Viimeisen au pairin jälkeen

Kirjoittelin aikaisemmin kuinka olin ahdistunut Ap4:n hiljaisuudesta. Siitä, että kaikki keskustelun yritykset kuivuivat kokoon ja hän tuntui välttelevän kontaktia meidän perheeseen. Kirjoitus löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Kuvituskuva

Sen jälkeen kun olimme sopineet, että Ap4 ei enää palaakaan meille jo etukäteen sovitulta Suomen lomaltaan tuntui, että Ap4 jotenkin helpottui ja huojentui. Emme ihan päässeet keskustelun asteelle, mutta hän sai aikaiseksi jopa kunnon lauseita. Äänessä saattoi kuulla hymyn häivähdystä. Palaute siitä, ettei hän ota kontaktia lapsiin meni perille ja hän alkoi keskustella isompien lasten kanssa. Viimeiset viikot hänen seurassaan eivät enää olleet yhtään niin ahdistavia. Ehkä me molemmat lakkasimme jännittämästä toistemme seuraan joutumista. Itse ainakin jaksoin taas yrittää keskustella, vaikka välillä olikin täydellinen taisteluväsymys.

Elämä ilman au pairia on ollut tavallaan helpompaa, kun ei ole tarvinnut tuntea oloaan vaivaantuneeksi, mutta samaan aikaan myös tavallista haasteellisempaa, sillä Herrat Oksupoksu, Ripuli ja Kuume ovat laittaneet kapuloita rattaisiin. Jo ennen Ap4:n kotiin lähtöä meille iski oksennustauti, jonka vuoksi kaksosten syntymäpäivät piti peruuttaa. Tämän jälkeen pienimmät kärsivät vielä ripulista ja 2/4 pojista sai kuumeen. Vaikka osan aikaa olen saanut apua ystävältä esikoisen kouluun viemisten ja hakujen kanssa, olen joutunut viemään myös taaperoa tarhaan. Osan aikaa olen joutunut raahaamaan mukanani kipeitä ja kuumeisia poikia myös koululle, sillä myös ystävän lapset sairastuivat. Aamut sujuvat ihan hyvin, kun mitään yllättävää ei satu. Mutta pienikin poikkeama, kuten oksennustaudin jälkeinen löysän vatsan aiheuttama vaippakatastrofi, jonka seurauksena sekä Turpon että minun vaatteet menivät vaihtoon, kun samaan aikaa esikoinen hävitti kenkänsä matkalla etuovelta takaovelle, josta meidän pitää rattaiden kanssa liikkua, saa pakan kaatumaan. (Lopulta kenkä löytyi hänen repustaan. Älkää kysykö miten se sinne joutui :D.)  Iltapäivien ristiriita päiväunien ja kouluhakujen suhteen ratkesi sillä, että kipeät pikkuiset ovat nukkuneet epätavallisiin aikoihin. Jotain hyvääkin siis näissä taudeissa. Olemme tässä viime viikkoina kököttäneet paljon kotona sairastupaa pitämässä ja asioita, joita olin suunnitellut hoitavani on jäänyt hoitamatta. Au pairin avulla olisin pysynyt ns. aikataulussa. Vielä pari päivää ja sitten siskoni saapuu oman muuttokuormansa kera. Apukäsiä tarvitaankin, sillä muuttoon on alle kuukausi aikaa :O.

Jälkipuintia

En tunne Ap4:ä lainkaan, mutta olen ajatellut niin, että suurperhe, jossa vanhimmat lapset ovat vauhdikkaita ja jokseenkin meluisia poikia ei ehkä ollut sopiva paikka hänelle. Hänen luonteellaan hän olisi ehkä sopinut paremmin perheeseen, jossa on vähemmän lapsia ja vähemmän menoa sekä meininkiä. Mene ja tiedä. Ehkäpä au pairiksi lähteminen ei vaan ollut hänen juttunsa. Toivon kuitenkin, ettei hänelle jäänyt ajasta huono maku tai traumoja. Ja että hän sai jotain uutta elämäänsä ja eväitä toiveammattinsa toteutumiseen.

Meillä on ollut tässä vuoden aikana epätavallisen monta au pairia siitä syystä, että ensimmäinen au pair teki meille oharit (tarina täällä). Olimme jo sopineet (suullisesti), että hän saapuisi tammikuun puolessa välissä, kun kyselin joulun pyhinä oliko hän katsellut lentoja, hänestä ei kuulunut mitään ja tästä jo arvasin, ettei kaikki ollut hyvin. Tarvitsimme nopeasti jonkun avuksi eikä Ap1 voinut olla kuin toukokuuhun asti. Kesän piti hoitua kaverin lapsen avustuksella, mutta hänelle ulkomaille lähteminen oli sittenkin väärä valinta eikä pikapelastukseksi tullut tyttö pystynyt olemaan vain kesän loppuun. Pienissä pätkissä on puolensa ja puolensa. Olisimme kuitenkin alun perin toivoneet ainakin tammikuusta heinäkuulle kestänyttä rupeamaa ja siitä sitten mahdollisesti vuoden loppuun, mutta nyt mentiin näin.

 

Vaikka meille tähän vuoteen onkin mahtunut jo 4 au pairia ja heistä kahden kanssa on ollut vähän huonoa tuuria, ei silti ole jäänyt sellaista oloa, että au pair -kortti olisi kannattanut jättää kääntämättä. Au pairista on ollut iso apu arjen avustajana. Voisin yhä, hieman varauksella tosin, suositella au pairia niille, joille arjen pakolliset aikataulut eivät jousta tippaakaan ja joilla ei ole tukiverkkoa avustamassa mikäli arkirutiiniin tulee poikkeamia, kuten sairastumisia. Voisin kuvitella, että mikäli elämä Suomessa alkaa käydä liian hektiseksi, jos/kun mieheni todennäköisesti joutuu reissaamaan Helsinkiin töihin, voisimme ottaa taas au pairin.

Viimeinen au pair

Olen tähän asti ollut sitä mieltä, että au pair on ollut hyvä juttu. Eikä au pair vieläkään huono juttu ole, mutta Ap4:n kanssa olen vain kiusallisen hyvin tietoinen siitä, että meillä asuu joku vieras. Tätä tunnetta ei ole aikaisemmin ollut.

Jo aikaisemmin kirjoittelin (täällä), että Ap4:n on hiljainen eikä häneen saa oikein otetta. Olemme nyt asustelleet saman katon alla lähes 2 kuukautta ja en vieläkään tunne häntä edes sen vertaa mitä tunsin tuntevani Ap2:sta, joka kävi täällä kääntymässä viikon verran. Olen jutellut hänen kanssaan vähemmän kuin ystävieni au pairien kanssa. Molemmat näistä tytöistä olen tavannut ehkä viisi - kuusi kertaa. Toinen on puhelias ja toinen oli hiljainen, silti jopa hänen kanssaan keskustelimme sujuvasti maailman menosta ja hänen kouluhaaveistaan. Tiedän, että Ap4 haaveilee ammatista, joka edellyttää ruuneberin puheenlahjoja. Kuitenkin hänen kanssaan keskustelut kuivuvat kuin pisara Saharassa. Jokaiseen kysymykseen vastaukseksi riittää “Joo”. Hyvän huomenen toivotukseen vastaus on hiljainen henkäisy. Ei voi olla ihan sattumaan, että koko tänä aikana Ap4 on onnistunut välttämään syömistä meidän läsnäollessa. Ruokaa kuitenkin kuluu eli kyllä hän joskus syö jotain. Ap4 viettää suurimman osan aikaansa omassa kolmannen kerroksen huoneessaan ja jos hän sieltä poistuu hän ei välttämättä edes sano Moi lähtiessään, vaikka olen keittiössä (ulko-oven viereisessä huoneessa) laittamassa ruokaa. En toki oleta, että hän olisi paras kaverini tai hänen tarvitsisi raportoida jokaisesta menemisestä tai tulemista, mutta ihan peruskohteliaisuudesta voisi opetella sanomaan huomenta ihan omatoimisestikin ja moikata lähtiessä, että tulen vasta yöllä kotiin, älkää laittako turvalukkoa kiinni.

