Viimeinen au pair

Olen tähän asti ollut sitä mieltä, että au pair on ollut hyvä juttu. Eikä au pair vieläkään huono juttu ole, mutta Ap4:n kanssa olen vain kiusallisen hyvin tietoinen siitä, että meillä asuu joku vieras. Tätä tunnetta ei ole aikaisemmin ollut.

Jo aikaisemmin kirjoittelin (täällä), että Ap4:n on hiljainen eikä häneen saa oikein otetta. Olemme nyt asustelleet saman katon alla lähes 2 kuukautta ja en vieläkään tunne häntä edes sen vertaa mitä tunsin tuntevani Ap2:sta, joka kävi täällä kääntymässä viikon verran. Olen jutellut hänen kanssaan vähemmän kuin ystävieni au pairien kanssa. Molemmat näistä tytöistä olen tavannut ehkä viisi - kuusi kertaa. Toinen on puhelias ja toinen oli hiljainen, silti jopa hänen kanssaan keskustelimme sujuvasti maailman menosta ja hänen kouluhaaveistaan. Tiedän, että Ap4 haaveilee ammatista, joka edellyttää ruuneberin puheenlahjoja. Kuitenkin hänen kanssaan keskustelut kuivuvat kuin pisara Saharassa. Jokaiseen kysymykseen vastaukseksi riittää “Joo”. Hyvän huomenen toivotukseen vastaus on hiljainen henkäisy. Ei voi olla ihan sattumaan, että koko tänä aikana Ap4 on onnistunut välttämään syömistä meidän läsnäollessa. Ruokaa kuitenkin kuluu eli kyllä hän joskus syö jotain. Ap4 viettää suurimman osan aikaansa omassa kolmannen kerroksen huoneessaan ja jos hän sieltä poistuu hän ei välttämättä edes sano Moi lähtiessään, vaikka olen keittiössä (ulko-oven viereisessä huoneessa) laittamassa ruokaa. En toki oleta, että hän olisi paras kaverini tai hänen tarvitsisi raportoida jokaisesta menemisestä tai tulemista, mutta ihan peruskohteliaisuudesta voisi opetella sanomaan huomenta ihan omatoimisestikin ja moikata lähtiessä, että tulen vasta yöllä kotiin, älkää laittako turvalukkoa kiinni.

Pari viikkoa olen jo tuntenut ahdistusta tästä tilanteesta. En pidä siitä tunteesta, jonka yhden lähes mykän henkilön läsnäolo tekee minulle. En pidä siitä, että joka kerta pitää pinnistellä löytääkseen edes jotain sanottavaa. En ole tottunut tällaisiin tilanteisiin - en varsinkaan kotonani. Ahdistus on kasvanut sellaisiin mittoihin, että olen miettinyt onko tällainen riittävä syy irtisanoa työsuhde. Aluksi ajattelin, että ei. Hänhän hoitaa työnsä moitteetta. Hän ei tosin ota mitään kontaktia lapsiin, mutta suorittaa tehtävänsä kuten pyydetty. Lopulta kuitenkin päädyin siihen, että au pairin työ on muutakin kuin vain työtehtävien suorittamista. Vaikka hänen ei tarvitse olla osa perhettä, hänen pitää kuitenkin osata olla kanssakäymisissä meidän kanssamme. Hän on osa yhteisöä eikä hän voi elää hiljaiseloaan vaikuttamatta meihin muihin.

Ap4 on muutaman viikon päästä lähdössä käymään Suomessa. Tämä on ollut tiedossa jo pitkään, mutta nyt olen tullut siihen tulokseen, että koska tuon reissun jälkeen meidän muuttoomme on enää kuukauden päivät, en tarvitse/halua häntä enää takaisin. Lisäksi siskoni hyppää kyytiin samaan muuttokuormaan ja saapuu tavaroineen meille joulukuun puolella eli tarve au pairin avulle olisi joka tapauksessa ollut enää lyhyt. Pari viikkoa joudun pärjäämään yksin arkisin, mutta enköhän saa sen verran apuja kavereilta, että aamuisin ei tarvitse koko porukkaa raahata koululle. Tarhaan vienti onkin sitten eri juttu. Todennäköisesti virittelen kantoreput selkään noiden aamujen ajaksi.

