Synnytyskertomus

Keskiviikko 11. 11.15

Mun 13:sta päivä sairaalassa, välissä ehdin kerran olla alle 36h kotona. Edessä oli 13 päivää sovittuun sektioon rv 25+1.

Viimeinen mahakuva

Yöllä mulla oli ollut jo 2 vuotoa ja suppareita eikä unta ollut kertynyt montaakaan tuntia. Vaikka aikaisemmin synnärin lääkärit oli uhannut seuraavan vuodon johtavan sektiosaliin, oli eri osastolla ja eri lääkärillä eri mielipide ja sain jäädä osastolle.  Koko päivän oli ollut heikko ja huono-olo, vaikka kaikki arvot oli ok.  Olon takia en uskaltanut edes mennä alakertaan kahvilaan tapaamaan siskoa ja taaperoa. Alunperin oli ollut tarkoitus jopa karata pariksi tunniksi kotiin. Outo olo meni kuitenkin ohi ja klo 16.30 tapasin yhden kaverin kahvilassa. Klo 18 jälkeen oli päivän kolmas vuoto.  Taas täysin puskista.  Vauvat voi käyrillä taas mitä mainioimmin. Lääkäri kutsuttiin paikalle. Lääkäri totesi, että hän ei mua vielä saliin siirrä ja jos lähtö tulee yöllä, niin seuraava leikkuri on oikein taitava.

Kun siirtoa ei vieläkään tullut, niin Mies tuli vielä illalla lasten nukkumaanmenon jälkeen käymään ja lähti vähän ennen klo 22 kotiin. Samoihin aikoihin hoitaja tuli sanomaan, että en saa syödä ennen kun aamulla, jos ei ilmene mitään uutta. Olinkin viimeksi syönyt päivällisen klo 17, tietysti alkoi siinä kohtaa nälkä iskeä.

Ennen nukkumaan menoa pakkasin tavarani suurin piirtein kasaan, kuten joka ilta, koska niin monta kertaa oli jo tullut “muutto” keskellä yötä. Kävin nukkumaan ja tunsin kun hulahti. Soitin hoitajan paikalle.

Sanottiin, että nyt tulee siirto synnärille. Pakattiin kuitenkin melko rauhassa kahden hoitajan kanssa mun kengät, takki ja muut jäljellä olleet tavarat ja hoitaja kysyi soitetaanko miehelle.  Soitin siskolle, kun olivat kuitenkin samassa osoitteessa ja sisko kuitenkin tulisi leikkaukseen. Pohdittiin, että tulisiko hän heti vai vasta kun lääkäri oli käynyt. Mut laitettiin käyrille. Vauvat voivat hyvin, mutta tunsin kuinka kokoajan hulisi. Tällä kertaa vuoto ei selvästikään ollut lakkaamassa. WhatsAppilla vietittelin tilannetietoja siskolle ja miehelle. Nyt olisi hyvä tulla.

Siskon miesystävä oli just myös käymässä ja lähtisi seuraavana aamuna pois. Sisko sai häneltä kyydin sairaalaan. Hyvä niin, koska taksin tilaaminen ja odottaminen, auton parkkihalliin ajaminen tai Miehen kyydillä tuleminen (eli lapset myös mukaan) olisi vienyt liikaa aikaa. Klo 0.11 vielä viesti Miehelle “2min ja lähdetään saliin. Sisko on jossain täällä (sairaalassa), lähellä kuitenkin”. Kyllä jännitti odottaessa. Ja huojennus oli iso kun kuulin Siskon äänen.

Kanyylinro X

Sektio

Leikkurissa mulle alettiin laittaa toista kanyyliä. Täällä kanyyli pitää vaihtaa 72h välein ja koska olin ollut vuotojen takia kokoajan sektiovalmiudessa,  minulla oli ollut kanyyli heti ekasta päivästä alkaen. Mulla oli ainakin yksi mennyt umpeen alle 24h, yksi poistettiin, kun kävin kotona, eka oli liian pieni jne. No, salissa sitten todettiin, että osastolla vielä aikaisemmin illalla huuhdeltu ja toimivaksi todettu sekä alle 72h vanha kanyyli ei toimi tyydyttävällä tavalla. Molemmat kädet sai sitten uudet kanyylit ja yhdet harjoituspistot päälle. Yhteensä mulla ehti 13 päivän aikana olla 10 kanyyliä ja päälle muutamat "harjoituspistot".  Onneksi epiduraali sentään meni paikalleen kerrasta.