Pari viikkoa olen jo tuntenut ahdistusta tästä tilanteesta. En pidä siitä tunteesta, jonka yhden lähes mykän henkilön läsnäolo tekee minulle. En pidä siitä, että joka kerta pitää pinnistellä löytääkseen edes jotain sanottavaa. En ole tottunut tällaisiin tilanteisiin - en varsinkaan kotonani. Ahdistus on kasvanut sellaisiin mittoihin, että olen miettinyt onko tällainen riittävä syy irtisanoa työsuhde. Aluksi ajattelin, että ei. Hänhän hoitaa työnsä moitteetta. Hän ei tosin ota mitään kontaktia lapsiin, mutta suorittaa tehtävänsä kuten pyydetty. Lopulta kuitenkin päädyin siihen, että au pairin työ on muutakin kuin vain työtehtävien suorittamista. Vaikka hänen ei tarvitse olla osa perhettä, hänen pitää kuitenkin osata olla kanssakäymisissä meidän kanssamme. Hän on osa yhteisöä eikä hän voi elää hiljaiseloaan vaikuttamatta meihin muihin.

Ap4 on muutaman viikon päästä lähdössä käymään Suomessa. Tämä on ollut tiedossa jo pitkään, mutta nyt olen tullut siihen tulokseen, että koska tuon reissun jälkeen meidän muuttoomme on enää kuukauden päivät, en tarvitse/halua häntä enää takaisin. Lisäksi siskoni hyppää kyytiin samaan muuttokuormaan ja saapuu tavaroineen meille joulukuun puolella eli tarve au pairin avulle olisi joka tapauksessa ollut enää lyhyt. Pari viikkoa joudun pärjäämään yksin arkisin, mutta enköhän saa sen verran apuja kavereilta, että aamuisin ei tarvitse koko porukkaa raahata koululle. Tarhaan vienti onkin sitten eri juttu. Todennäköisesti virittelen kantoreput selkään noiden aamujen ajaksi.

Tänään, kun kolme nuorinta nukkui päikkäreitä, pyysin au pairin keskustelemaan asioista. Vanhin, joka oli poikkeuksellisesti half termin takia kotona, sai katsoa ohjelmaa. Etukäteen olin kysellyt siskoiltani ja kavereiltani mielipiteitä miten tämän hoitaisin. Ammatilliselta näkökulmalta ajatellen kehittävä palaute puuttuvista kommunikointitaidoista voisi olla tarpeen. Toisen mielipiteen mukaan au pair ei tarvitse tietää muuta kuin, että meillä ei enää ole tarvetta hänen palveluksilleen. Kyselin ensin miten hänellä on omasta mielestään mennyt ja miten hän viihtyy. Harvasanaiseen tapaansa en saanut irti paljon, mutta ainakin hän sanoi kaivanneensa nyt viimeiset pari viikkoa kotiin. Kerroin hänelle, ettei minulla ollut moittimista hänen työssään, mutta en pysty elämään tällaisessa ilmapiirissä, jonka hän luo ympärilleen. En kuulemma ollut ensimmäinen, joka antaa palautetta hänen sanattomuudestaan. Sovimme, että hänen ei tarvitse enää palata eikä hän ainakaan sanonut sanallakaan, jos olisi halunnut palata tai olisi halunnut vielä yrittää. Maksamme hänen matkansa kotiin. Saa nähdä miten tämä palaute vaikutti häneen. Koittaako hän skarpata viimeiset viikot vai pysyttelee yhä kuoressaan. Toivon koko sydämestäni, että Ap4 on oppinut täällä edes hitusen uskallusta, rohkeutta ja small talkin siemen on kytemässä. Ei taida olla ammattia, jossa ei joutuisi kommunikoimaan edes vähän työkavereiden tai pomon kanssa. 

Mitä mieltä olette, teinkö väärin, kun en antanut tytölle tilaisuutta muuttua? Voiko perusluonnettaan yhtäkkiä ja ulkoisen paineen vuoksi muuttaa? Jos olet ollut tai olet au pair, miten olisit toivonut, että tällainen tilanne hoidetaan? Entä oletko host -perheenä ollut samanlaisessa tilanteessa, miten hoiditte tilanteen?

Elämästä au pairin kanssa olen kirjoittanut aikaisemmin: Au pair saapui taloon, Ilman au pairia, Varo mitä toivot, se saattaa toteutua, Hyvästi au pairille ja taas uutta etsimässä sekä Hiljaa hyvaa tulee au pair nro 4

Hiukset yhä hunningolla

Mun oli tarkoitus esitellä tässä mun uusi hieno polkkatukka. Sen sijaan, että olisin istunut kampaajan tuolissa siemailemassa teetä ja lukemassa kirjaa, istuin kotona rakentamassa junarataa ja lukemassa (lasten) kirjoja. Positiivista oli se, että saimme viettää laatuaikaa kaksin taaperon kanssa, kun au pair oli kaksosten kanssa kerhossa, kuten torstaisin taaperon tarhapäivinä on tarkoituskin.

Vielä on pitkät

Mr Murphyn puuttui tapansa mukaan asioihin. Esikoisen koulussa riehuu vatsatautiepidemia. Esikoinen sairasti omansa viikonloppuna, mutta sen jälkeen uusia uhreja ei kuulunut, ennen kuin tiistain ja keskiviikon välisenä yönä. Keskiviikkona taaperolle nousi vielä kuume ja hän oli aivan naatti. Hän nukkui lähes koko päivän, mutta tänään torstaina hän on jo lähes oma itsensä - ruoka vaan ei vielä maistu. Tarhan sääntöjen mukaan oksennustaudissa pitää odottaa 48 tuntia ennen kun saa mennä tarhaan (toki kuumeeton päiväkin pitää olla), joten tänään on vielä kotipäivä. Tottahan toki juuri kun mulla olisi ollut meno, jonka edellytys on, että voin jättää lapset au pairille. Au pair selviää hyvin pari tuntia kaksosten kanssa, mutta en millään halua jättää häntä noin pitkäksi aikaa kolmen kanssa yksin. Vanhimmaisen ja vauvat olisin vielä voinutkin jättää, koska esikoinen on rauhallinen tapaus ja on jopa avuksi, mutta taapero on vilpertti terveenä ja jopa puolikuntoisena. Kaksi liikkkuvaista vauvaa on ihan tarpeeksi haastetta nuorelle tytölle. 

No, olen selvinnyt ilman kampaajaa yli kaksi vuotta eipä tässä viikon lisäodotus paljon paina. Vatsataudin seuraavaa uhria odotellessa. Keskiviikkona olisi uusi yritys.

ps. sain kaverilta, joka oli ollut samassa leikkiryhmässä Ap4:n kanssa viestiä, että tämä selviää oikein hienosti kaksosten kanssa. Huh, ihana kuulla.

