Ajatukset lentää Turussa -terrori-isku 18.8.2017

Suruliputus Tuomiokirkkosillalla 19.8.2017 (tähän aikaan illasta en enää jaksa alkaa säätää kuvaa tämän paremmaksi, sori)

En ole kirjoittanut ikuisuuteen. Elämässä on tapahtunut isoja mullistuksia, joiden myötä sellaiset asiat, joita blogiin kirjoittaisin ovat tuntuneet mitättömiltä. Mullistukset taas ovat olleet sitä laatua, että niistä en tänne kirjoittele.

Nyt on kuitenkin pakko kirjoittaa. Kirjoittaminen on hyvää terapiaa, vaikkakin ajatukset on sekaisin kuin heinäsuopa. Varmasti jokainen suomalainen, olipa missä maailman kolkassa tahansa, on kuullut mitä tapahtui eilen Turussa. Turussa, joka on meidän perheen koti. Minun sydämeni koti, vaikka alkuperin en täältä olekaan. Eilen keskustelimme töissä kahvitauolla aihetta sivuten ja totesimme yhteistuumin, että eiköhän Helsingissä tapahdu ensin. Voi kuinka väärässä olimme. Vain muutama tuntia myöhemmin lähdin pyörällä kohti tarhaa ja kotia. Kotimatkani kulkee pitkin kaunista Aurajoen rantaa, korttelin verran Turun kauppatorista. Ranta oli vilkas normaaliin perjantai-iltapäiväiseen tapaan ja kirosin mielessäni sinne tänne päättömästi poikkoilevia kävelijöitä, joiden takia pyöräileminen rannassa on iltapäivisin hasardia. Raskaan laatikkopyörän kanssa kävelijän äkkinäiset suunnan muutokset voivat käydä kohtalokkaaksi. Joku päivä en onnistu väistämään/jarruttamaan tai väistö/jarrutusliikkeen takia törmään jonkun muun päälle. Eli ihan normaali iltapäivä Aurajokirannassa tai niin luulin. Kotiin päästyäni mies soitti ja kysyi olimmeko kotona. Hän kertoi mitä oli tapahtunut. Olin tottakai järkyttynyt. Sanaton. Ajatusketjut juoksivat päässäni. Rantaa pitkin ajaessani terroriteon tehnyt mies oli jo ehtinyt tekonsa tehdä, hänet oli saatu jo taltutettua. Olisi voinut kuitenkin mennä toisinkin. Töissä esimies oli sanonut, että saisimme lähteä aikaisemmin. En kuitenkaan lähtenyt. Enkä myöskään koukannut torille ostoksille, koska olin jo lounaalla käynyt torilla. Valitettavasti ihan kaikki eivät olleet voineet välttää toria juuri tuolla nimenomaisella hetkellä.

Heti ensimmäisenä laitoin viestiä oman perheeni WhatsApp -ryhmään, että olemme kunnossa. Ajatukset harhailivat, mutta lasten arjen piti rullata normaalisti. Yritin toisella silmällä seurata iltapäivälehdistä mitä oli tapahtunut. Lasten takia en voinut avata telkkaria ja katsoa tiedotustilaisuutta. Seurasin myös Facebook -feediä, jossa kaverit toisensa jälkeen ilmoittivat olevansa kunnossa. Olin onnekas. Minun perheeni oli turvassa. Yksikään minun kaverini ei ollut joutunut uhriksi tai uhrin omaiseksi. Vaikka näitä iskuja tapahtuu maailmalla vähän väliä, niin siitä huolimatta näin lähelle osunut isku saa pakostikin suuremman huomion. Vaikka en ollut vaarassa, muutaman erilaisen valinnan seurauksena olisin voinut ollakin. Vaikka en menettänyt ketään läheistä, oli torilla hetkeä aikaisemmin ollut useampiakin kavereita ja tuttuja. Torin liepeillä oli tapahtuman aikanakin jokunen paikalla. Vaikka itsellä on kaikki hyvin, siitä huolimatta olo on surullinen ja sydänjuuria myöten järkyttynyt. Minua pelottaa. En pelkää uutta terroritekoa, enkä pelkää lähteä ulos. Ei, minua pelottaa se millaisia lieveilmiötä tästä seuraa. Olen levoton.