Tänään, kun kolme nuorinta nukkui päikkäreitä, pyysin au pairin keskustelemaan asioista. Vanhin, joka oli poikkeuksellisesti half termin takia kotona, sai katsoa ohjelmaa. Etukäteen olin kysellyt siskoiltani ja kavereiltani mielipiteitä miten tämän hoitaisin. Ammatilliselta näkökulmalta ajatellen kehittävä palaute puuttuvista kommunikointitaidoista voisi olla tarpeen. Toisen mielipiteen mukaan au pair ei tarvitse tietää muuta kuin, että meillä ei enää ole tarvetta hänen palveluksilleen. Kyselin ensin miten hänellä on omasta mielestään mennyt ja miten hän viihtyy. Harvasanaiseen tapaansa en saanut irti paljon, mutta ainakin hän sanoi kaivanneensa nyt viimeiset pari viikkoa kotiin. Kerroin hänelle, ettei minulla ollut moittimista hänen työssään, mutta en pysty elämään tällaisessa ilmapiirissä, jonka hän luo ympärilleen. En kuulemma ollut ensimmäinen, joka antaa palautetta hänen sanattomuudestaan. Sovimme, että hänen ei tarvitse enää palata eikä hän ainakaan sanonut sanallakaan, jos olisi halunnut palata tai olisi halunnut vielä yrittää. Maksamme hänen matkansa kotiin. Saa nähdä miten tämä palaute vaikutti häneen. Koittaako hän skarpata viimeiset viikot vai pysyttelee yhä kuoressaan. Toivon koko sydämestäni, että Ap4 on oppinut täällä edes hitusen uskallusta, rohkeutta ja small talkin siemen on kytemässä. Ei taida olla ammattia, jossa ei joutuisi kommunikoimaan edes vähän työkavereiden tai pomon kanssa. 

Mitä mieltä olette, teinkö väärin, kun en antanut tytölle tilaisuutta muuttua? Voiko perusluonnettaan yhtäkkiä ja ulkoisen paineen vuoksi muuttaa? Jos olet ollut tai olet au pair, miten olisit toivonut, että tällainen tilanne hoidetaan? Entä oletko host -perheenä ollut samanlaisessa tilanteessa, miten hoiditte tilanteen?

Elämästä au pairin kanssa olen kirjoittanut aikaisemmin: Au pair saapui taloon, Ilman au pairia, Varo mitä toivot, se saattaa toteutua, Hyvästi au pairille ja taas uutta etsimässä sekä Hiljaa hyvaa tulee au pair nro 4

Paluumuuttajan päiväkirja - 9 viikkoa jouluun

Tiesittekö, että jouluun on 9 viikkoa. Siis ENÄÄ 9 VIIKKOA!

Koska en ole erityisen jouluihminen, minä en tätä tietäisi elleivät jouluihmiset olisi näin Facebookissa tiedottaneet. Ja miksi ei-jouluihminen panikoi siitä, että joulu lähestyy. En siksi, että yhtään lahjaa ei ole ostettuna. Tai edes ajatuksen tasolla harkittuna. Minun perheen kesken on yleensä ollut tapana, että aikuiset eivät saa lahjoja tai ostamme yhdessä jonkun lahjan kullekin. Lapsille lahjat on sallittu, mutta kohtuullisissa määrin. Pari lahjaa riittää. Panikoin joulun lähestymistä siksi, että olemme menossa jouluksi kotiin. 9 viikkoa on konkreettinen luku ja se saa ajan tuntumaan hirveän lyhyeltä.