Hiljaa hyvää tulee? - au pair nro 4

Kuvituskuva

Joku aika sitten kirjoittelin siitä miten olin taas uutta au pairia etsimässä. Haastattelin neljää tyttöä, kroatialaista, ranskalaista, italialaista ja suomalaista. Eri kulttuureihin tutustuminen ja englannin kielen tuominen myös kotiin tuntui ajatuksena hyvältä. Kaikki ehdokkaat olivat todella mukavia ja omalla tavallaan sopivia. Taustansa ja koulutuksensa takia joko ranskalainen tai italialainen olisivat olleet parhaat vaihtoehdot. Päätöksen tekeminen ei ollut helppoa ja pohdimme asiaa kovasti. Lopulta tulimme siihen tulokseen, että koska lastemme ensimmäinen kieli ei ole englanti ja eikä yksikään haastateltu puhunut sujuvaa tai edes kovin hyvää englantia, kumpikaan osapuoli ei hyötyisi tästä asetelmasta. Päädyimme siis tuttuun ja turvalliseen suomalaiseen.

Au pair nro 4 on ollut meillä nyt vajaa pari viikkoa. Koska taaperon uusi tarha ei ole vielä(kään) alkanut, emme ole päässeet aloittelemaan mitään pysyvää viikkoaikataulua. Tämä aika on ollut raskas, sillä olemme au pairin kanssa viettäneet kaikki aamupäivät yhdessä. Vaikka on ollut raskasta niin ei samallalailla raskasta kuin Ap2:n kanssa (Ap2:n tarinan voit lukea täältä), vaan kuten uusiin töihin perehdyttäminen yleensä on. Iltapäivisin hän on ollut pääosin vapaalla, jotta olemme molemmat saaneet hengähtää ja hän on saanut tutustua uuteen kotikaupunkiinsa sekä muihin au paireihin.

Olemme käyneet yhdessä erilaisissa leikkikerhoissa kartoittamassa mihin kerhoihin uskaltaisin Ap4:n ja kaksoset lähettää taaperon tarhapäivinä. Kesää lukuunottamaatta, en ole viimeisen vuoden aikana juurikaan käynyt ryhmissä, sillä taapero on ollut tarhassa tai käynyt ryhmissä au pairin kanssa. Antamalla kaksoset au pairin hoitoon saisin kahtena kolmena päivänä viikossa muutaman tunnin ajan paneutua ihan rauhassa muuttovalmisteluihin, käydä kaupassa ilman lapsia jne. Leikkikerhoja tässä kaupungissa riittää, mutta ihan kaikkiin kerhoihin en edes itse menisi, sillä kaksi liikkuvasta vauvaa ja ympärillä juoksentelevat isommat lapset joutuvat niin herkästi törmäyskurssille. On siis löydettävä ryhmät, joissa vauvoille on järjestetty rauhallisempi oma alue ja vauvoihin, saatikaan kahteen vauvaan, tottumaton Ap4 pärjäisi kohtuudella. Tokihan kaksoset pyrkivät lähtemään tutkimusmatkoille, mutta ei auta muu kuin napata karkulainen takaisin ruotuun. Ja muistaa, että tässä maassa tai ainakin tässä kaupungissa, avunpyytäminen ei ole synti. Apua saa pyytää ja sitä tarjotaan jopa pyytämättä.

Ap4 on luonteeltaan erilainen kuin edeltäjänsä. Hän on hiljaisempi ja ilmeisesti ujo. Jos edellisiä tyttöjä jututti, heidän kanssaan sai aikaan oikein mukavia keskusteluita. Olenkin saanut ihan uudella tavalla näkymää (alle) parikymppisen maailmaan. Ap4:n kanssa keskustelun yritykset hiipuvat lyhyeen. Hän hoitaa tehtävänsä, mutta ei ole edes yrittänyt jutella lapsille. Onneksi hän sentään tomerasti ohjaa (ja tarvittaessa komentaa) isompia poikia seurattuaan pari päivää meidän toimintatapoja. Taapero on tähän asti ollut oikein mallikelpoinen isoveli. Ongelmia ei ole ollut. Mutta nyt taaperoa saa lähes kokoajan muistuttaa siitä, etteivät kaksoset kestä rutistushaleja. Jopa lohdutukseksi tarkoitettu pusu muuttuu helposti liian rajuksi. Hän ei myöskään oikein osaa suhtautua siihen, että kaksoset “osallistuvat” hänen leikkeihinsä. Kolmivuotiaan tahtoikä ei ole ihan helpoimmasta päästä. 

Kesti yli viikon ennen kun Ap4 ensimmäisen kerran otti itse kontaktia taaperoon. Kaksoset olivat flunssassa eikä heidän kanssaan voinut lähteä mihinkään kerhoon. Tihkusateesta välittämättä kävin taaperon kanssa kaupassa, Ap4:n jäädessä totuttelemaan tulevaan työsarkaansa - kaksosiin. Kun tulimme kotiin alkoi sataa kaatamalla eikä puistoreissu tullut kysymykseenkään. Taapero halusi leikkiä muumeilla, joita ei pienen kokonsa takia voi tuoda alakertaa kaksosten ulottuville. Taapero kiipesi yksin yläkertaan ja Ap4 seurasi häntä aivan omatoimisesti. Taaperon mukaan heillä oli oikein mukavat leikit. Pieni ja arka yhteys on löytynyt. Aika näyttää miten Ap4:n kanssa lähtee sujumaan. Ainakin lapsille tämä hiljainen läsnäolo tuntuu sopivan. Taapero on kapinoinnista huolimatta hyväksynyt hänet niin, että voi ottaa häntä kädestä kiinni, jos säikähtää ruohonleikkureita (jostain syystä hän pelkää kaikkea millä leikataan ruohoa) ja kyseli eräänä iltana “Minne meidän kaveri menee?”. Esikoinenkin on kertonut hänelle koulujuttuja ja esitellyt koulussa askarreltuja asioita. Toivossa on hyvä elää. Tämä tyttö tarvitsee vain aikaa.

Hyvästit au pairille ja (taas) uutta etsimässä

Niin vierähti kuusi viikkoa. Sen aikaa meillä asui Au pair nro 3, kutsuttakoon häntä tästä lähtien nimellä Ap3. Hän saapui meille paikkaamaan au pair nro 2:n jättämää aukkoa. Ap2:han viipyi meillä vain viikon. (Ap2:n tarinan voit lukea täältä). Hyväksi onneksemme kaverini oli juuri haeskellut suomalaista au pairia Facebookissa julkisella statuksella ja olin itsekin tämän statuksen jakanut omalla seinälläni. Kävikin niin, että kaverin au pairiksi valikoitui minun Suomi -kavereiden lapsenvahtina toiminut tyttö. Vähän liian myöhään saanut hän oli saanut hakemuksen myös oman suomalaisen kaverinsa kummitytöltä. Kun hän kuuli miten meille oli käynyt, hän tarjoutui heti kysymään, josko tämä kummityttö olisi vielä vapaa ja kiinnostunut tulemaan meille. Onneksi oli, vaikkakin hänen oli palattava takaisin koulun penkille eikä hän voisi olla meillä pidempään kuin kesän.

Ap3 on hänkin nuori, mutta erittäin kokenut matkustaja ja englanti on hänen toinen kielensä eli kieliongelmia ei ainakaan ollut oletettavissa. Ap3 oli (on toki yhä) ihana tyttö. Rauhallinen kuin mikä ja vaikka pojat, varsinkin tuo tahtoikäinen taapero, haastoivat häntä välillä oikein urakalla. Pojat ovat aikamoisia vastarannankiiskejä ihan normaalistikin, mutta uskon, että pojat tuon Ap2:n jälkeen testasivat miten uuden tytön kantti kestää. Voin sanoa suoraan, ettei varmasti ollut nuorelle tytölle helppo kokemus. Näin lyhyessä ajassa lapset eivät ehtineet luoda vielä yhtä luontevaa suhdetta Ap3:n kanssa, kuin mitä varsinkin taaperolla oli Ap1:n kanssa. Taaperomme tykkään halailla ja näyttää kiintymyksensä upeilla aurinkoisilla hymyillä ja juoksemalla halaamaan spontaanisti milloin missäkin tilanteessa. Ap1 sai useinkin haleja, mutta Ap3 ei vielä päässyt niistä nauttimaan. Uskon, että pidemmän päälle Ap3 olisi ansainnut taaperon kiintymyksen. Älykkään ja valveutuneen Ap3:n kanssa elämä sujui oikein mutkattomasti. Hänen kanssaan oli todella mukava keskustella ja saada näkökulmaa nuorten maailmaan.  

