, mutta "onhan se valtava" ja sain lähetteen fysioterapeutille.

Oma kokemukseni ei valitettavasti ole poikkeus, vaan monikkoraskauksien hoitaminen on lähes koko Englannissa heikoissa kantimissa. Sattumalta juuri raskauteni ja synnytykseni aikaan toteutetun kyselyn tulos ei ollut mairitteleva.

"The guidelines say all women expecting multiple babies should have a named midwife, obstetrician and sonographer (who performs ultrasounds) with specialist knowledge of multiple pregnancies.

But the survey of patients' experiences indicated only 10-18% of UK units had implemented the NICE guidelines in full.

About one in three women surveyed said they did not see a named specialist obstetrician, while only 20% saw a specialist midwife and 28% saw a specialist sonographer.

Specialist teams are important during the antenatal period because this is often when things can go wrong in women expecting twins, triplets or more.

" http://www.bbc.co.uk/news/health-34934375

Minulla oli kyllä nimetty lääkäri, mutta en häntä nähnyt kuin ensimmäisellä kerralla. Sen jälkeen sattumalta, sillä hän oli juuri tuo istukan ultrannut lääkäri. Sekä leikkauksessa.

*muoks koko matka: To Twinland, Odotusta Englannissa, Odottavan aika on pitkä, Synnytyskertomus,

Synnytyskertomus

Keskiviikko 11. 11.15

Mun 13:sta päivä sairaalassa, välissä ehdin kerran olla alle 36h kotona. Edessä oli 13 päivää sovittuun sektioon rv 25+1.

Viimeinen mahakuva

Yöllä mulla oli ollut jo 2 vuotoa ja suppareita eikä unta ollut kertynyt montaakaan tuntia. Vaikka aikaisemmin synnärin lääkärit oli uhannut seuraavan vuodon johtavan sektiosaliin, oli eri osastolla ja eri lääkärillä eri mielipide ja sain jäädä osastolle.  Koko päivän oli ollut heikko ja huono-olo, vaikka kaikki arvot oli ok.  Olon takia en uskaltanut edes mennä alakertaan kahvilaan tapaamaan siskoa ja taaperoa. Alunperin oli ollut tarkoitus jopa karata pariksi tunniksi kotiin. Outo olo meni kuitenkin ohi ja klo 16.30 tapasin yhden kaverin kahvilassa. Klo 18 jälkeen oli päivän kolmas vuoto.  Taas täysin puskista.  Vauvat voi käyrillä taas mitä mainioimmin. Lääkäri kutsuttiin paikalle. Lääkäri totesi, että hän ei mua vielä saliin siirrä ja jos lähtö tulee yöllä, niin seuraava leikkuri on oikein taitava.

Kun siirtoa ei vieläkään tullut, niin Mies tuli vielä illalla lasten nukkumaanmenon jälkeen käymään ja lähti vähän ennen klo 22 kotiin. Samoihin aikoihin hoitaja tuli sanomaan, että en saa syödä ennen kun aamulla, jos ei ilmene mitään uutta. Olinkin viimeksi syönyt päivällisen klo 17, tietysti alkoi siinä kohtaa nälkä iskeä.

Ennen nukkumaan menoa pakkasin tavarani suurin piirtein kasaan, kuten joka ilta, koska niin monta kertaa oli jo tullut “muutto” keskellä yötä. Kävin nukkumaan ja tunsin kun hulahti. Soitin hoitajan paikalle.

Sanottiin, että nyt tulee siirto synnärille. Pakattiin kuitenkin melko rauhassa kahden hoitajan kanssa mun kengät, takki ja muut jäljellä olleet tavarat ja hoitaja kysyi soitetaanko miehelle.  Soitin siskolle, kun olivat kuitenkin samassa osoitteessa ja sisko kuitenkin tulisi leikkaukseen. Pohdittiin, että tulisiko hän heti vai vasta kun lääkäri oli käynyt. Mut laitettiin käyrille. Vauvat voivat hyvin, mutta tunsin kuinka kokoajan hulisi. Tällä kertaa vuoto ei selvästikään ollut lakkaamassa. WhatsAppilla vietittelin tilannetietoja siskolle ja miehelle. Nyt olisi hyvä tulla.