Meidän perhe on viimeiset pari viikko ollut tuskaisessa välivaiheessa. Täysin yllättäen mies sai kutsun työhaastatteluun. Tehtävään, johon haku päättyi jo elokuussa, joten emme toki enää edes olettaneet, että tehtävästä kuuluisi mitään. Haastattelu oli meidän kaikkiin muihin määräaikoihin nähden ihan viime tingassa, joten miehen oli varmistettava, että päätös asiasta saadaan tehtyä pian. Pomo lupasi (töissä samassa instituutissa ja miehelle yhteisprojektien kautta tuttu), että vastaus saadaan jo samalla viikolla. No, ei kyllä saatu, mutta onneksi jo heti maanantaina aamulla.

Sen jälkeen kun kutsu tuli on tunteet menneet taas laidasta laitaan. Innostusta siitä, että voitaisiin ehkä jäädä. Haikeutta siitä, että ehkä lähdetään ja kuitenkin myös odotusta, että pääsisi jo Suomeen. Välitilassa on raskasta elää, koska jokainen pidemmälle tähtäävä ajatus johtaa aina kuvioon “Jos ollaan vielä ensi vuonna täällä, niin..”, “Jos ollaan Suomessa, niin...”. Kun viimein tuli tieto, ettei mieheni saanut tuota paikkaa, vaan tehtävään valittiin, joku joka oli tehnyt juurikin sitä osa-aluetta mitä pomo haluaa tehtävässä kehittää, oli olo enemmänkin huojentunut kuin pettynyt. Jopa miehellä. Tie on nyt selkeä. Me mennään Suomeen ja ei tarvitse miettiä vaihtoehtoista tulevaisuutta.

Heti tiedon jälkeen olenkin irtisanonut vuokrasopimuksen sekä taaperon tarhapaikan ja ilmoittanut esikoisen kouluun, että hän ei jatka enää ensi lukukaudella. Ilmoitin töihin, että olen palaamassa tammikuussa. Meillä on nyt asunto (kiitos vaan ystävälle, joka kävi asuntoja meidän puolesta katsomassa). Tehtävälista on pitkä eikä listalla ole vielä yhtään Suomen sosiaaliturvaan palautumiseen liittyvää asiaa. Pitää hankkia lomake X paikasta Y ja toimittaa Kelaan määräajassa Ö. Hakea lapsilisät. Tehdä muuttoilmoitus maistraattiin. Neuvola-aikoja pitäisi alkaa kysellä. Tehdä sähkösopimus, hankkia netti. Mitähän vielä...

Arkisen aherruksen ja muuttovalmisteluiden lomassa yritän vielä järjestää yhdet 1 -vuotissynttärit / yhdistetyt läksiäiset sekä yhdet 7 -vuotissynttärit. Suomessa “pitää” vielä juhlia synttärit uudelleen ja ehkä yhdet menetetyt 3 -vuotissynttäritkin. Tässä taitaa olla tämän kotiäidin viimeiset isommat projektit. Tammikuussa musta tulee työssäkäyvä äiti :).

11 kuukautta kaksosten kanssa - kiitollisuus

Yksitoista kuukautta on kulunut siitä, kun saimme elämäämme kaksi supersuloista poikaa. Nuo 7 viikkoa liian aikaisin syntyneet parin kilon pirpanat ovat kasvaneet ja kehittyneet uskomattomalla tavalla. Meillä on ollut onnea mukana, sillä keskosuus altistaa monille ongelmille. Kiitollisuus siitä, että meillä on suhteellisen terveet ja normaalisti kehittyneet pojat on suuri.