Nyt etsin uutta au pairia syyskuusta joulukuulle. Syy sille miksi aika on näin lyhyt on se, että meidän perheen aika Englannissa on päättymässä ja joulukuun aikana meidän perhe muuttaa takaisin Suomeen. Olen haastatellut tällä kertaa myös muita kuin suomalaisia, sillä tuntuu, että voisi olla hyvä aika altistaa koko poikakööri englannille oikein urakalla ennen kun suomenkielestä tulee myös ulkomaailman valtakieli. Olenkin haastatellut neljä tyttöä, joiden välillä aiomme päästöksen tehdä. Päätös ei todellakaan ole helppo, sillä jokainen haastateltu on ollut mukava ja heidän kanssaan on ollut helppo keskustella. Jokaisella on kokemusta lasten hoidosta, vaikka ei välttämättä kaksosten ikäisistä olekaan. Jokainen olisi omalla tavallaan sopiva. Kroatialainen asuisi jo valmiiksi Cambridgessä, mutta haluaa vaihtaa kroatian kielisen perheensä perheeseen, jossa joutuisi käyttämään enemmän englantia. Hän on hyvin uskonnollinen ja meidän perheemme taas, kuten jo aikaisemmin olen täällä todennut täysin tunnustukseton. Ranskalainen tyttö on hurmaava ja opiskellut lasten psykologiaa. Hänen englantinsa on kuitenkin melko heikkoa ja ymmärrettävää kyllä, aksetti on kova. Italialainen on kaikista vanhin ja kokenein. Itseasiassa hän on jopa muutaman vuoden minua vanhempi. Hänen motiivinsa lähteä au pairiksi vanhemmalla iällä, on halua muuttaa Englantiin ja tämä olisi hänelle eräänlainen helppo ensi askel siihen suuntaan. Ongelmalliseksi asian tekee se, että hän haluaisi alkaa etsiä töitä marras/joulukuussa. Mitä jos hän saakin unelmatyönsä “liian ajoissa”. Suomalainen tyttö olisi helppo vaihtoehto, sillä suomalaisen kulttuurin kasvatti suomalaisessa perheessä ei aiheuta suuria kulttuurishokkeja. Suomalainen puhuu kuitenkin suomea. Voisiko häntä ohjeistaa puhumaan lapsille lähinnä englantia? Suomalaisen englanti on todennäköisesti parempaa kuin ranskalaisen. Pitää varmaan pyytää kielinäyte :D. Mitä te tekisitte, jos näillä hyvin vajavaisilla tiedoilla tekisitte päätöstä?

Varo mitä toivot. Se saattaa toteutua.

Au pair nro 2 saapui meille kuun vaihteessa. Olen aikaisemmin jo maininnut, että seuraava au pair löytyi meille ihan sattumalta. Kaverin alaikäinen tytär oli toivonut pääsevänsä kesätöihin ulkomaille. Kaveri otti minuun yhteyttä ja kyseli apuja mistä voisi aloittaa etsinnät. Hän heitti myös puoliksi vitsillä, että “teillekö se tulisi?”. Koska au pair nro 1 ei voinut jäädä toukokuun puoliväliä pidemmäksi aikaa, meillä oli tarvetta uudelle apulaiselle. Kaverin puheiden perusteella tiesin, että tyttö oli osaava ja kykenevä niihin au pairin tehtäviin, joita meillä olisi tarjolla. Ei kun tuumasta toimeen. Juttelimme Skypessä joitakin kertoja ja juttu sujui eikä keskusteluissa tullut esille muuta kuin ihan normaalia jännitystä uuden edellä. Tai näin ainakin itse ymmärsin. Mutta kuinka sitten kävikään.

Tyttö saapui isänsä saattelemana maanantaina aamuyöllä. Lennon myöhästymisen vuoksi he olivat myöhästyneet jatkoyhteydestä ja tyttö oli  säikähtynyt ja uupunut. Ensimmäisen päivän olin luvannut vapaaksi, jotta hän voisi nukkua matkaväsymystä rauhassa pois ja kierrellä isänsä kanssa kaupunkia. Tyttö oli heti alkuun itkuisa ja täysin varma siitä, ettei ikinä selviäisi täällä. Yö oli mennyt itkiessä ja kotiin puhuessa. Ensimmäinen päivän jälkeen tyttö oli jo valmis lähtemään kotiin isän mukana. Seuraavana aamuna tyttö pääsi töihin, vaikkakin lupasin vielä esikoisen kouluun, jotta hänen ei sinne tarvinnut lähteä, koska se pelotti liikaa. Otin hänet mukaan asioille sekä perhekerhoon, jotta hän pääsisi ihmisten ilmoille. Toivoin hänen rohkaistuvan, kun hän huomaisi, ettei elämä ollut erityisen pelottavaa. Hän ei uskaltanut edes kahvia pyytää itse. Koska taapero ei halunnut leikkiä yksin ja minulla oli mahdollisuus, menin taaperon mukana ja jätin tytön vauvojen kanssa vauvojen leikkimatolle. Yksi kerhon vapaaehtoistyöntekijöistä istui lähellä syöttämässä omaa lastaan ja jutusteli jotain tytölle. Juttu näytti luistavan ihan hyvin, joten pysyttelin kauempana, Sillä toivoin, että tämä keskustelu auttaisi pääsemään yli englannin puhumisen pelosta. Isä ja tytär kävivät vielä ennen isän kotiin lähtöä lounaalla. En tiedä mitä isä oli tytölle sanonut, mutta kannustuspuhe oli tehonnut. Kenties myös kerhossa sujunut keskustelu oli antanut uskoa itseen. Takaisin palasi tyttö, joka oli varma, että kyllä hän selviää, sillä mikään tehtävistä ei poikennut siitä mitä hän kotonakin teki. Iltapäivällä hän jo kävikin yksin asioilla. Olin positiivisesti yllättynyt ja tyytyväinen kehityskaareen.

Sitten saapui ilta ja alamäki alkoi taas. Seuraavana aamuna puhuimme jälleen ja hän lupasi olla kesäkuun loppuun asti aikaisemmin sovitun heinäkuun lopun sijaan. Tämä sopi meille, emmehän halunneet häntä väkisin täällä pitää. Iltaan mennessä tämäkin lupaus oli taas unohtunut. Torstaina puhuimme taas kerran siitä mitä tehtäisiin, sillä minulle tämä jatkuva soutaminen ja huopaaminen sekä tytön tunnetilojen heilahtelu alkoivat käydä raskaiksi. Sekin oli raskasta, että jouduin raahaamaan halutonta apukäsiparia mukanani kaikkialle.

Tytön tehtävänä oli auttaa isojen aamutoimissa. Tämän hän kyllä hoiti, mutta isompien poikien vastaanharaaminen ja kiukuttelu ahdistivat häntä. Kouluun hän ei vieläkään uskaltanut esikoista viedä, mutta saatoin kuitenkin jättää vauvat hänen seuraansa. Puistossa hän oli avuksi, vaikkakin hoiteli vauvoja vähän toisella kädellä. Ystävistäni hän tuntui kokoajan murjottavani sekä vilkuili kännykkäänsä, vaikka siinä ei edes ollut nettiä. Kun pyysin häntä keinuttamaan taaperoa, jotta voin itse pitää sylissä toista vauvoista, hän tyrkki vauhtia pari kertaa ja tuli sitten istumaan minun ja vauvan viereen penkille. Räpläämään käyttökelvotonta puhelintaan, joka kuulemma näytti avoimia verkkoja, mutta ne eivät toimineet. Joka päivä puimme sitä, kuinka kahden tunnin aikaero vaikeutti yhteydenpitoa. Torstaina illalla päätimme, että hänen on aika lähteä kotiin.