Siskon miesystävä oli just myös käymässä ja lähtisi seuraavana aamuna pois. Sisko sai häneltä kyydin sairaalaan. Hyvä niin, koska taksin tilaaminen ja odottaminen, auton parkkihalliin ajaminen tai Miehen kyydillä tuleminen (eli lapset myös mukaan) olisi vienyt liikaa aikaa. Klo 0.11 vielä viesti Miehelle “2min ja lähdetään saliin. Sisko on jossain täällä (sairaalassa), lähellä kuitenkin”. Kyllä jännitti odottaessa. Ja huojennus oli iso kun kuulin Siskon äänen.

Kanyylinro X

Sektio

Leikkurissa mulle alettiin laittaa toista kanyyliä. Täällä kanyyli pitää vaihtaa 72h välein ja koska olin ollut vuotojen takia kokoajan sektiovalmiudessa,  minulla oli ollut kanyyli heti ekasta päivästä alkaen. Mulla oli ainakin yksi mennyt umpeen alle 24h, yksi poistettiin, kun kävin kotona, eka oli liian pieni jne. No, salissa sitten todettiin, että osastolla vielä aikaisemmin illalla huuhdeltu ja toimivaksi todettu sekä alle 72h vanha kanyyli ei toimi tyydyttävällä tavalla. Molemmat kädet sai sitten uudet kanyylit ja yhdet harjoituspistot päälle. Yhteensä mulla ehti 13 päivän aikana olla 10 kanyyliä ja päälle muutamat "harjoituspistot".  Onneksi epiduraali sentään meni paikalleen kerrasta.

Mulla ei oikein ole käsitystä mihin aikaan leikkaus alkoi. Kuitenkin myöhässä, koska kanyylejä ei meinattu saada paikalleen ja leikkaava lääkäri oli aika kiukkuinen anestesialääkärille. Piti hakea toinen lääkäri laittamaan kanyyliä, että se toinen pääsi laittamaan epiduraalia. Ei onneksi sentään yhtäaikaa.

Leikkaava lääkäri sattui olemaan se mukava ja hyvä lääkäri, joka oli ultrannut istukan paikan ja olisi leikannut mut 24.11. Helpotti oloa, kun tunsin olevani hyvissä käsissä. Anestesialääkärikin oli tuttu jo edellisen viikonlopun synnärikierrokselta. Hän oli jo silloin käynyt kertomassa asioita leikkaukseen liittyen. Onneksi silloin ei kuitenkaan sinne asti jouduttu, koska meillä ei ollut ketään apuna kotona ja olisin joutunut yksin leikkaukseen.

Mulle tuli siinä leikkauspöydälle makuulle joutuessa huono olo ja oksensin pari kertaa. Onneksi en ollut syönyt, niin ei tarvinnut kauheasti yökkiä. Huonovointisuus johtui kuulemma verenpaineen laskusta. Leikkaus ei tuntunut mitenkään pahalta. Oudolta vaan. Tuntui kestävän kauan.

Kuuntelin toisella korvalla jotain meditaatiomusiikkia Siskon puhelimesta, ihan vaan pitääkseni ajatukset irti siitä mitä puhuttiin ympärillä. Sisko piti mua kädestä kiinni ja kertoili mitä tapahtui. Laskettiin, että salissa oli 16 ihmistä mun lisäksi. Intiimi tilaisuus siis. Sisko näki myös kun vauvat nostettiin ulos 12.11.2015: A-poika klo 00.59 (1970g) ja B-poika klo 1.00 (2065g). Ilmeisesti kiireellisen sektion takia aikaa ei ollut esim. sille, että olisi saanut nähdä itse heti. Lopussa annettiin vielä 2 piikkiä. Ohi mennen kuulimme siskon kanssa, että verta olisin menettänyt päivän aikana arviolta 1,2 litraa. Sitten nosto sänkyyn, josta näin ekaa kertaa vilaukselta mun pienten nenänpäät keskoskaappien uumenissa. Heidät vietiin NICUn hoitoon ( the neonatal intensive care unit). 