Suomessa keskosten kehitystä seurataan sairaalassa ilmeisesti ainakin puolivuotta tai pidempäänkin. Läsnä näissä tarkastuksissa on kuulemma lääkäri ja fysioterapeutti. Keskosiksi lasketaan vauvat, jotka syntyvät joko ennen raskausviikkoa 37 ja/tai joiden syntymäpaino on alle 2500g. Koska vauvat ovat pienikokoisia kontrolleissa kiinnitetään erityistä huomiota kasvuun. Keskosvanhempien yhdistyksen Kevyt ry:n tietolehtisen mukaan tavoittena on, että keskoslapset saavuttavat perimänsä mukaisen suhteellisen pituutensa kahden vuoden ikään mennessä. Toki myös painon pitäisi seurailla tätä käyrää. Keskoset kärsivät muita useammin myös kehitysviivästymistä eli eivät saavuta tiettyjä motorisia kehityksen kulmakiviä tavoiteaikoina ja heillä on muita useammin vartalon jäykkyyttä ja epäkeskisyyttä eli toinen puoli on vahvempi kuin toinen.

Yhdeltä keskosuuden tuomalta altistukselta emme kuitenkaan välttyneet ja sen seuraamukset näkyvät yhä, voivat näkyä vielä vuosia. Nimittäin infektioherkkyys. Raskauden viimeisellä kolmanneksella äidin vasta-aineet siirtyvät istukan kautta sikiöön ja tästä keskoset jäävät paitsi tai ehtivät saada vain vähän vasta-aineita. Tästä syystä keskoset ovat alttiimpia infektioille kuin täysaikaiset vauvat. Englantilaisen käytännön mukaisesti sektiovauvat saavat varmuuden vuoksi antibioottikuurin, joten ne vähäisetkin hyvät bakteeristot mitä vauvojen suolistoon oli ehkä ehtinyt kertyä tapettiin samantien :(. kevyt.net

Pojat kotiutuivat kolmen viikon iässä, mutta huonolla tuurilla isommat pojat sairastuivat samaan aikaan flunssan. Tämä tarttui vauvoihin, vaikka kuinka yritimme, etteivät vanhemmat pojat koskettele vauvoja. Pienet pojat sairastuivat RS-virukseen ja joutuivat ensiavun kautta takaisin sairaalaan. Turpolla RSV oli kehittynyt bronkioliitiksi eli pienten keuhkoputkien tulehdukseksi. Hän joutui yksityiseen tehohoitohuoneeseen ja Urpo lasten osastolle tarkkailuun. (poikien alkutaipaleesta kerrotaan täällä)

Viime vuoden sanotaan olleen erityisen paha RS -virusvuosi. Terve.fi -sivustolla kerrotaan, että “Keskosista 5 – 10 prosenttia saa RS-viruksen.  --- Nyt on todettu, että pienenä sairastettu RSV-infektio saattaa aiheuttaa myös pidempiaikaista hengityksen vinkunaa ja pihinää.  Oireet saattavat jatkua vuosikausia ja ne johtuvat siitä, että ilma ei kulje keuhkoihin kunnolla. “

Meillä erityisesti Urpo, jonka tilanne sairaalassa näytti paremmalta on kärsinyt toistuvista hengitystieinfektioista. Saa nähdä miten kauan tätä jatkuu. Kaiken kaikkiaan pitää kuitenkin olla kiitollinen siitä miten vähällä olemme päässeet. Tai ainakin siltä näin maalikkona tuntuu. Tiedä sitten mitä kaikkea diagnosoivat Suomessa, kun päästään ekaa kertaa neuvolaan :O.