Mielelläni olisin antanut tytölle mahdollisuuden rohkaistua ja huomata siipiensä kantavan, mutta omaa tahtoa ei tuntunut löytyvän. Kotiinvetäviä asioita oli liikaa eikä tyttö löytänyt itsestään sitä jotain, millä selvitä luonnollisesta koti-ikävästä. Koti-ikävä musersi hänet alleen. Olisin voinut hänen antaa hetkisen pyristellä, jos olisin voinut olla varma, että hän pysyy päätöksessään jäädä meille ja pystyisi meitä auttamaan, mutta tällaista päätöshalua hän ei osoittanut.

Ostimme lennot seuraavalle maanantaille. Perjantai ja viikonloppu meni tytön panikoidessa sitä miten hän selviää lentokentällä. Lopulta sunnuntaina illalla olin niin täynnä loputonta jauhamista samoista asioista, että minun oli pakko pyytää tyttö lopettamaan, sillä 90 % meillä vietetystä ajasta hän tuntui vain valittavan kaikesta. Ensin ei ollut hyvä olla meillä, vaikka omasta toiveesta oli tänne päässyt. Sitten ei ollut hyvä, että piti yksin matkustaa kotiin, vaikka omasta päätöksestä oli pääsemässä kotiin. Valitus alkoi jo tuntua henkilökohtaiselta, sillä tämä on meidän elämäämme. Kun maanantaina saatoin tytön bussille, olin henkisesti ja fyysisesti aivan poikki. En ollut yhtään varma, että jaksaisin enää etsiä meille uutta au pairia, saati ottaa riskiä, että seuraavakin au pair olisi katastrofi. Onneksi tutulla oli takataskussa hyvä au pair ehdokas ja hän otti meihin yhteyttä. Au pair nro 3 saapuu meille tiistaina illalla. Pitäkää peukkuja, että tämä juttu toimii.

.

Ilman au pairia

ErgoBaby -
ekoja kertoja lonkkakantoasennossa
tästä on kehitytty :)

Meidän perheen ensimmäinen au pair palasi Suomeen viime perjantaina. Asiaan ei liity mitään draamaa, vaan tämä oli tiedossa ihan alusta lähtien. Samaan aikaan kaksoset ovat päättäneet ryhtyä nukkumaan päikkäreitä lähinnä vain vuoroissa eikä edes ulkona nukuttaminen auta. He eivät viihdy enää sittereissään seuraamassa miten äiti touhuaa keittiössä. Leikkimatolla köllöttelystä seuraa nopeasti kitinää, sillä kääntymisen harjoittelu on vaiheessa, jossa kääntyminen on pakkomielle ja mahallaan menee kuitenkin pian hermot. Turpo yrittää myös jo ryömiä. Hän ilmeisesti aikoo olla veljessarjansa nuorin ryömijä. Isoveljet ovat oppineet ryömimään 5kk 2pv ja 5kk 3pv -vanhoina. Turpo on korjatussa iässä 4,5kk. Saas nähdä miten käy ja koska Urpo seuraa perässä. Joka tapauksessa tuo ryömimisen aloittelu aiheuttaa myös hermojen menemistä. Useammalle sylille olisi tarvetta monta kertaa päivässä. Olenkin opetellut käyttämään kantoreppua uudella tavalla - lonkan päällä. Näin toiselle vauvalle jää paremmin tilaa syliin kuin, jos kantoreppua on edessä. Lisäksi taaperon tarhapäivät vähenivät kolmesta kahteen. Kantoreppu on ollut korvaamaton apua myös leikkikerhoissa, jossa olemme käyneet taaperon kanssa. Kieltämättä päivät ovat aikamoista kellokaulassa juoksemista, jotta vauvojen, ruoka-ajat, taaperon päikkärit ja esikoisen koulusta haku saadaan kaikki sopimaan yhteen.

Ihan täysin ilman apuja emme kuitenkaan ole olleet. Ystävä, joka kulkee lapsineen meidän ohi joka aamu, on napannut myös esikoisen matkaansa. Lisäksi toinen kaveri, jonka kotimatka myös kulkee meidän ohi, toi esikoisen kotiin harrastuksesta, jotta minun ei tarvinnut kolmen lapsen kanssa odotella tuntia pihalla sateessa. Pieniä tekoja, jotka auttavat meidän arkea isosti.

Tämä viikko on laittanut ajattelemaan, että tarvitsemmeko oikeastaan au pairia. Sitten suuntaan ajatukseni tulevaan. Taapero täyttää kesällä 3 -vuotta ja hän pääsee ilmaisen  15 viikkotuntia viikossa sisältävän esiopetuksen piiriin. Hän ei enää kulje isän mukana tarhaan, vaan siirtyy uuteen tarhaan tässä meidän lähellä. Hänelle on annettu tunnit keskiviikko 12.45 -15.45, torstai ja perjantai 8.45 - 15.45 (sisältää maksullisen lounasajan). Eli esikoisen kouluun viennin ja haun lisäksi myös taaperon nurseryn viennit ja haut on tarkkaan kellotettu. Emme todellakaan voi olettaa, että ystävät hakisivat esikoista kouluun kuukaudesta toiseen. Kaksoset ovat jo nyt vähentäneet päikkäreiden nukkumista, liikkuva kaksikko vaatii enemmän vahtimista kuin stabiili ja hekin haluavat päästä mukaan menoon puistossa sekä muualla. Lisäksi meille on tulossa muutto Suomeen ja kaikki muuttoon liittyvät valmistelut niin muuttofirmojen kilpailuttamisesta kuin turhan tavaran myymisestä ovat minun vastuullani.  Ulkomaan muuttoa ei valitettavasti pyöräytetä käyntiin viikossa tai parissa, vaan kyseessä on kuukausien projekti. Todellisuus taitaa olla se, ettei au pairin apu ole lainkaan turhaa.

Ennen kun suuntaan ajatukseni täysin syksyyn ja muuttoon, voin kuitenkin vielä keskittyä kesään. Ensiksi saamme vieraaksemme yhden siskoistani sekä äitini <3. Kesäkuun alussa meille saapuu uusi au pair. Kaverini 16 -vuotias tytär, joka oli esittänyt eräänä viikonloppuaamuna toivomuksen päästä kesätöihin ulkomaille. Kaveri kyseli apua, että mistä voisi alkaa töitä etsimään ja heitti puolivitsillä minulle, että “teillekö se tulisi?” ja siitä se sitten lähti. Uusi au pair on meillä siihen asti, että esikoisen koulu heinäkuun lopulla päättyy. Syksyksi pitää siis löytää vielä uusi au pair. Mutta pitäisikö viimeisen au pairin olla suomenkielinen vaiko puhua sittenkin englantia, jotta myös kaksoset saisivat enemmän englanninkielistä kielikylpyä. Näitä olen viime päivinä miettinyt.

Au pair saapui taloon

Minua on pyydetty kertomaan tarkemmin meidän au pairista. Ei hänestä tietenkään henkilönä, vaan siitä mikä on au pair ja mitä hän tekee.