Mulla ei oikein ole käsitystä mihin aikaan leikkaus alkoi. Kuitenkin myöhässä, koska kanyylejä ei meinattu saada paikalleen ja leikkaava lääkäri oli aika kiukkuinen anestesialääkärille. Piti hakea toinen lääkäri laittamaan kanyyliä, että se toinen pääsi laittamaan epiduraalia. Ei onneksi sentään yhtäaikaa.

Leikkaava lääkäri sattui olemaan se mukava ja hyvä lääkäri, joka oli ultrannut istukan paikan ja olisi leikannut mut 24.11. Helpotti oloa, kun tunsin olevani hyvissä käsissä. Anestesialääkärikin oli tuttu jo edellisen viikonlopun synnärikierrokselta. Hän oli jo silloin käynyt kertomassa asioita leikkaukseen liittyen. Onneksi silloin ei kuitenkaan sinne asti jouduttu, koska meillä ei ollut ketään apuna kotona ja olisin joutunut yksin leikkaukseen.

Mulle tuli siinä leikkauspöydälle makuulle joutuessa huono olo ja oksensin pari kertaa. Onneksi en ollut syönyt, niin ei tarvinnut kauheasti yökkiä. Huonovointisuus johtui kuulemma verenpaineen laskusta. Leikkaus ei tuntunut mitenkään pahalta. Oudolta vaan. Tuntui kestävän kauan.

Kuuntelin toisella korvalla jotain meditaatiomusiikkia Siskon puhelimesta, ihan vaan pitääkseni ajatukset irti siitä mitä puhuttiin ympärillä. Sisko piti mua kädestä kiinni ja kertoili mitä tapahtui. Laskettiin, että salissa oli 16 ihmistä mun lisäksi. Intiimi tilaisuus siis. Sisko näki myös kun vauvat nostettiin ulos 12.11.2015: A-poika klo 00.59 (1970g) ja B-poika klo 1.00 (2065g). Ilmeisesti kiireellisen sektion takia aikaa ei ollut esim. sille, että olisi saanut nähdä itse heti. Lopussa annettiin vielä 2 piikkiä. Ohi mennen kuulimme siskon kanssa, että verta olisin menettänyt päivän aikana arviolta 1,2 litraa. Sitten nosto sänkyyn, josta näin ekaa kertaa vilaukselta mun pienten nenänpäät keskoskaappien uumenissa. Heidät vietiin NICUn hoitoon ( the neonatal intensive care unit). 

Heräämössä

Olin ajatellut, että Sisko menisi kaksosten mukaan, mutta siinä paikassa tuntui, että vauvoista kyllä huolehditaan ja mä tarvitsen Siskon tukea heräämössä. Hyvä, että otin hänet mukaan, koska puudutusaineen vaikutuksen poistuessa mulla alkoi tuntua oikean puolen puutumista ihan henkitorvea ja poskea myöden. Oli vaikea hengittää ja niellä. Rinnan päällä tuntui olevan joku paino.  Ehkä joku stressireaktio tai lievää paniikkihäiriötä. Lopulta oksensin taas pari kertaa ja siitä lähti olo paranemaan. Sisko pääsi käymään katsomassa vauvoja ja toi nähtäväksi ekat kuvat. Kello oli varmaan neljä, kun hän lähti kotiin, että isommat pojat saisi taas normaalin arkiaamun. Aamupalapöydässä Mies esitteli pikkuveljien kuvia, mutta siinä kohtaa kumpikaan ei oikein kuulemma tajunnut mitä oli tapahtunut eikä aamukiireessä olisi ollut aikaa selitelläkään.

Taapero vietiin tarhaan ja esikoinen kouluun. Siskon poikaystävä lähti kohti kotia ja sisko kömpi ansaitusti nukkumaan. Mies pääsi sairaalaan vähän ennen klo 10, oli vähän ruuhkaa liikenteessä. Olin yhä heräämössä. Mua oli kehotettu nukkumaan, mutta siinä usean ihmisen huoneessa, jossa verhon takana kuorsasi ilmiselvästi karhu ja muutenkin oli hälyä, kahden kanyylin ja verenpainemittari hauiksen ympärillä, ei tämmöinen välinenukkuja kykennyt unta saamaan. Mies kävi pikkuisia katsomassa, kun mua ei vieläkään päästetty sängystä, vaikka jalat jo liikkui.  