Kuten jo joskus aikaisemmin olen kirjoitellut Elämää ilman neuvolaa - postaukssani, täällä ei ole suomalaista (pohjoismaista) vastaavaa neuvolatoimintaa. Kukaan ei seuraa vauvojen/lasten kasvua tai kehitystä säännöllisesti. Viimeksi nämä kaksi ovat nähneet Health Visitorin (neuvolatädin) joskus muutaman kuukauden ikäisinä. Vauvojen punnituksissa käyttäminen on ihan täysin itsestä ja omasta halusta kiinni. Emme ole käyneet muutamaan kuukauteen punnituksessa emmekä ole heitä edes kotona punninneet tai mitanneet, vaikka mielessä on ollut, että pitäisi, sillä tuntuu, että poikien paino on laskussa. Meidän perheessä riehunut oksennustauti vei Urpolta ja Turpolta ruokahalun. Alkuun ei maistunut edes maito. Kiinteiden kanssa paastoa jatkui melkein kaksi viikkoa. Vasta nyt ruoka on alkanut maistua vanhaan tapaa. Vaatteiden perusteella kaksoset ovat veljiään paljon pienempiä. Body, joka on ollut taaperolla päällä ehkä 7 kuukauden ikäisenä, on sopiva kaksosille nyt. Vanhempiin poikiin verrattuna nämä kaksi ovat kuin lintusia, mutta keskosuudestaan huolimatta englantilaisiin lapsiin verrattuna nämä kaksi eivät häviä yhtään muille 11 kuukautisille. Jopa monet yli 1 -vuotiaat ovat lyhyempiä, kuin meidän pohjoismaiset karpaasit :D. Maallikkona näyttää siltä, että meillä on selvitty ilman suurempia motorisia ongelmia. Pojat konttaavat, hallitsevat pinsettiotteen, nousevat seisomaan tukea vasten ja kävelevät tuettaessa, juuri niinkuin 11 kuukautiselta oletetaankin (korjattu ikä 9,5kk).

Lähteet: terve.fi, Kevyt ry 1, Kevyt ry 2 

Paluumuuttajan päiväkirja - paluumuuton ensiaskeleita

Rakas päiväkirja,

Ensiaskeleet kohti paluumuuttoa on otettu. Kuten jo aikaisemmin kirjoitin (Working Holiday -postauksessani), kävin esikoisen kanssa elokuussa Turussa Kansainvälisen koulun pääsykokeessa. Esikoisen koulupaikka on nyt tiedossa. Tiedämme siis mihin päin kaupunkia elämämme asettuu. Olemme myös postittaneet kolmen muun päivähoitohakemukset. Hakemukset piti postittaa, sillä Suomi - osoitteettomina meillä ei ollut mahdollista tehdä sähköistä hakemusta. Toivoimme lapsille ensisijaisesti kolmiperhepäivähoitoa ja perhepäivähoitoa. Kolmiperhepäivähoidossa perheitä on mukana maksimissaan kolme ja hoito kiertää kodista kotiin. Kun lapsia voi olla maksimissaan 4, tämä tarkoittaa, että hoito olisi lähestulkoon aina meillä. Sen sijaan, että aamulla kiirehtii tarhan kautta töihin ja illalla tarhan kautta kotiin, niin aamulla joku tulee teille ja illalla kiirehdit suoraan kotiin. Ajatella. Olisipa kyllä luksusta. Kun esikoinen aikanaan meni hoitoon, emme kokeneet tätä hoitomuotoa mielekkäänä, mutta olosuhteiden muuttuessa mieli muuttuu.

Olen myös lähettänyt tarjouspyyntöjä muuttofirmoihin. Kolmeen firmaan, jotka tiedän toimiviksi suositusten ja oman kokemuksen kanssa sekä lisäksi löysin Muuttopaikka.fi - sivuston, jonka kautta pystyi lähettämään kymmeniin ulkomaan muuttoja hoitaviin firmoihin tarjouspyynnön (näytti toimivan myös Suomen muutoissa). Olemme nyt saaneet tarjouksen noista kolmesta tunnetusta firmasta sekä “peräti” kahdesta Muuttopaikka.fi -kautta löytyneeseen firmaan. Mitä ilmeisemmin tuo sivusto ei ole kovinkaan toimiva. Voinpa todeta, että hinnat on nousseet kolmessa vuodessa ja että hinnoissa on eroja, jopa tuhat euroa. Kilpailuttaminen todellakin kannattaa. Loppusuoralla on kaksi firmaa ja nyt odottelen vielä lopullisia tarjouksia päivämäärineen.