Koska emme enää halunneet joutua samaan väsymyksen tilaan, kuin mihin olimme taaperon refluksin sekä sen jälkeenkin jatkuneina univaikeuksien aikana joutuneet, päätimme helpottaa omaa elämäämme ja ottaa avuksi au pairin. Halusimme, että au pair olisi suomalainen, sillä suomen kielen ylläpitäminen esikoisella ja parantaminen taaperolla on oikeasti työn takana, vaikka olemme täysin suomenkielinen perhe. Suomalaisia au paireja, jotka haluaisivat tulla suomalaiseen perheeseen Englantiin, ei ole tarjolla tulvimalla. Onnistuimme kuitenkin löytämään sopivan tytön, jonka piti aloittaa tammikuun puolessa välissä. Joulun välipäivinä laitoin hänelle viestiä, mutta hänestä ei kuulunut mitään. Aloimme epäillä, ettei kaikki ollut hyvin. Uuden vuoden jälkeen tyttö laittoikin viestiä, ettei ole tulossa. Tästä alkoi uusi etsintä, joka onneksi päättyi hyvin ja tyttö pystyi aloittamaan lähes samaan aikaan, kun alun perin olimme suunnitelleet.

Perheessämme on ollut au pair nyt kolmisen kuukautta. Englannissa ei ole olemassa mitään sitovia säännöksiä koskien au paireja, mutta ohjesääntöjen mukaisesti viikkotyötunnit ovat 30 tuntia ja au pairille maksetaan taskurahaa 70 - 85 puntaa/viikossa. Au pairin pääasiallinen työ on lapsista huolehtiminen ja kevyet kotityöt. Suurin osa au paireista näyttää huolehtivan lasten koululogistiikasta. He tuovat lapset aamulla kouluun ja hakeavat heidät iltapäivällä kotiin. Joidenkin au pairien tehtäviin kuuluu valmistaa perheelle päivällinen. Olen tavannut yhden tutun au pairin mm. apteekissa noutamassa perheen lääkkeitä. Toisilla ilta- ja viikonlopputyöt kuuluvat vakituisesti kuvioon.

Meidän au pairin tehtävänä on avustaa arkiaamuisin isojen lasten kanssa, viedä esikoinen kouluun sekä harrastuksiin, sovittaessa hakea esikoinen koulusta, hoitaa taaperoa tämän kotipäivinä sekä kevyt viikkosiivous. Sopimuksen mukaan hänellä on viikonloput pääasiassa vapaat. Kolmen kuukauden aikana hänellä onkin ollut vain yhden kerran viikonloppuna töitä, kun mies oli viikonlopun yli työreissussa. Minä hoidan pääasiassa kaksoset, mutta toki au pair auttaa tarvittaessa, jos esimerkiksi joudun käymään lääkärissä itse tai jomman kumman isomman lapsen kanssa sekä ihan omatoimisesti lohduttaa tai antaa tuttia, mikäli en itse siihen juuri silloin kykene. Vaikka minulla olisi ollut mahdollisuus jättää kaksoset au pairin hoiteisiin, muidenkin kuin pakollisten lääkärimenojen takia, en ole vielä näin tehnyt. Pitäisi oikeastaan ryhdistäytyä ja “käyttää hyväksi” mahdollisuus harrastaa liikuntaa isompien lasten ollessa koulussa/tarhassa.

Rentoutta arkiaamuihin

Jokaisessa perheessä tiedetään millaisia arkiaamut ovat, kun kaikkien pitää saada itsensä ajoissa valmiiksi töihin/tarhaan/kouluun. Au pair tuo isoimman avun juuri arkisiin stressitilanteisiin, kuten aamuihin. Aamulla hän hoitaa isojen poikien aamutoimet, sillä aikaa kun mies laittaa itsensä valmiiksi töihin ja minä saan keskittyä syöttämään ja pukemaan rauhassa vauvoja. Vauvat heräävät oikeastaan poikkeuksetta syömään juuri samaan aikaan, kun isommat pojat pitäisi saada pukeisiin ja aamupalalle. Jos he eivät syö tuossa vaiheessa, niin sitten silloin, kun esikoinen pitäisi viedä kouluun. Ilman au pairin apua joka ikinen arkiaamu kuluisi sammuttaessa tulipaloja sieltä ja täältä. Kukaan lapsista ei saisi tarvittavaa aikaa. Taaperon uhmakiukut ja esikoisen haaveilijaluonne aiheuttaisivat tuhansia harmaita hiuksia. Käämit palaisivat ihan varmasti itse kultakin. Vauvojen ruokailua pitäisi hoputtaa. Ja itsekin pitäisi saada vaatteet päälle jossain välissä, sillä vaikka joissakin Englannin kaupungeissa on kuulemma ihan normaalia viedä lapsia kouluun pyjama päällä, niin täällä niin ei ole enkä kyllä itse siihen kykenisi (Tästä oli hiljattai juttua lehdessä: linkki). Au pairin avulla saamme aamuista leppoisampia ja kaikkien päivä lähtee käyntiin paremmin. Taapero käy tarhassa 3 päivää viikossa (tarkoitus on vähentää yksi päivä pois, mutta englannin kielen kehityksen kannalta emme halua häntä ottaa kokonaan pois tarhasta)  ja näinä päivinä au pair on vapaa tekemään mitä itse haluaa, sitten kun on vienyt esikoisen kouluun. Yleensä minä ja kaksoset haemme silloin esikoisen koulusta. Taaperon ollessa kotona au pair vie hänet aamupäivällä puistoon, leikkiryhmään tai suomi -muskariin, jolla välin minun on mahdollista hoitaa kotiaskareita, käydä kaupassa jne. Minun on mahdollista lukea taaperolle rauhassa päikkärisatu ja keskittyä muutenkin taaperoon, kun au pair voi auttaa tarvittaessa vauvojen kanssa. Iltapäivisin sovimme erikseen haenko minä esikoisen koulusta vaiko au pair. Minun ei tarvitse keskeyttää vauvojen unia tai kiirehtiä heidän syöttämistään vain siksi, että esikoinen pitää hakea koulusta.

Au pairista on apua myös kun pitää käydä lääkärissä. Suomessa olemme tottuneet siihen, että terveysasemalle ja lääkärin vastaanottotilaan pääsee sisään esteettömästi. Toisin on meidän GP:llä. Vastaanotto toimii 1900 -luvun alussa rakennetussa kaksikerroksisessa entisessä asuintalossa. Edes etuovesta ei ole esteetöntä kulkua. Rattaat on jätettävä pieneen vastaanottoaulaan. Useimmat lääkärit toimivat toisessa kerroksessa, jonne johtaa jyrkät ja kapeat rappuset. Hieman haasteellista kaksosten kanssa. Au pairin avustuksella minun ei tarvitse raahata kaikkia lapsia mukanani. Voin ottaa mukaan vain sen, joka tarvitsee lääkäriä. Tai jos minun on vietävä kaksoset lääkäriin voin saada kantoapua. Kun tuossa kuukausi sitten kärsimme koko perhe korkeasta 38-39 asteen kuumeesta, ilman au pairia olisin pahimmillaan joutunut raahaamaan lääkäriin mukana 3 kuumeista lasta, vain että yhdelle saatiin määrättyä antibiootit. Kun joku lapsista on kipeä, ei kaikkien tarvitse nököttää koko päivää sisällä, vaan terveet pääsevät pihalle joka tapauksessa. Ja toisekseen kuinka monta kertaa olenkaan joutunut raahaamaan kipeän taaperon mukanani esikoisen kouluun vientien/hakujen takia. Riippumatta siitä miten sairas hän on ollut. Tai kuinka monta kertaa olen joutunut itse raahautumaan koululle sairaana. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole ollut, kun ei mieskään voi jatkuvalla syötöllä olla poissa töistä. Nyt on ja se on luksusta.