Olen odottanut, että jotain tällaista vielä tapahtuu. Ennemmin tai myöhemmin Suomikin saisi osansa maailman hulluudesta. Pessimisti ei koskaan pety jne. Turku on ollut tänä kesänä täynnä isoja tapahtumia. Tall Ships Races keräsi yli 540 000 kävijää. Jotenkin sitä odotti, että jos jossain sattuu niin isossa tapahtumassa. Onneksi kuitenkaan ei tapahtunut. Jos on ihan pakko valita terroriteolle aika ja paikka, niin parempi tavallinen perjantai-iltapäivä kauppatorilla kuin satojen tuhansien kävijöiden täyttämä ahdas jokiranta.

Olen tänään miettinyt paljon Suomen mamuja. Olen miettinyt miten tämä vaikuttaa heidän elämäänsä. Muuttuiko ilmapiiri? Voivatko/uskaltavatko he liikkua normaaliin tapaan kaupungilla? Perheeni edustaa valtaväestöä enkä ole tänään tavannut/puhunut kenenkään sellaisen kanssa, joka olisi mamu tai jonka perhe olisi vain puoliksi suomalainen. Olen miettinyt mamuja paljon siksi, että olin mamuna Englannissa Brexit äänestyksen aikaan. Muistan yhä kuin eilisen päivän sen miten yhdessä yössä ilmapiiri tuntui muuttuvan. Vaikka Cambridge on kulttuurien sulatusuuni ja siellä äänestettiin selkeästi ei Brexitille, silti sielläkin ilmapiiri muuttui. Epäusko ja järkytys taisivat olla päällimmäiset tunteet. Olen kirjoittanut aiheesta tuoreeltaan (täällä) ja luetellut niitä tuntemuksia, joita oli tuolloin aistittavissa: järkytys, pelko, epävarmuus, pettymys, suru, suuttumus.  Samoja tunteita kuin tänään. Brexit uutiset saatiin aamulla ja Jo tuon saman päivän iltana mies kertoi, että hänen työkaverilleen oli huudeltu yliopistollisen sairaalan pihalla rasistisia kommentteja. Koskaan ennen en ollut kuullut kenenkään mainitsevan, että jollekin olisi jossain huudeltu. Myöhemmin ympäri Englantia alkoi kuulua uutisia siitä kuinka ulkomaalaisille oli lähetetty tappouhkauksia ja “jopa meille suomalaisille” huudeltiin rasistisia kommentteja ja kehotettiin lähtemään. Erityisesti puolalaiset saivat vihoja niskaansa ja meidät suomalaiset on helppo sekoittaa puolalaisiin. Cambridgessä tunnelma vähitellen palasi normaaliksi enkä toki tiedä millaiset tunnelmat siellä tai muuallakaan Englannissa nyt on. Olen kuitenkin miettinyt, että jos Englannissa, jossa mamuja on paljon enemmän kuin Suomessa eikä julkinen rasismi ole ollut arkipäivää, ulkomaalaisiin kohdistunut viha tuntui tulevan sallituksi ihan yhden yön aikana, niin miten ihmeessä käy Suomessa, jossa asenteet ovat muutenkin kovemmat. Elän toivossa, että valtaosa väestöstä pitää järjen päässä eikä vastaa vihaan vihalla. Elän toivossa, että Suomi ja Turku on jatkossakin turvallinen paikka elää.