Heräämössä

Olin ajatellut, että Sisko menisi kaksosten mukaan, mutta siinä paikassa tuntui, että vauvoista kyllä huolehditaan ja mä tarvitsen Siskon tukea heräämössä. Hyvä, että otin hänet mukaan, koska puudutusaineen vaikutuksen poistuessa mulla alkoi tuntua oikean puolen puutumista ihan henkitorvea ja poskea myöden. Oli vaikea hengittää ja niellä. Rinnan päällä tuntui olevan joku paino.  Ehkä joku stressireaktio tai lievää paniikkihäiriötä. Lopulta oksensin taas pari kertaa ja siitä lähti olo paranemaan. Sisko pääsi käymään katsomassa vauvoja ja toi nähtäväksi ekat kuvat. Kello oli varmaan neljä, kun hän lähti kotiin, että isommat pojat saisi taas normaalin arkiaamun. Aamupalapöydässä Mies esitteli pikkuveljien kuvia, mutta siinä kohtaa kumpikaan ei oikein kuulemma tajunnut mitä oli tapahtunut eikä aamukiireessä olisi ollut aikaa selitelläkään.

Taapero vietiin tarhaan ja esikoinen kouluun. Siskon poikaystävä lähti kohti kotia ja sisko kömpi ansaitusti nukkumaan. Mies pääsi sairaalaan vähän ennen klo 10, oli vähän ruuhkaa liikenteessä. Olin yhä heräämössä. Mua oli kehotettu nukkumaan, mutta siinä usean ihmisen huoneessa, jossa verhon takana kuorsasi ilmiselvästi karhu ja muutenkin oli hälyä, kahden kanyylin ja verenpainemittari hauiksen ympärillä, ei tämmöinen välinenukkuja kykennyt unta saamaan. Mies kävi pikkuisia katsomassa, kun mua ei vieläkään päästetty sängystä, vaikka jalat jo liikkui.  

Edessä A -poika Turpo, takana B -poika Urpo

Lady Mary Ward

Klo 11 mut siirrettiin viimein Lady Mary Wardiin, synnyttäneiden osastolle. Yksi hoitaja sanoi, että katetri otetaan vasta 24h jälkeen pois. Olin vähän järkyttynyt. Lupasi kuitenkin järjestetää matkan sängyllä keskolaan lounaan jälkeen. Tässä kohtaa mulla olikin ekan kerran nälkä. Edellisen kerran olin siis syönyt päivällisen edellisenä päivänä.  Täällä lupaus on usein yhtä kuin ei mitään eikä lounaan jälkeen tapahtunut mitään. Kysyttiin toiselta hoitajalta ja hänpä poisti katetrin ja haki pyörätuolin menopeliksi. Pääsin katsomaan meidän muruja ekaa kertaa. Pojat oli NICU:ssa eri huoneissa, koska pienempi A-poika tarvitsi alkuun vielä kaapin suojaa. Köpöttelin omin jaloin pois NICUsta. Myöhemmin illalla saatiin vielä uutinen, että molemmat pojat oli samassa sängyssä eli pienempikin selvisi ilman lisähappea. Molemmilla oli nenämahaletku, koska täällä lähdetään siitä, ettei energiaa kuluteta syömiseen vaan keskitytään kasvamiseen. Lisäksi antibiootit varmuuden vuoksi (maassa maan tavalla), kanyylillä suoraan suoneen. Sykkeen ja happisaturaation seurantalaite. Mini-ihmiset täynnä piuhoja, mutta kuitenkin terveinä. 

Nimesimme pojat perheemme suosikkisatuhahmojen Urpon ja Turpon mukaan. Pienempi A -poika oli Turpo ja isompi B -poika Urpo. Hoitajien kanssa puhuimme kuitenkin vain Twin One:sta ja Twin Two:sta, koska nimet tuottivat heille liikaa päänvaivaa. Tiedämme heistä vain syntymäpainot, sillä täällä ei ole tapana mitata pituutta eikä pään ympärystä. Todettakoon, että koon 44 vaatteet olivat kuitenkin vielä reiluja.

Yö synnyttäneiden osastolla oli levoton ja meluisa. Vaikka itse olisin saanut nukkua rauhassa, toki muiden vauvat itkivät, hoitajat kävivät mittaamassa verenpaineita sekä jakamassa lääkkeitä. Aamulla naapurin sängyn potilas sai joukon venäläisiä vieraita, vaikka sääntöjen mukaan vain Partner oli sallittu vierailuaikojen ulkopuolella. Aamu-unista ei siten tullut mitään. Oma olo oli kohtuullinen. Sängyssä kääntyminen ja nouseminen oli vaikeita, mutta pahempia kipuja ei ollut ja pääsin liikkumaan itse. Hitaasti ja varovasti, mutta kuitenkin itse.