Miltä sitten tuntuu, kun kotona pyörii kokoajan joku vieras? Minusta tämä tilanne on luonteva. Meidän au pairin kanssa on helppo olla. Ehkä asiaa helpottaa se, että minulla on samaa ikäluokkaa oleva pikkusisko ja hänellä taas minun ikäisiä sisaruksia. Myöskään mieheni ei ole kokenut asiaa millään tavalla ahdistavana tai outona. Au pairilla on oma huone talon kolmannessa kerroksessa, jossa ei ole muita huoneita. Näin sekä hän että me saamme myös omaa rauhaa. Au pairimme voisi syödä meidän kanssa, mutta yleensä hän syö omia aikojaan. Vapaa-ajallaan hän tapaa kavereitaan.

Kyllä au pairilla on huonotkin puolensa. Hän on sottapytty. Hän voi jättää lasinsa ruokapöytään, tiskit jäävät laittamatta pesukoneeseen, leivän murut pöydälle eikä hän huomaa pyyhkiä lattialle tipahtaneita maitopisaroita tms. Mutta nämä ovat pikkujuttuja, kun tulemme muuten toimeen ja homma toimii. Lisäksi kyse on vain lyhyestä ajasta, joten emme ole näistä asioista lähteneet keskustelemaan. Tämä au pair voi olla meillä vain toukokuuhun asti, mutta sattuma järjesti meille uuden au pairin kesäksi, joten uusia etsintöjä ei tarvinnut aloittaa. Toivottavasti meillä sujuu tämän uudenkin tytön kanssa hyvin.

Varmasti minulta jäi monta asiaa sanomatta, mutta toivottavasti tämä vähän valaisi mikä on au pair ja miten homma toimii (meillä).
Mitä teidän au pairin tehtäviin kuuluu?
Oletko itse ollut au pairina, mitä sinun tehtäviisi kuului?

Lisätietoja au pairin ottamisesta Englantiin ja Suomeen https://www.aupairworld.com/en/au_pair_program/uk/family

Halutaan ostaa suurperheen äidin geenejä

Minusta ei koskaan pitänyt tulla suurperheen äitiä. Toiset sanovat, että tiesivät jo varhain haluavansa lapsia, mielellään nuorena. Toisilla on ollut selvät suunnitelmat siitä miten lapsiluvun tulee olla täysi ennen kun täyttää 30 -vuotta ja lapsien ikäerokin saisi olla mielellään sellainen 2 -vuotta. Toisilla on alusta asti toiveena suurperhe. IItse en nuorena suunnitellut hankkivani lapsia, edes yhtä. Jos Suomessa olisi tapana kirjoittaa vuosikirjaan kommentteja, saattaisi minun kohdallani lukea “suurella todennäköisyydellä omasta halustaan lapseton”. Mieli voi muuttua ja elämässä ei aina kaikki mene suunnitelmien mukaan, joten tässä sitä sitten ollaan :D. Jokainen lapsi on silti rakas enkä heitä vaihtaisi pois (paitsi aina välillä, kun riitely, huuto ja mekkala sekä tahtoikä X on pahimmillaan).

Urpo ja Turpo ovat tällä viikolla rikkoneet uni ennätyksiään. Ensin he nukkuivat 7 tuntia putkeen (8 h syömättä) ja sitten 11h (sama aika syömättä). Valitettavasti nämä unet ovat alkaneet jo niin ajoissa, ettei niistä itselle ole ole osunut ihan noin montaa tuntia unta. Kunpa vaan olisi saanut itsensä edes ajoissa nukkumaan, niin olisi saanut nukkua jo monta tuntia putkeen. Tyhmästä päästä kärsii koko kroppa oikein kirjaimellisesti.

Mies lähti perjantaina aamulla 5 päiväksi työreissuun. Turpo jatkoi tuon huiman 11 tuntisen unipätkän jälkeen uniaa vielä 2,5h. Urpo jäi kello 6 syötön jälkeen hereille ja otti pienet torkut siinä kohtaa, kun Turpo heräsi. Kun lähdin kauppareissulle noin klo 9.30 molemmat nukahtivat rattaisiin ja nukkuivat koko vajaan parin tunnin reissun ajan. Kotona molemmat söivät ja nukahti Turpo samantien uudelleen. Hän nukkui 4 tuntia hievahtamattakaan. Välillä oli pakko kurkkia, että oliko hän edes elossa. Urpo valvoi koko tämän ajan. Tämä uneliaisuus mietitytti, mutta syy selvisi sitten kun Turpo heräsi. Hän oli tulikuuma. Tottahan toki perheeseen iskee kuumetauti juuri kun mies on reissussa sehän on ihan Murphyn lakien mukaista.

Olen onnekas, sillä meillä on au pair. Monessa perheessä pitäisi selvitä ihan yksin myös neljän lapsen kanssa. Pitää nostaa hattua kaikille, jotka selviävät yksin tällaisesta lapsikatraasta ja kaikista arkiaskareistaan. En tiedä miten he selviävät. Meillä olisi jäänyt ulkoilut ulkoilematta tai ruuat laittamatta. Au pairin viikko-ohjelmassa perjantai on työpäivä ja hän olikin käyttänyt isot pojat puistossa, kun itse kävin kaupassa vauvojen kanssa. Normaalisti au pair ei osallistu päivällis- ja iltapuuhiimme ja viikonloput ovat hänen omaa aikaansa. Miehen reissun ajan olemme kuitenkin sopineet erillisaikatauluista. Olin pyytänyt, että hän tulisi taas avuksi päivällisaikaan, joka meillä on suomalaisittain myöhään eli klo 18 aikaan. Hän jäikin meidän seuraksi lasten nukkumaan menoon asti, onneksi.

Ilman au pairia olisin päivällis- ja nukkumaan menoaikaan lähettänyt pari tulenkatkuista viestiä miehelle, sillä kumpikaan ilta ei ole oikein mennyt putkeen. Perjantai-iltana menin vaihtamaan pienille yöppäreitä ja tarkoitukseni oli antaa Turpolle särkylääkettä yötä vasten. Yläkerrassa huomasin, että olimme unohtaneet ostaa uuden pullon nestemmäistä panadolia. Onneksi meille on Suomesta tuotu suppoja (suppo on täällä reseptilääke, mutta muita särkylääkkeitä saa ihan ruokakaupasta). Ei kun etsimään sopivan kokoista suppoa. Olin jo ehtinyt riisua Turpon, joten annoin hänen nauttia ilmakylvystä sillä välin. Yhtäkkiä kuuluu ropinaa. Turpo pissasi kaaressa lattialle. Kokolattiamatolle, tietysti. Riensin kuivaamaan lattian ja sitten jatkoin supon etsintää - pienet supot kun eivät olleetkaan lääkekaapissa. Kuului uusi ropina. Miten voi ihminen olla niin tyhmä, että luottaa siihen, ettei ekan kaaren jälkeen tule toista. Ei kun uusi kuivaus, harso pissa-alueen merkiksi ja viimein löytynyt suppo lääkitsemään kohdettaan. Urpo ja Turpo näyttivät nukahtavan helposti ja ehdin jo sanoa au pairille, että voin lukea isoille iltasadun ja hän voi lähteä omiin menoihinsa, kun Turpo alkoi itkeä. Au pair ehti lähteä omille menoilleen ennen kun pieni potilas nukahti. Minulla oli vielä edessä kokolattiamaton kuivapesu ja pari muuta askaretta.  Kaikki lapset nukkuivat yönsä hyvin, vaikkakin uniennätyksiä ei rikottu. Tästä voin kiittää ihan itseäni. Testasin jatkuisivatko unet aamuun asti, jos herättäisin kaksoset syömään siinä vaiheessa, kun menen itse nukkumaan. Eivät jatkuneet. Sen sijaan he heräsivät syömään 3 tunnin välein. Mitä tästä opimme. Unet on pyhät. Nukkuvaa vauvaa ei pidä herättää.