Edessä A -poika Turpo, takana B -poika Urpo

Lady Mary Ward

Klo 11 mut siirrettiin viimein Lady Mary Wardiin, synnyttäneiden osastolle. Yksi hoitaja sanoi, että katetri otetaan vasta 24h jälkeen pois. Olin vähän järkyttynyt. Lupasi kuitenkin järjestetää matkan sängyllä keskolaan lounaan jälkeen. Tässä kohtaa mulla olikin ekan kerran nälkä. Edellisen kerran olin siis syönyt päivällisen edellisenä päivänä.  Täällä lupaus on usein yhtä kuin ei mitään eikä lounaan jälkeen tapahtunut mitään. Kysyttiin toiselta hoitajalta ja hänpä poisti katetrin ja haki pyörätuolin menopeliksi. Pääsin katsomaan meidän muruja ekaa kertaa. Pojat oli NICU:ssa eri huoneissa, koska pienempi A-poika tarvitsi alkuun vielä kaapin suojaa. Köpöttelin omin jaloin pois NICUsta. Myöhemmin illalla saatiin vielä uutinen, että molemmat pojat oli samassa sängyssä eli pienempikin selvisi ilman lisähappea. Molemmilla oli nenämahaletku, koska täällä lähdetään siitä, ettei energiaa kuluteta syömiseen vaan keskitytään kasvamiseen. Lisäksi antibiootit varmuuden vuoksi (maassa maan tavalla), kanyylillä suoraan suoneen. Sykkeen ja happisaturaation seurantalaite. Mini-ihmiset täynnä piuhoja, mutta kuitenkin terveinä. 

Nimesimme pojat perheemme suosikkisatuhahmojen Urpon ja Turpon mukaan. Pienempi A -poika oli Turpo ja isompi B -poika Urpo. Hoitajien kanssa puhuimme kuitenkin vain Twin One:sta ja Twin Two:sta, koska nimet tuottivat heille liikaa päänvaivaa. Tiedämme heistä vain syntymäpainot, sillä täällä ei ole tapana mitata pituutta eikä pään ympärystä. Todettakoon, että koon 44 vaatteet olivat kuitenkin vielä reiluja.

Yö synnyttäneiden osastolla oli levoton ja meluisa. Vaikka itse olisin saanut nukkua rauhassa, toki muiden vauvat itkivät, hoitajat kävivät mittaamassa verenpaineita sekä jakamassa lääkkeitä. Aamulla naapurin sängyn potilas sai joukon venäläisiä vieraita, vaikka sääntöjen mukaan vain Partner oli sallittu vierailuaikojen ulkopuolella. Aamu-unista ei siten tullut mitään. Oma olo oli kohtuullinen. Sängyssä kääntyminen ja nouseminen oli vaikeita, mutta pahempia kipuja ei ollut ja pääsin liikkumaan itse. Hitaasti ja varovasti, mutta kuitenkin itse.

*muoks koko matka: To Twinland, Odotusta Englannissa, Odottavan aika on pitkä,

Jälkipuinti

Odotusta Englannissa

rv 27 sf oli 34cm. Suurempi kuin koskaan ennen ja vyötärön ympärys huikeat 100 cm. Rv 31 sf oli 36cm ja synnytykseen vielä vajaat kaksi viikkoa

Mulla on takana kaksi raskautta. Kaksi normaalia, vaivatonta yksöisraskautta. Raskaana oleminen on siis ollut mulle helppoa ja vaivatonta, sitten kun alkupahoinvoinnista on päästy. Maha on pysynyt pienenä (molemmista sf oli maksimissaan 32) ja ylimääräisiä kiloja ei ole kertynyt. Minulle tuli täytenä yllärinä se miten fyysisesti rankka kaksosraskaus oli. Varmasti asiaan vaikutti se, että olin ollut ennen raskaaksi tuloa yli puoli vuotta on-off –flunssassa. Suurimman osan aikaa niin, että en edes salille tai jumppiin uskaltanut tai jaksanut lähteä. Peruskunto olikin huonoimmillaan juuri fyysisesti raskaimman raskauden kohdalla. Ei hyvä lähtökohta ollenkaan. Vaikka en alkuun ollut yhtä väsynyt kuin esikoisen raskaudesta tai yhtä pahoinvoiva kuin taaperon raskaudesta, lopulta väsymys iski valtavana ja pahoinvointi jatkui. Puolivälissä aloin voida pahoin myös autossa. Taaperon kanssa kotona oleminen alkoi käydä todella raskaaksi. En pystynyt kävelemään muutamaan kilometriä pidempiä matkoja. Ja nekin hitaasti, sillä harkkasupistuksia tuli herkästi. Olin myös jostain syystä todella väsynyt, vaikka hemoglobiinit oli kohtuullisen hyvät (113). Onni onnettomuudessa oli se, että olimme hakeneet taaperolle hoitopaikkaa syyskuusta alkaen, koska minun oli ollut tarkoitus alkaa etsiä töitä. Hoitoon lähtö tuli juuri kreivin aikaan. Sain kolme päivää viikossa lepoa ja tämä auttoi oloja todella paljon. Noiden lepopäivien takia jaksoin fyysisesti rankemmat taaperon kotipäivät sekä viikonloppujen riennot.

Kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä, ettei Englannissa ole samanlaista äitiysneuvolasysteemiä kuin Suomessa. Suurimmassa osassa maista raskaus kuuluu lääkärien, gynekologien ja midwifejen hoidettavaksi. Englannissa normaali riskitön raskaus hoidetaan pääosin midwifen toimesta. Minulla ei oikeastaan ole mitään käsitystä mitä midwifen tehtäviin kuuluu, sillä monikkoraskaudet hoidetaan täällä yliopistollisessa sairaalassa. Kuten olisi hoidettu myös Suomessa. Tapasin GP:n midwifen vain 3 kertaa: heti raskauden tultua tietoon ja kaksi kertaa, kun ultrauksissa oli kuukauden tauko.

Monikkoraskauksien ultraäänet hoitaa yleensä lääkäri. Englannissa minua ultrasi vain kerran lääkäri. Muilla kerroilla ultrat hoituivat midwifen toimesta ja enemmän kuin kerran minua ultrasi harjoittelija. Toki aina kokeneemman ohjaajan seurassa. Lähes jokaisen ultran jälkeen oli tapaaminen midwifen kanssa sekä usein myös lääkärin (consultant). Harjoitteleva ultraaja oli useamman kerran sama, mutta en midwifet vaihtuivat joka kerta, samoin lääkärit. Vain ensimmäisen ja viimeisen kerran midwife ja lääkäri (sattui olemaan sama lääkäri kuin tuolla ekalla kertaa) todella keskittyivät minuun ja kyselivät ja kertoivat asioita. Midwifen vastaanoton tehtävänä tuntui olevan vain proteiinien ja verenpaineen tarkistus ja jos itse et keksinyt mitään kysyä niin, sitten pihalle. Suomessa olen tottunut siihen, että keskustelua syntyy helposti ja neuvolatädillä on välillä jotain tiedotusluontoisia asioita. Tuntuu oudolta, että jopa ensisynnyttäjän pitäisi monikkoraskauden kanssa selvitä omin päin.Pariin kertaa minut pyydettiin jopa uudelleen sisään, kun odottelin lääkärille pääsyä ja kun ihmettelin, että miksi, niin uusi midwife oli ottanut kansioni ja olisi tehnyt tutkimukset uudelleen. Vastaanotot olivat lähes aina myöhässä. Pahimmallaan taisin joutua odottamaan puolitoista tuntia. Tämä oli erityisen vaikeaa siksi, että jouduin joka kerta järjestämään jonkun muun hakemaan esikoisen koulusta, kun olin sairaalalla. Onneksi sentään taaperolla oli tarhapäivä ja hän kulkee isän mukana.

Proteiininäyte tähän purkkiin, kiitos :O

Sokerirasitustesti tehtiin viikolla 28. Kun seuraavan kerran menin sairaalalle, selvisi, että sokerirasitustestiä ei oltukaan lähetetty eteenpäin. Jouduin siis tekemään testin uudelleen. Onneksi Englannissa rasitus ei vaadi paastoa. Yksi tunnin arvo riittää. Juomakaan täällä ei ole samaa kuin Suomessa. Täällä tarjottiin ihan kaupasta saatavaa ”limpparia”.  Lääkärien vastaanotto oli samaa pikameininkiä kuin midwifejen. Jos ei itsellä ollut mielessä mitään erityistä, niin yleensä vastaanotto oli yhtä kuin hyvää päivää ja tervemenoa. Lääkäritkään eivät tuoneet esille mitään muita kysymyksiä, kuin How are you . En oikein ole oppinut erottamaan, että onko kyse small talkista vai oikea kysymys. Koska lääkäri, joka hakee potilaan odotusalusta, voi lausua tuon How are you matkalla vastaanottohuoneeseen. 