Tässä olikin sitten ne helpoimmat. Vaikeimmaksi on osoittautunut asunto.  Kun muutimme Englantiin myimme asuntomme (muutosta kerron täällä), joten meillä ei ole paikkaa minne palata. Englannissa lasten kuuluu (turvallisuussyistä) kulkea aina lähellä -näköetäisyydellä, vaikka asiaa käsittelevä laki on kirjoitettu siten, ettei mitään suositusikiä anneta, niin käytännössä kotiin ei saisi jättää yksin alle 16 -vuotiasta, kouluun saa meidän koulussa kulkea yksin vasta 11 -vuotiaana, puistoon ei saa mennä yksin. Miten esikoinen, joka ei ole tottunut / oppinut vähäisimpäänkään itsenäisyyteen, voisi yhtäkkiä olla valmis kävelemään vaikkapa kolmisen kilometriä kouluun tai kulkemaan bussilla. Vaikka olemme täälläkin opetelleet liikennekäyttäytymistä, niin kokonaisuudessaan liikennekäyttäytyminen täällä on hyvin erilaista kuin Suomessa. Se mikä pätee täällä, ei välttättä päde Suomessa. Eihän täällä juurikaan ole suojateitä tai jalankulkijoiden liikennevaloja. Katuja ylitetään vähän mistä sattuu. Eikä meidän esikoinen ole koskaan ollut yksin kotona, joka sekin on mahdollista Suomessa. Huomaan tottuneeni asian tilaan täällä. Äidin sydäntä ahdistaa. On todella vaikeaa jättää asuntohakemuksia, kun kaikki asunnot tuntuvat olevan liian kaukana :D. Kauheasti aikaa ei kuitenkaan ole äidin asiaa kypsytellä. Jotenkin tämä on ratkaistava.

Jos lukijoissa on muita paluumuuttajavanhempia, jotka olette muuttaneet tällaisista lasta "holhoavista" maista, olisi kiva kuulla miten teidän lapset ovat oppineet ja sopeutuneet liikkumaan itsenäisesti kouluun ja olemaan yksin kotona koulun jälkeen.
 
Paluuttajan päiväkirjan ensimmäinen kirjoitus Takaportti

Tuntuvasti kevyempi - polkka tuli

Viimein on vatsatauti ja kuumeilu käynyt läpi koko perheen, jospa arki taas alkaisi. Oli muuten vähän rajumpi vatsatautiaalto, sillä kuulin, että eräänäkin päivänä koulusta oli jouduttu lähettämään kotiin 45 lasta. Kuinka moni oli jo kotona taudin kynsissä tai toipumassa, sitä ei tarina kerro.

Maanantai sujui lojuen lattialla, sillä olo ei muuhun antanut periksi. Kuumeinen Urpo torkkui kainalossa ja taudistaan toipuva, kitisevä Turpo päällämme kiipeillen ja välillä hänkin halusi syliin. Tiedän olevani erittäin onnekkaassa asemassa, sillä minun ei tarvinnut lähteä viemään esikoista kouluun ja sain lähettää terveen taaperon ulkoilemaan au pairin seurassa. Minä ja pikkuiset ehdimme jopa hieman nukkua ennen kun taapero palasi kotiin. Heräsin sen verran, että tulin tarjoamaan taaperolle ruokaa. Pahoinvointi oli kuitenkin sitä luokkaa, että luovutin aika nopeasti ruokailusta ja taaperon päikkäreistä huolehtimisen au pairille ja kömmin itse takaisin sänkyyn kuuntelemaan kaksosten tuhinaa. Päikkäreiden jälkeen jaksoin jo istua ja Urpo istui sylissä, Turpo jaksoi sentään 30 prosenttia ajasta touhuta omiaan. Taaperon herättyä luimme satuja, kunnes hän ja au pair lähtivät hakemaan esikoista koulusta sekä puistoon. Onni on oma au pair. Tiistaina elämä alkoi jo voittaa, eivätkä kaksosetkaan olleet enää ihan niin kitiseviä. Raukkaparoille ei vieläkään ruoka maistu.