Lauantaina au pair käytti isommat puistossa sillä aikaa, kun Urpon kanssa valmistimme lounasta. Turpo veteli sikeitä. Au pair palasi taas päivällisen aikaan avuksi ja olimme jo sopineet, että hän auttaisi isojen nukkumaan menossa. Päivällisen jälkeen minulla olikin sitten kaksi itkevää vauvaa. Taas au pairin apu oli kullan kallis. Isommat saivat huomiota, iltapalaa, hammaspesun ja iltasadun. Minä sain keskittyä kipuileviin kaksosiin. Onneksi särkylääke auttoi ja lopulta minulla olikin kaksi hymypoikaa seuranani.

Jotenkin ne muut äidit vaan tämänkin kaltaiset tilanteet hadlaavat ihan yksikseen tai enintään partnerin kanssa kaksisteen. Mistä niitä suurperheen äidin geenejä saisi ostaa?

How are you?

Suomalaisena small talk on minulle vierasta, mutta jossain määrin sitä kuitenkin on täytynyt oppia. Se, että ihmiset toistelevat "How are you?" eikä vastauksesi kaivata selostusta siitä, kuinka koko perhe on ollut kipeänä, ja parhaassa tapauksessa kysyjä jopa vastaa puolestasi "Fine, good", oli alkuun hämmentävää. Toki välillä kysyjää ihan oikeasti kiinnostaa miten meillä menee. Olipa kyse small talkista tai ihan vakavastiotettavasta kysymyksestä voin vastata totuudenmukaisesti, että hyvää kuuluu. En tosin tiedä miten asiat olisivat, jos meillä ei olisi ollut lähes kokoajan apua. Yksi siskoistani saapui tänne pari päivää ennen poikien syntymää. Ilman häntä elämä olisi ollut todella vaikeaa, sillä jäinhän vielä synnytyksen jälkeen sairaalaan 7 päiväksi ja vauvat kolmeksi viikoksi. Mieskin pääsi katsomaan vauvoja ja minua, vaikka isommat olivat nukkumassa. Lisäksi kotiaskareet eivät jääneet kokonaan miehen kontolle työpäivän ja sairaalassa vierailijen lisäksi ja minun oli helpompi varoa sektiohaavaa, kun apua oli aina saatavilla. Entä miten olisin voinut huolehtia taaperosta ja samalla olla vauvojen kanssa sairaalassa. Sisko lähti takaisin kotiin vasta joulun välipäivinä, kun vauvojen tilanne bronkioliitin/rsv:n jälkeen oli vakiintunut. Tuolloin Mieskin oli lomalla. Uuden vuoden jälkeen meillä kävi vierailulla Miehen vanhemmat.

Asuimme vielä Suomessa, kun refluksista kärsinyt taapero -vauva syntyi. Tukiverkkoja meillä ei ollut samassa kaupungissa, mutta olisi kyllä ollut sukulaisia alle 200 kilometrin päässä. En oikeastaan enää muista miksi emme koskaan tulleet pyytäneeksi sukulaisilta apua. Esikoinen taisi olla pari kertaa mummilassa ja mun siskon luona viikonloppuna, mutta siinä se. Kavereita ei todellakaan kehdannut pyytää vahtimaan lähes kaiken aikaa tyytymätöntä ja huutavaa vauvaa. Viikonloppuisin mies kyllä hoiti taapero-vauvaa öisin ja aamulla sain nukkua pidempään, mutta sitä määrää unettomuutta mitä sain osakseni, ei muutamat paremmat yöt tasanneet. Sanomattakin selvää, että kun kuukausia on vähillä unilla ja samalla ulkomaille muutto painoin päälle, niin uupumus oli melkoinen. Viimeinen kuukausi Suomessa ilman miestä oli pahin, sillä refluksi paheni yllättäen ja muuttokuorma oli pakko saada valmiiksi alati kipuilevasta ja itkevästä vauvasta huolimatta. Englantiin saavuttuamme sain onneksi levätä, kun mies hoiti kaikki yöt ainakin kuukauden putkeen.

Meillä ei ole täällä perinteisiä tukiverkkoja. Oikeastaan kaikilla meidän tutuilla on täällä sama tilanne. Siksi onkin mahtavaa, että olemme löytäneet muutamia hyviä ystäviä, joilta olemme saaneet apua tarvittaessa. Apua olemme tarjonneet mekin muille aina, kun mahdollista. Emme kuitenkaan halua rasittaa ystäviämme kaiken aikaa, sillä kaikilla on omat perheet, omat arjen haasteet. Tiedän, että monet (Suomessa  varmasti valtaosa) pärjää ihan ilman ulkopuolista apuja neljän lapsen kanssa. Me ihmiset olemme kuitenkin erilaisia ja (yllätys yllätys) Englannissa asuminen on erilaista kuin Suomessa asuminen. Suomessa perheen koululaiset voi, hieman karrikoidusti sanoen, tyrkätä aamulla ulos ovesta ja antaa heidän vaeltaa itsenäisesti kouluun. Suomessa tarhaan ei tarvitse ehtiä tietyllä kellonlyömällä. Englannissa vasta 11 -vuotiaat saavat liikkua yksin koulumatkansa. Tätä ennen heillä pitää aina olla saattaja/hakija. Koulu alkaa tiettyyn aikaan ja koulun portteja pidetään auki vain pienen hetken. Meidän koulussa esimerkiksi koulun portit aukeavat 8.40, opettaja päästää luokkaan sisään 8.45 (ennen tätä ei voi lasta jättää yksin) ja koulun portit sulkeutuvat 8.50. Iltapäivällä koulun portti aukeaa 15.20 ja sulkeutuu 15.30. Jo pelkästään taapero-vauvan kanssa nuo aikataulut tuottivat välillä vaikeuksia. Aina on väärään aikaan päikkärit, nälkä tai kakkavaippa. Kaksosten kanssa tämä kaikki vielä tuplaantuu.

Elämästä ei tarvitse selvitä hampaat irvessä

Tiedän jauhavani kokoajan taaperon refluksista, mutta sen vaikutus perheeseemme oli todella syvä eikä niitä tuntemuksia voi sivuttaa. Refluksin aiheuttaman syvän väsymyksen ja ulkomailla asumisen myötä olen oppinut, että on ihan ok helpottaa omaa elämäänsä. Monella meidän ystävillä ja tutuilla käy viikkosiivooja ja palkallinen lastenvahti säännöllisesti. Yllättävän monessa perheessä on nanny tai heillä asuu au pair. Jos elämää helpottamaan ei löydy sukulaisia tms. ilmaista apua, niin avusta voi maksaa. Tätä ei pidä ajatella pelkästään menoeränä, vaan panostuksena omaan elämään, hyvinvointiin ja parisuhteeseen. Ei minun olisi tarvinnut selvitä yksin. Olisimme ihan hyvin voineet palkata apua, vaikkapa hoitamaan taaperoa muutama päivänä viikossa, että olisin voinut ottaa päikkärit kaikessa rauhassa. Suomalaisen mentaliteetin mukaisesti minun/meidän piti kuitenkin selvitä hammasta purren ja mennä läpi harmaasta kivestä. Yksin selvitään ihan hyvin. Maailma onneksi avartaa ja niinpä mekin olemme nyt valmiita ottamaan vastaan apua, vaikka se tarkoittaisi sitä, että maksamme siitä itse. Juuri näistä syistä päätimme testata miten elo au pairin avulla toimisi.