*muoks koko matka: To Twinland, Odotusta Englannissa, Odottavan aika on pitkä,

Jälkipuinti

Terveiset sairastuvalta

Meillä on sairastettu keskiviikosta alkaen. Sairastelun aloitti esikoinen, sitten seurasi taapero, mies ja viimeisenä minä. Vauvat ovat onneksi toistaiseksi säästyneet.

Lauantaipäivän olin vielä kunnossa ja sain hoidettua asioita kaupungilla, kun perheen miesväki poti kotona. Pojista oli tosiaan virta poissa, kun pari tuntia jaksoivat vaan maata sohvalla ja kuunnella musiikkia ilman, että yhtään teki mieli tanssia. Meidän pojilla on nimittäin rytmiveressä eli musiikki on yhtä kuin liike. Oltiin koko porukka unten mailla jo klo 21. Kyllä meillä lapset jo tuohon aikaan nukkuukin, mutta että me vanhemmatkin. Harvinaista.

Musiikin kuuntelun lisäksi meillä on katsottu myös lastenohjelmia, mutta koska koko päivää haluta antaa tuijottaa telkkaria pitää keksiä myös muuta. Lisäksi olemme pelanneet pelejä, lukeneet kirjoja ja kuunnelleet äänikirjoja. Meillä itsellä on vain kaksi äänikirjaa: Mauri Kunnaksen Aarresaari ja Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonmieli. Ensimmäinen on taaperon kestosuosikki (kirjana ja äänikirjana) ja toinen taas esikoisen. Satuja voi onneksi kuunnella myös netistä. Me olemme nyt kuunnelleet Muumipeikko ja pyrstötähti -kuunnelmaa.


http://areena.yle.fi/radio/ohjelmat/lapset
http://www.satunetti.fi/

Miten teillä kulutetaan aikaa sellaisina päivinä, kun kukaan ei oikein jaksa tehdä mitään?

ps. jos jollakin lojuu nurkissa lasten äänikirjoja, niin mielellään ostaisimme pois nurkista pyörimästä. Englannin kieli valtaa yhä enemmän alaa molempien isojen poikien puheessa, vaikka pyrimme puhumaan vain suomea kotona. Kirjat on loistava keino ylläpitää suomen kieltä ja laajentaa sanavarastoa.

Viimeiset päivät - odottavan aika on pitkä

Saatiinpa pelastettua hajonneen läppärin sisuksiin jääneet tiedot. Nyt voin jatkaa odotuskertomusta.

Odottavan aika on pitkä. Varsinkin sairaalassa. Itse jouduin viettämään sairaalassa kaiken kaikkiaan 20 päivää.

26.10.2015 maanantai (rv 31+0)

Lääkäri ultrasi istukan paikan. Placenta previa eli etinen istukka peitti osittain kohdunkaulan, joten minulle varattiin sektioaika rv 35+2. Täällä valtakunnallisten ohjeiden mukaan mono-di -kaksoset tulee käynnistää viimeistään rv 36+0, mutta lääkäri ei uskaltanut ihan sinne asti edes odotella, koska aikaisemmat synnytykset eivät olleet menneet laskettuun aikaan asti.

29.10.2015 torstai rv 31+3

Mun oli tarkoitus viettää rauhallinen aamu esikoisen kanssa, kun hänellä oli syysloma ja taaperolla tarhapäivä. Huomasin kuitenkin vuotoa. Maanantaina annettu ohje oli, että pienestäkin vuodosta pitää lähteä näytille. Soitin kyllä ensin ja kyselin tarvitseeko lähteä, kun lisää vuotoa ei tullut. Käsky kävi ja ei auttanut muu kuin pakata esikoiselle viihdykettä, evästä mukaan ja lähteä bussilla sairaalalle. Jouduin jäämään sairaalaan seurantaan vuorokaudeksi, koska istukka oli niin vaarallisessa paikassa. Mies tuli noutamaan esikoisen sairaalasta.