Yli viikon pituisen sairastuparupeaman jälkeen tämän päiväinen kampaajareissu tuli todellakin tarpeeseen. Kaksi tuntia omaa aikaa hiusmallina istuen. Teekuppi, kirja ja opiskelija saksineen. Opiskelijatöissä on aina se hyvä puoli, että heitä opastaa ja avustaa ammattilainen. Vaikka työssä kestää tavallista kauemmin, on työn jälki ehkä tavallista tarkempaa.  Jokunen senttiä lyhennettiin. Väriä tähän käsittelyyn ei kuulunut ja pelkäsinkin, että lopputulos tulee olemaan hiiren harmaa, kun kaikki vanhat raidat tippuvat lattialle, mutta ainakin omaan silmään tulos on ihan ok. Tällä on hyvä jatkaa siihen asti, että pääsen Suomessa taas ihka oman ihanan kampaajani käsittelyyn :).

Kaksoset nukkuivat päiväunia aikalailla tasan tarkkaan tuon saman ajan. Juuri kun astuin ovesta sisään itkuhälyttimestä kuului huutelua.

Se vanha tukka löytyy täältä  

ps. uskaltaisitko lähteä hiusmalliksi Suomen malliin tai edes tällaiseen englantilaiseen tyyliin?

Nursery School - taapero esikoulussa

Taapero aloitti uudessa tarhassa ja ajattelin vähän kertoilla tarhasta Englannissa. Tässä ensimmäinen osa. Kerron seuraavassa osassa ainakin siitä mitä tarhan opetussuunnitelma pitää sisällään.

Tarinapenkki

Englannissa kaikki 3 - 4 -vuotiaat ovat oikeutettuja ilmaiseen esiopetukseen, 15 tuntia viikossa. Tai tästä syksystä asti, mikäli molemmat vanhemmat käyvät töissä 30 tuntia viikossa (tosin Cambridgessä tämä otetaan käyttöön vasta syksyllä 2017). Oikeus ilmaiseen esiopetukseen alkaa sen lukukauden alusta, joka seuraa heidän kolmatta syntymäpäiväänsä. Tarkoittaen sitä, että mikäli syntymäpäivä on 1.1. tai sen jälkeen oikeus ilmaiseen esiopetuseen alkaa kesälukukaudella 1.4. Alkaen. Englannissa on käytössä kolme lukukautta eli termiä: syksy 1.9. - 31.12., kevät 1.1. - 31.3. sekä kesä 1.4. -31.8.

Taapero saavutti esikoululaisen iän kesällä ja aloitti uudessa tarhassa syyskuun lopussa. Koulut alkoivat jo syyskuun ekalla viikolla, mutta koska tarhassa suurin osa lapsista on uusia (kaikki 4 -vuotiaat siirtyivät kouluun) tarhassa on otettu käyttöön porrastettu sisääntulojärjestelmä. Lapset on jaettu ryhmiin tarhapäivien mukaan. Eli ne, jotka ovat paikalla joka aamu 8.45 - 11.45, joka iltapäivä 12.45 - 15.45, maanantai ja tiistain koko päivän sekä keskiviikkona puolipäivää tai loppuviikon lapset keskiviikko iltapäivän, torstai ja perjantai koko päivä tai ne, jotka ovat tarhassa maanantaista perjantaihin koko päivän eli 15 ilmaista tuntia plus 15 maksutuntia. Lisäksi on mahdollista ostaa lisätunteja aamulle 8 - 8.45 (Breakfast Club) sekä iltapäivälle 15.45 - 17.15 (After school Club). Koska taapero kuuluu tuohon loppuviikon ryhmään, hänen ryhmänsä aloitti tarhassa viimeisenä saaden tälle kuulle hurjat 4 hoitopäivää (,joista hän oli kaksi kipeänä. Loistava alku uudelle tarhauralle).