Tänään Turun kauppatorille on jätetty satoja kynttilöitä ja osoitettu mieltä puolesta ja vastaan http://www.ts.fi/uutiset/paikalliset/3622740/Turun+torilla+osoitettiin+mielta+poliisi+otti+kiinni+kaksi+mielenosoittajaa

Huomenna klo 10 vietetään Turussa hiljainen hetki. Meidän kodissa hiljaisuutta ei voi taata, mutta ajatukset ovat uhrien ja omaisten luona.

http://www.ts.fi/uutiset/paikalliset/3622973/Hiljainen+hetki+sunnuntaina+kello+10

Paluumuuttajan päiväkirja: Huvia ajelua ja muita kuulumisia

Minne aika katoaa? Lähes kuukauden päivät on ehtinyt vierähtää edellisestä kirjoituksesta :O.

Meidät on rakennettu erilaisilla energiakertoimilla. Toisia on siunattu duracelleilla ja toisia ei. Itse kuuluu tuohon jälkimmäiseen kastiin. Minulle ei ole luontaista puuhailla kokoajan jotain pientä ja olla jatkuvasti jossain harrastuksessa tai aktiviteetissa mukana. Minä nauttisin siitä, että voisin käpertyä sohvan nurkkaan ja lukea tuntia kausia putkeen. Maata oman kullan kainalossa katsomassa leffaa tai viettää kiireetöntä aikaa tärkeiden ihmisten kanssa.

Töissä on yhä todella kiva käydä, mutta varsinainen honey moon päättyi pääsiäiseen. Siihen asti, tammikuun alusta huhtikuun puoliväliin, koneisto pysyi käynnissä, rutiinit pyöri. Sitten tuli pääsiäinen ja neljän päivän tauko. Koneisto pysähtyi ja vaikka arkirutiinit pyörivät myös lomalla, niin aikataulu ei ole niin tiukka. Kroppa huokasi ja huomasin, että en tule tätä rumbaa jaksamaan ilman lomia. Ja koska tälle vuodelle on kertynyt peräti 7 päivää lomaan, niin lomia ei juuri ole luvassa enne ensi vuotta, jolloin minulla on taas täydet lomat. Loman jälkeen jätin hakemuksen osa-aikaisen työn aloittamisesta. Haluan keventää niin omaani kuin perheen arkea. Alan tehdä neljä päiväistä viikkoa, sillä olen kokeillut aikanaan myös lyhennettyä päivää ja tykkään enemmän lyhennetystä viikosta. Yksi vapaapäivä lisää viikossa on tarkoitus pyhittää asioiden hoitamiseen. Kyllä, olen huono äiti ja vien lapseni hoitoon, vaikka olen itse vapaalla. Vapaapäivästä ei tule mitään lekoittelupäivää. Vapaapäivänä on tarkoitus siivota, käydä kaupassa, käyttää lapset neuvolassa, hammaslääkärissä, labrassa, lääkärissä, käydä kirpparilla etsimässä milloin mitäkin puuttuvaa vaatekappaletta sekä tietysti pitäisi päästä eroon omistakin ylimääräisistä. Kaikki nämä asiat ovat muuten poissa työajasta (neuvolat, lääkärit jne) tai perheajasta (siivous, kaupassakäynti, kirpparointi. Ja kyllä,
siivoamme ja käymme kaupassa lasten kanssa, mutta ne, jotka ovat siivonneet kaksosten kanssa tietävät kuinka tehokasta tuollainen siivoaminen on, kun yksi sammuttaa kokoajan imuria ja toinen roikkuu imurin letkussa. Tai jotka olette käyneet kaupassa vähintään 4 lapsen kanssa, niin tiedätte kuinka rentouttavaa se on pahimmillaan voi olla. Ja meillä lapset sentään yleensä käyttäytyvät mukiinmenevästi, mutta kyllä mä silti mieluummin kävisin kaupassa ilman lapsia.)