Sairaalaluksusta: oma huone

Koska ei ollut varmaan miten pitkäksi aikaa joutuisin jäämään sairaalaan ja koska kotona minulla olisi tiukka nostokielto, jonka toteuttaminen taaperon kanssa oli aika haastavaa, anoppi järjesti itselleen lomaa ja tulisi hoitamaan esikoisen kouluun vientiä/hakua sekä taaperoa kotipäiviksi. Jouduin torstaina sairaalan Sara Ward -osastolle. Samana yönä minulla oli taas vuoto ja minut siirrettiin synnärille lähemmäs leikkuria. Sain steroidit vauvojen keuhkoja kypsyttämään. Koska vuoto päättyi, minut siirrettiin takaisin samalle osastolle mistä olin lähtenytkin.  Pääsin kotiin sunnuntaina illalla, jolloin anoppi saapui aamuyöstä. Maanantain vietin hissukseen kotona. Olin jostain syystä todella väsynyt. Yöllä heräsin taas vuotoon. Onneksi anoppi oli meillä, niin mies pääsi minut heittämään sairaalaan eikä tarvinnut ottaa taksia. Synnärillä vietetyn päivän jälkeen palasin Sara Wardiin ja sain ihan oman huoneen. Ihana helpostus, sillä avoimella osastolla meno oli aika levotonta. Aina joku oli painamassa hälytystä. Jostain kumman syystä hälytykset soivat koko osastolla. Kapasiteettipulan takia käynnistyksiä oli myös vuodelepo-osastoilla. Seuraavat viisi päivää sain viettää yksityishuoneessa, jossa unia häiritsivät vain joka yö pari kertaa tapahtuneet verenpaineen mittaukset.

Nuken vaatteita. Vasemmalla 44cm,
oikea 56cm

 Vuodelevossa ei paljon muuta tekemistä ollut kuin surffailla netissä ja lukea kirjoja. Päivähuonetta osastolla ei ollut eikä muita kuin maksutelevisioita Päivän kohokohtia olivat tietysti ruokailut. Kaksi kertaa päivässä sai oikein menusta valita mitä sitä tänään tahtoisi syödä. Toinen kohokohta oli vauvojen monitorointi. Yleensä heitä jouduttiin metsästämään oikein urakalla, ennen kun sykkeet löytyivät. Välillä sentään mies, lapset tai ystävät kävivät moikkaamassa.  Ostin paikallisesta monikkojen Facebook -ryhmästä ensimmäiset oikeasti pienet vaatteet, kun alkoi näyttää siltä, että koon 50 vaatteet ovat todennäköisesti isoja. Todellinen realiteettishokki. Nehän oli kuin nuken vaatteita.

rv 33+0, vessaselfie

Menu: mitä saisi olla?

Anoppi pystyi olemaan vajaan viikon. Hän lähti kotiin lauantaina aamupäivällä ja siskoni saapuisi sunnuntaina yöllä. Seuraava vuoto iski lauantaina yöllä. Minut siirrettiin taas synnärille. Tällä kertaa minua kävi jo moikkaamassa anestesialääkäri. Pelotti hurjasti, että joutuisin leikkuriin yksin, sillä mies oli lasten kanssa yksin kotona eikä pääsisi tulemaan. Onneksi vuoto taas loppui ja vauvat olivat käyrillä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Sunnuntaina illalla pääsin taas palaamaan Sara Wardiin. En saanut yksityishuonetta, mutta tällä kertaa osastolla oli hiljasta ja olin ainoa potilas koko huoneessa kokonaisen vuorokauden. Lopulta sain kaksi mukavaa huonetoveria.

Maanantai 9.11.2015 rv 33+0. Siskoni saapui ja pystyin viimein henkäisemään helpoituksesta. Siskoni on doula ja hänen oli tarkoitus tulla mukaan sektioon. Tiesin, ettei minun ainakaan tarvitse mennä leikkuriin yksin. 

*muoks koko matka: To Twinland, Odotusta Englannissa, Synnytyskertomus,
Jälkipuinti

Voihan räkä

Sain järkyttävän räkätaudin kylkiäisenä poskiontelon tulehduksen. Kävin tuossa viime viikolla eräänä aamupäivänä varailemassa vastaanotolla vauvoille lääkärintarkastusta, rokotusaikoja jne ja samalla kysyin aikaa itselleni. Kun potilaita on monta ja osa lääkärille ja osa hoitajalle, katsoin, että on helpompi mennä henkilökohtaisesti paikan päälle, kuin koittaa puhelimessa hoitaa asiaa. Aika löytyikin heti iltapäivälle.  Jälkeenpäin nappasin ilmaiset lääkkeet mukaan apteekista. Ei hassumpaa. Voisinkin kertoa vähän siitä miten terveydenhuolto täällä toimii.