Mini ja taapero

Valitsimme taaperolle eri tarhan kuin missä esikoinen aikanaan aloitteli koulu-uraansa, sillä tässä tarhassa lapsilla on käytössä useita huoneita, paljon lastenhoitajia, englantilaisittain iso ja viihtyisä piha sekä erillinen päikkärihuone. Ihan super hienoa on se, että ruoka tähän tarhaan tuodaan pienestä cambrideläisestä keittiöstä, heillä on akvaario ja kaksi valtavan kokoista kania: Boris ja Mini, jotka saava loikkia vapaana lasten seurassa leikkipihalla.

Minulla ei ole kokemusta muista kuin tämän alueen tarhoista ja ylipäätään kuulopuheiden kautta tiedän vain tämän alueen tarhoista. Muualla saattaa siis olla toisin. Kaikki tarhat tuntuvat olevan rempallaan, likaisia ja sekaisia. Vanhat, jopa historialliset rakennukset, toki selittävät osan, mutta ei todellakaan kaikkea. Vaikka taaperon uusi tarha on Englannissa näkemieni tarhojen tasossa hieno, en usko, että Suomessa voisi tällaista paikkaa ollakaan.

Taaperon edellinen tarha, esikoisen tarha ja kuulemani mukaan suurinosa tarhoista tarjoaa ryhmän lapsille käyttöön yhden huoneen, jossa on kaikki toiminnot samassa. Päikkärit nukutaan lattialle levitettävillä patjoilla, jos siis niitä edes tarjotaan. Monissa paikoissa 3 -vuotiaille ei enää ole tarjolla päikkärimahdollisuutta. Piha muistuttaa usein postimerkkiä. Esikoisen tarhan piha oli iso, mutta pelkkää asfalttia. Ainakin tämän alueen tarhoissa on käytössä free flow -toimintamalli, jossa lapset saavat itse valita mitä tekevät ja missä tekevät eli pihalle on koko päivän vapaa pääsy. Tunnelma on vähän kuin pihatossa, kun ovet pihalle on jatkuvasti auki tai niistä rampataan edes takas. Esikoisen tarha oli vieläpä vanha tallin näköinen rakennus, joten pihatto oli todellakin ensimmäinen ajatukseni, kun katselin tyttösien hyppelevän balleriinoissa ja miten kuten puettuna vesilätäköissä helmikuun sateissa. Paikalla tarhassa oli yhtä aikaa 30 lasta ja heillä kolme opettajaa sekä välillä 1 avustaja. Lapset saivat itse päättää mitä tekivät ja missä olivat, siis 3 - 4 -vuotiaat. Pihalla lasten menoa vahti yksi aikuinen. Tässä kohtaa oli vaan pakko ummistaa silmät ja toivoa parasta. Tässä uudessa tarhassa pihalla näyttää olevan ainakin kaksi aikuista. Näillä keleillä pukeutumista ei näytetä vahtivan mitenkään. Tarhaan ja kouluun on kehotettu viemään mukana säänmukaiset vaatteet sekä kumisaappaat, mutta kukaan ei vahdi, että näitä käytetään tai avusta pukemisessa. Lapsilla on samat kengät päällä sisällä ja ulkona, joten meidänkin pojat on ollut goretex -kengät jalassa koko päivän, sillä en tykkää siitä, että kengät ja sukat on koko ajan märkänä. On niitäkin kouluja, joissa vaihdetaan sisäkengät, mutta ei meidän koulussa eikä meidän tarhassa. Aika näyttää miten tässä uudessa tarhassa pukeutumisasiat hoituu. Ehkä taapero taas joutuu paahtumaan välikausihousuissa koko päivän, vaikka edellisessäkin tarhassa tiesivät, että alla oli sisähousut ja ulkohousut saisi ottaa pois. Haalaritkin olisi, mutta onko siitä mitään hyötyä, jos kukaan ei vahdi, että se puetaan päälle.