Yksi iso muutos meidän elämään tulee olemaan pienempien hoitopaikan muuttuminen kesäkuun alussa. Maaliskuussa kirjoittelin Aikadilemmasta (linkki tässä), kun hoitopaikan aukioloajat eivät oikein vastanneet meidän tarpeita. Siskon lähdettyä meiltä työtuntien saldo on pysytellyt tasaisesti miinuksella. Alkuun tämä ahdisti itseä, mutta nyt olen jo sopeutunut siihen, että miinuksella ollaan ja niin kauan kun en ylitä maksimirajaa, niin kaikki on hyvin :D. Olimme tuolloin maaliskuussa menossa tutustumaan uuteen hoitopaikkaan ja piakkoin lapset aloittavatkin paikassa, joka on auki arkisin puoli tuntia pidempään kuin edeltäjänsä. Tällä on iso merkitys, sillä fillarikaudella voin olla töissä loppuun asti. Ja on myös koko kesän toiminnassa. Kesälomattomien pelastus :). On sääli siirtää lapsia pois hoidosta, johon he sopeutuivat ilman vaikeuksia ja jonne he ilolla jäävät päivittäin, mutta arjen pyörimisen kannalta näin on parempi. Jospa minäkin vielä pääsen saldoissa nollan tuntumaan.

Viimeisimmät kirjoitukset ovat koskeneet laatikkopyörää. Pyörä saapui meille noin viikko sitten ja olemme todella tykästyneet pyörään. Mikä ihana tunne, kun voimme koko perheen voimin viilettää pitkin ja poikin. Nauttia viimeinkin saapuneesta kesäisestä ilmasta. Ajella ihan huvikseen tai sitten koska on "pakko" eli hoitoon ja töihin. Kyllä tämä bussissa istumisen voittaa.  Pyörässä on tehokas mäkimoottori ja vaikka yksi kaveri Facebookissa pilke silmäkulmassa vinkkasikin, että sähköavustus on “huijausta”, niin voin kertoa, että kyllä moottorinkin kanssa tuntee polkeneensa. Ilman moottoria pyörä jäisi mäen alle. Itkupotkuraivari iskisi jo ajatuksesta, että pitäisi lähteä laatikkopyörän kanssa liikkeelle. Sen verran kivasti moottori auttaa, että laatikkopyörän jaksaa mäen päälle vääntää. Töitä saa tehdä, mutta jaksaa kuitenkin. Sen sijaan omalla pyörällä ja omien lihasten voimassa tekee tiukkaa, ainakin kun on ihan rapakunnossa. Noin kaksi vuotta sitten lakkasin käymästä ryhmäliikuntatunneilla ja salilla, kun kaksosraskauden takia ne tuntuivat pelkästään pahalle. Pian lonkat alkoivat vihoitella ja käveleminen alkoikin tehdä niin tiukkaa, että taaperon rattaat saivat toimia rollaattorina. Vajaa pari kilometriä kaupalle ja kotiin oli tuskien taival. Raskauden ja sektion jälkeen vatsalihakset olivat romahtaneet niin, ettei kylkiluiden alla ollut muuta kuin tyhjää. Käsi meni syvälle vatsaan sisään. Erkaumaa oli vähintään 3 sormen leveyttä (erkaumasta enemmän täällä). Kotipilateksen avulla sain tämän asian kuntoon, mutta siihen se liikunnanharrastaminen sitten jäikin. Onneksi kahden vauvan kanssa ei ihan helpolla pääse. Kannat kaksi vauvaa ylös ja alas rappusia/lääkäriin/leikkikerhoon, työnnät rattaissa lisäpainona ostokset. Hyötyliikuntaa parhaimmillaan. Viikon verran olemme nyt pelkästään pyöräilleet ja peppulihakset on jo tottuneet satulassa istumiseen. Kuntokin kasvaa kohisten. Viikon pyöräilyharjoittelun jälkeen “viimein” jaksoin painaa ylös asti. Voittajafiilis.

Minkä pienenä oppii...

Urpo ja Turpo ovat jo 1,5 -vuotiaita. Kumpikaan ei vielä sano kuin muutamia sanoja ja nekin sinnepäin. Turpo on jo kävellyt jonkin aikaa. Urpo vasta aloittelee.  Meillä piti olla ihka ensimmäinen keskoskontrolli viikko sitten, mutta Turpo olikin kipeänä, joten se piti siirtää. Uusi yritys on ensi kuussa.