Englannissa terveydenhuollosta vastaa National Health Service eli NHS. En ole yhtään tämän alan asiantuntija, mutta monesti  yleislääkärit perustavat yhteisen vastaanoton ja saman katon alta löytyy myös muiden terveydenhuoltoalan ammattilaisten vastaanottoja. Meidän GP:llä toimii viisi yleislääkäriä ja siellä on aina paikalla sairaanhoitaja mm. rokotuksia ja verikokeita varten. Midwife vierailee viikoittain. Joidenkin vastaanottojen yhteydessä toimii myös apteekki.

Hoitoa saadakseen on ensin rekisteröidyttävä oman alueen GP:lle. Mikäli alueella toimii useampi GP, voi itse valita mille GP:lle jätät rekisteröitymishakemuksesi. GP ei välttämättä tarvitse hyväksyä hakemusta, jos heillä ei ole kapasiteettia hoitaa enempää asiakkaita.

Terveydenhuolto on ilmaista. Myös GP:n määräämät lääkkeet on ilmaisia alle 18 -vuotiaille, tietyille pitkäaikaissairaille sekä raskaana oleville lapsen ensimmäiseen syntymäpäivään asti. Outoa tässä systeemissä on se, että pitkäaikaissairaankin tulee kuukausittain uusia reseptinsä saadakseen lääkkeet, joita tarvitsee pysyäkseen elossa. Uusittava resepti palautetaan lääkäriasemalle, jossa lääkäri uusii pyydetyt lääkkeet. Tämän jälkeet voit noutaa reseptin lääkäriasemalta tai resepti toimitetaan haluamaasi apteekkiin, jossa tarvittavat lääkkeet kootaan valmiiksi ja voit vain käydä noutamassa lääkkeesi.

Aihetta sivuten minun on todettava, että minulle tuli täytenä yllätyksenä miten kalliiksi monikkoraskaus olisi Suomessa tullut. Koska riskiraskaudet ultrataan aina poliklinikoilla, niistä määrätään poliklinikkamaksu. Mono-di (yksi istukka, omat vesipussit) tapauksissa, kuten meillä, tämä tarkoittaa ultrassa käymistä kahden viikon välein, lähes koko raskauden ajan. Lisäksi vielä mahdolliset lisäultrat, vuodelevot sairaalassa, keskosena syntyneiden sairaalapäivät jne. Onneksi Suomessa voi saada vakuutuksen näitä kuluja kattamaan. Ja maksukatto on olemassa.

Englannissa olen saanut kaikki käynnit ilmaiseksi. Meille olisikin tullut jättimäinen lasku, mutta siitä sitten tuonnempana lisää.

Hajonnut läppäri

Pahoittelut, että blogin fontti vaihtelee. Meillä hajosi läppäri ja jostain syystä tämän uuden läppärin myötä tekstieditorissa muokatun tekstin fontti ei enää itse blogissa ole aivan sama. Koittakaahan kestää :D

Väsymystä ilmassa

Olen viime aikoina pohtinut paljon huonon yön käsitettä, sen subjektiivisuutta ja aikaan sidonnaisuutta. Toisen huono voi olla toisen hyvä ja samankin henkilön kokemus huonosta yöstä voi vaihdella elämän tilanteen mukaan. Samat pohdinnat koskevat väsymystä.

Meillä oli huono yö. Kaksoset syövät normaalisti 3 tunnin välein, 2-3 kertaa yössä. Pyrin syöttämään heidät aina yhtä aikaa, jotta oma valveillaoloaikani jäisi mahdollisimman lyhyeksi. Yleensä saan toisen syömään, vaikka tämä olisikin vielä unessa. Viime yönä en voinut tätä edes yrittää, sillä aina silloin tällöin käy niin, että pikku herra X ja tuttipullon tutti A eivät sovi yhteen. Siitäkin huolimatta, että päivällä ongelmia ei ole ollut. Viime yönä kävi juuri niin, ettei ensin herännyt kyennyt millään syömään ilman huutoa ja kitinää. Tuntuu, ettei nieleminen onnistunut lainkaan ja ilmaa virtasi mahaan (antikoliikkipullosta huolimatta) oikein urakalla. Niinpä jouduin ensin syöttämään yhden vauvan ja sitten vasta toisen. Tähän meni jo yli tunti. Sitten ensimmäinen pikku herra alkoi potea mahaansa ja niinpä seuraavaa tuntia siivitti itku, kunnes hän viimein rauhoittui nukkumaan kainalooni. Sitten pitikin taas herätä syö(ttä)mään. Aamu meillä alkaa arkisin viimeistään klo 7, kun esikoisen pitää herätä kouluun, joka alkaa 8.45. Tasan. Portit on auki 10 minuuttia eikä koululaista voi suomalaiseen tapaan vaan “tyrkätä” oikeaan aikaan matkaan, vaan lapset tulee saattaa kouluun sekä hakea siltä siihen asti, kunnes he täyttävät 11 vuotta. Aamu tuli liian nopeasti. Tämä oli siis tämän hetkinen kokemukseni huonosta yöstä. Kaksosten kanssa pari kolme tuntia valvomista ajalla 24-07.