Mielipiteet vaihtelivat laajasti. Kun yksi lääkäri oli viikolla 24 sanonut, että seuraavalla kerralla 28 pitää tietää minkä valitsen synnytystavaksi. Seuraava lääkäri sanoikin, että viikko 28 on aivan liian aikaista tehdä mitään päätöksiä. Siis liian aikaista tehdä päätöksiä, kun kaksoset harvoin pääsevät täysille viikoille?! Olin aika järkyttynyt. Ihmettelin lääkärille miten heidän mielipiteensä voivat mennä niin ristiin. Hän vain tuhahti ja totesi, että kirjaa päätöksen koneelle minun mielikseni. Olin pohtinut asiaa paljon ja päätynyt, että haluaisin sektion, sillä monikkosynnytyksessä on niin paljon muuttuvia tekijöitä, joista jokin voi mennä pieleen.

Lopun alku

Viikko 30+3. Matkalla sairaalaan alkoi ekaa kertaa supistaa kivuliaasti. Ei vielä mitään synnytyskivuliaita, mutta puhallella kyllä sai. Ultrassa maatessa ei supistanut eikä siellä sairaalassa istuessa, mutta aina kun jouduin vähän liikkumaan. Bussiasemalta hiippailin kotiin, kun kokoajan supisti. Ultrassa meni  lähes tunti, kun alkuun pojat oli kerällä niin, että mittoja oli vaikea saada ja sitten kesken kaiken A veti kuperkeikkaa ja rt muuttui pt. Pikkuisen muuten kirpasi tollainen kiepahdus. Meni koko homma uusiksi, että päästiin selville kuka on kuka. Nyt molemmat pojat olikin yllättäen perätilassa. Muistin viimein kysellä, että miltä takana alhaalla oleva istukka näyttää. Koska  istukan tilannetta ei oltu tarkasteltu sitten rv 20. Sain vastaukseksi, että ultraaja ei voi sitä nähdä, koska se on niin alhaalla. Ja koska Englannissa ei tehdä juuri koskaan ultrausta sisäkautta (eikä sisätutkimusta muutenkaan, eihän kenenkään tarvitse tietää miten kohdunkaula voi), niin avoimeksi jäi koko tilanne. Ultran jälkeen minulla oli midwifen vastaanotto. Midwife kuunteli huoleni istukan sijainnista, siitä ettei synnytystavasta oltu keskusteltu ja vauvojen perätilasta. Koska minulla ei pitänyt olla lääkärin vastaanottoa kuin vasta kuukauden päästä, hän kävi heti kysymässä, josko eräs lääkäri ottaisi minut vastaan muiden potilaitten jälkeen (tunnin lisäodotus). Kun kerroin lääkärille tilanteestani, hän alkuun totesi, että olen ihan täydellinen alatiesynnytyskanditaatti kahden alatiesynnytyksen takia, mutta totta kai vauvojen pitäisi ensin kääntyä suotuisaan asentoon ja pitää tarkistaa missä istukka on. Hän lupasi tehdä ultran itse jo seuraavana maanantaina. 

Maanantai 31+0. Jälkikäteen mulla on ollut sellainen olo, että tuo midwife ja lääkäri pelasti mun ja poikien hengen. Ultrassa nimittäin selvisi, että mulla oli placenta previa eli etinen istukka. Istukka oli osittain kohdun kaulakanavan päällä eikä todellakaan siitä enää väisty.  Seuraava lääkäriaika mulla olisi pitänyt olla rv 34! Äkkilähtötilanteessa tällainen täydellinen alatiesynnytyskanditaatti olisi varmasti laitettu synnyttämään alateitse. Hirvittää ajatellakin mitä siinä olisi käynyt.  Kaiken painavan nostelu kiellettiin ja sanottiin, että heti jos on vähänkin vuotoa, niin pitää lähteä sairaalaan ja vaikka puhelimessa neuvottaisiin odottelemaan, niin ei saa tehdä. Pitää mennä, HETI. Samoin jos vauvat on hiljaisempia tai muuten on outoja tuntemuksia. Heti sairaalaan. Helpommin sanottu kuin tehty, suomalaiselle. Lisäksi sain sektioajan rv 35+2. Olo oli helpottunut ja jännittynyt. Loppu alkoi jo häämöttää.


*muoks koko matka: To Twinland, Odottavan aika on pitkä, Synnytyskertomus,
Jälkipuinti