Meidän taaperolla oli refluksi. Tai sanon aina, että refluksi, kun en jaksa alkaa selittää, että oikeasti koskaan ei täysin selvinnyt mikä vaiva oikeasti oli, mutta refluksina oireita hoidettiin ja refluksilääkkeet veivät kivuista suurimman terän, vaikka oireet pysyivät silti. Suomessa refluksitutkimuksiin tarvittava lähete annettiin niin myöhään, ettei enää lisätutkimuksiin ollut aikaa ja Englannissa kaikki oli uutta, joten emme tienneet miten edetä. GP:llä refluksiin suhtauduttiin varauksella ja lääkityksiä alettiinkin purkaa, sillä seurauksella, että kivut taas pahenivat. Taaperon ensimmäisen vuoden aikana unet koostuivat pienistä pätkistä ja usein nukuin taapero-vauvan kanssa sohvan nurkkaan tekemässäni “pesässä”, jossa pystyimme turvallisesti nukkumaan sylikkäin puoli-istuvassa asennossa. Parin kolmen tunnin valvomiset ajalla 24-07 olisi ollut loistava yö.

Tiedätkö sen väsymyksen, kun yrität puhua, mutta suusta tuleekin vain humalaista sammallusta. Entä kun väsymys on niin syvää, ettei käsissä tunnu olevan lainkaan voimia ja jalatkaan eivät tunnu kannattelevan. On tosi hyvä, jos et tiedä. Väsymys on verrattavissa alkoholin alaisena toimimiseen. En yhtään ihmettele, että Suomen tieliikennelaki (TLL 63§) kieltää väsyneenä ajamisen: “Ajoneuvoa ei saa kuljettaa se, jolta sairauden, vian, vamman tai väsymyksen vuoksi taikka muusta vastaavasta syystä puuttuvat siihen tarvittavat edellytykset.” Väsyneitä kuskeja on kuitenkin maantiet pullollaan.

Taaperon “refluksi” hävisi pikkuhljaa noin vuoden iässä ja hän alkoi nukkumaan vähän paremmin, vaikka öihin kertyikin vielä useampia herätyksiä. Parempien unien merkitys omaan oloon ja ulkoasuun konkretisoitui, kun olimme (taas kerran jomman kumman lapsen kanssa) lääkärissä ja lääkäri totesi minulle, että “You’re looking good”. On aika hämmentävää kuulla lääkäriltä tuollainen kommentti, mutta ihan varmasti paremmin nukutut yöt näkyivät myös ulospäin. Noin kahden vuoden iässä taapero viimein oppi nukkumaan täysiä öitä ja tuossa joululoman aikana unet alkoivat venyä jopa yli klo 7. Ihan mukava ajoitus, sillä näin meille vanhemmille jäi pari kuukautta aikaa kerätä uutta energiaa ennen vauvojen syntymää ja saamme aamuisin nukkua edes vähän pidempään.

Vasta vauvojen ensimmäisten kuukausien aikana olen ihan kunnolla tajunnut miten lamaannuttavaa tuo refluksivuoden aikana kroppaan pesiytynyt väsymys oli. Se oli luissa ja ytimissä. Tunnen sen vieläkin, jos vain ajattelen noita aikoja. Siihen väsymykseen ei auttanut mikään määrä kahvia (En juo kahvia, mutta tee ajaa saman asian). Ei. Tuo väsymys oli läsnä aina ja kaikkialla. Energiaa ei ollut oikein mihinkään. Siitä hetkestä kun heräsin aloin vain odottaa ekoja päikkäreitä, että itsekin pääsisin lepäämään. Joskus jopa onnistuin nukahtamaan. Vauvojen kanssa on toisin. Aamulla kyllä väsyttää eikä millään haluaisi vielä herätä, mutta kunhan päivä käynnistyy, niin väsymys väistyy. Väsymys kuuluu vauva-arkeen, mutta uskoakseni sen ei kuulu olla lamauttavaa ja kaiken alleen hukuttavaa väsymystä, vaan juuriki tällaista "lisää kahvia" -laatua.

Tämä oiva video väsymyksen fyysisistä vaikutuksista tuli vastaani yöllä, kun unettomien tuntien aikana seikkailin somessa. Pelottavan tehokasta tämä personoitu mainonta, kun ajatuksetkin pystytään lukemaan ;)

Veljesrakkautta

On ollut ihana seurata kuinka isommat veljet ovat ottaneet pienemmät vastaan. Kaksoset viettivät elämänsä ensimmäiset 20 päivää sairaalassa ja tänä aikana isoveljet kävivät katsomassa vauvoja vain kerran. SCBU:ssa (Special Care Baby Unit) sängyssään nukkuvia rääpäleitä mielenkiintoisempi juttu olivat kaikki ympärillä olevat laitteet sekä vanhempien huoneen leikkinurkkaus ja kirjat. Vanhimmalta pojalta kysyimme useasti haluaisiko hän lähteä sairaalaan mukaan, mutta ei häntä kiinnostanut. Kun vauvat pääsivät kotiin, molemmat isommat pojat ovat ottaneet tulokkaat vastaan rakastavasti ja huolehtivasti. Molemmat tykkäävät silitellä ja pusutella hellästi päälaelle sekä antaa tuttia, jos he itkevät. Joskus he haluavat syöttää pullosta tai ottaa syliin. Isot pojat myös auttavat mielellään tuomalla vauvoille maidot tai viihdyttämällä heitä sittereissä tai leikkimatolla. Edes pienempi ei ole koskaan ollut mustasukkainen tai yrittänyt satuttaa vauvoja. Välillä leikit menevät riehumiseksi ja pelleilyksi ja vauhdin hurmassa unohtuu varoa miten ja missä hypitään tai miten lähellä vauvoja kädet tai jalat heiluu. 

Isommilla pojilla on reilut kolme vuotta ikäeroa, mutta lapsien riidan määrä taitaa olla perheessä vakio eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa paljonko lapsilla on ikäeroa. Ei edes se, että taapero on alkanut puhua enemmän suomea ja englantia vasta viimeisen muutaman kuukauden aikana, estä riitelyä. Riita saadaan aikaiseksi aiheesta kuin aiheesta. Olen melko vakuuttunut siitä, ettei ihan joka kodissa riidellä siitä kumpi saa pestä vessojen lavuaarit tai kumpi SAA syödä viimeisen höyrytetyn parsa/kukkakaalin. Mainittakoon, että vessoja on kolme eli ei kumpikaan jää ilman.

Perinteisten leluriitojen lisäksi meillä riidellään esimerkiksi siitä kumpi saa olla vauvan vieressä. Siis sen YHDEN ja SAMAN vauvan vieressä. Luulisi, että kun vauvoja on kaksi, niin molemmille riittää oma, mutta ei. Kun toisen saa houkuteltua toisen vauvan luo, niin johan on toisen siirryttävä sinne myös. Riitaa aiheutuu myös siitä kumpi saa auttaa vauvojen kylvetyksessä. Ja taas kerran väännetään kättä siitä, että vauvoja on kyllä molemmille kylvetettäväksi, mutta toisen on odotettava vuoroaan, koska vauvat kylvetetään vuoron perään. Isompi tämän tietysti ymmärtää, mutta ei se estä kiukustumasta. Pienemmällä uhma ikä ja Minä itte – vaihe ei auta tilannetta yhtään. Osaavat pojat myös leikkiä rauhassa keskenään ja esikoinen auttaa tarvittaessa myös taaperon kanssa.

Äidin (ja isän) sydän sulaa, kun katsoo kuinka rakastavasti isoveljet pienempiään hoivaavat. Taapero on myös omaksunut mielestäni oikein brittiläisen tavan ihastella asioista ”Oooo, silmät auki”, ”Ooooo, ei hätää” jne. Tuo ooooo lausutaan nousevalla intonaatiolla.

On onni olla neljän lapsen äiti