Paluumuuttajan päiväkirja: mitä en kaipaa

Aikaisemmin listasin asioita, joita olen kaivannut Englannista <- linkki. On myös asioita, joita en todellakaan kaipaa takaisin elämääni. Seuraava lista ei ole tärkeysjärjestyksessä.

1. Kokolattiamattoja: kun lapsi oksentaa sinun päällesi ja sen sijaan, että ajattelisit “Yök!”, ajattelet “Luojan kiitos se olin minä ja meidän sänky eikä kokolattiamatto”. Ajatelma kuvaa aika paljon elämää kokolattiamattojen kanssa. Kai niihin tottuu vai eikö? Minä en tottunut. Kolmessa vuodessa en ehtinyt löytää kokolattiamatoista mitään ylivoimaista. Kerääväthän ne toki todella tehokkaasti itseensä kaiken pölyn ja lian. Onhan se toki kiva, kun lapsen kanssa leikkiessä konttailee lattialla ja polvet ei joudu koville missään kohtaa huonetta. Ja kun talojen lämmöneristys on mitä on, niin kyllähän kokolattiamatto on lämpimämpi istuskella leikkimässä, kuin parketti, laminaatti tai laatta, jonka alla ei ole eristystä.

2. 

   Suurin meidän kohtaama hämis

   Hämähäkkejä: Isoja ja pieniä. Sisällä ja ulkona. Englannissa hämähäkkikosketuksia tuli jatkuvasti, vaikka hämähäkkejä siellä on lajimäärällisesti yhtä paljon kun Suomessa. Miksi Suomessa hämähäkkejä näkyy sisällä vain aini harvoin, mutta Englannissa oli ihan joka kerta siivotetessa tarkistettava jopa kattojen nurkat, että sai imuroitua sinne verkkoaan kutoneen vieraan pois. Meidän perheessä kun ei lemmikkihämähäkkejä siedetä (allekirjoittanut ei siedä). Kirjoittelin aikanaan hämähäkeistä täällä. Hienosti olen siedättynyt enkä enää kirkaise isommankaan hämähäkin kohtaamisesta, mutta en tykkää, en tykkään, en vaan tykkää. Joka kerta sydän sykkii ylimääräisiä lyöntejä. Onneksi emme asuneet missään eksoottisemmassa maassa kuin Englannissa :D.
3. Kondensaatiovettä ikkunoissa: kirjoituksessa 5 yksityiskohtaa englantilaisesta arjesta (<- linkki) tästä jo mainitsinkin. Kondensaatioveden muodostuminen ikkunoihin on ihan normaalia eikä siinä nähdä mitään ongelmaa. Suomalaisena meidän oli vaikea nähdä asiaa normaalina. Ja samaa mieltä tuntuivat olevan monet muistakin kulttuureista tulevat, amerikkalaiset ja intialaiset noin niin kuin toistensa ääripäinä nimettäköön. Meillä aloitettiin aamut imuroimalla ikkunat kuiviksi. 

4. 

    Ei hätää, se on vaan hometta?

   Hometta: Englannissa home on ihan ok. Jos hometta jossakin esiintyy, niin sen hoitamiseksi pois päiväjärjestyksestä riittää kunnon pesu. Kloriitti on vissiin kova sana. Jos pesu pelkästään ei auta, niin päälle voidaan vetää maalia. Noin. Homma hoidettu. Kaikki kunnossa :O.
5. Säilytystilattomuutta: Suurimmassa osassa asunnoissa ei ollut kiinteitä vaatekaappeja mihin Suomessa asuessa taas on tottunut. Asuntoon muuttaessa ensimmäisiä asioita on hankkia jotain vaatesäilytyskalusteita. Onneksi on kotiinkuljetus. Eteiset olivat olemattomia. Mihin kummaan ihmiset säilöivät eteisen kamat? Koska meidän ystävät koostuivat muista expateista tai ainakin puoliperhettä oli muualta kuin Englannista lähtöisin, niin en koskaan saanut tähän vastausta. Missä englantilaiset säilövät takkinsa? Kengät kulkeutuvat varmaankin sängyn alle, kun kotona on tapana kulkea kengät jalassa, mutta minne heitetään takki? Kyllä Englannissa kuitenkin ihmisillä näyttää olevan enemmän kuin yksi takki. Ja meidän perheessä on sata takkia ja tuhat kenkää eli voitte kuvitella miltä meidän “eteisessä” näytti :D.
6. Sisäänpäin aukeavia ovia: Ymmärrän, että ahtailla kaduilla ulko-ovien ei ole tarkoituksenmukaista aueta ulospäin, mutta että kaikki ovet, kun muutenkin eteiset on ahtaita. Niin kovin kätevää tulla sisälle rattaiden kanssa ja sitten yrittää saada ovi kiinni. Olin muuten ihan ehtinyt unohtaa, että ensimmäisillä viikoilla täällä Suomessa olin parikin kertaa jumissa oven kanssa, kun yritin avata ovea väärään suuntaan * nolo :D *.
7. Roskapusseja: Miksi roskapussit pitää tehdä niin ohuiksi, että jogurttipurkin reuna viiltää pussiin reiän ja reikä leviää kuin sukkahousujen silmäpako. Ja sama kaupan halvimmissa muovipusseissa, joita vielä meidän muuttaessa sai joka kaupasta ilmaiseksi. Tulee mieleen leffojen kohtaukset, joissa paperiset kauppakassit hajoavat kesken kaiken.
8. Kylmäksi muuttuvaa/paineensa menettävää suihkua: tästäkin kirjoittelin jo jutussa 5 yksityiskohtaa englantilaisesta arjesta <- linkki. Raikastava kokemus, kun kesken hiusten pesun saat päällesi kylmää vettä. Tai tulikuumaa. Parempi vaihtoehto on toki se, että toisessa paikassa hanan käyttäminen saa vain vedenpaineen katoamaan.

9. 

   Tämän kerran jälkeen alettiin pitää farkkuja

   Likaisia lattioita leikkikerhoissa: Ihmiset ovat niin tottuneita liikkumaan kengät jalassa, että edes ryömiviä ja konttaavia vauvoja täynnä olevissa leikkiryhmissä ei kenkien riisuminen tule kenellekään mieleenkään. Poikkeuksena meidän suomalaisten oma muskari. Siellä riisuimme aina kengät jalasta muskarin ajaksi. Leikkikerhoissa vauvat ryömii ja konttaa likaisilla, pahimmillaan kuraisilla lattioilla. Housujen polvet oli reissun jälkeen sen näköiset, että pesukone kutsui saman tien. Kädet :O ...no, vastustuskykyä, vastustuskykyä.
10. Terveydenhuoltoa: Monilla britanniansuomalaisilla tuntuu olevan hyvin intohimoinen ja positiivinen suhde Englannin terveydenhuoltoon NHS:ään. Lapsille, tietyille sairaille ja ainakin raskaana oleville ilmaiset lääkkeet takaava terveydenhuolto ja ilmainen erikoissairaanhoito, kuulostaa tietysti hyvältä, mutta omani ja monen muun tuntemani ihmisen kokemuksen mukaan systeemi ei vaan toimi. Kaikki perusflunssaa kummempi tuntuu menevän yli hilseen. Tai ehkä yleislääkäreiden tiukka kulukuri vaan vie voiton siitä, että asioita pitäisi tutkia. Esimerkiksi verikokeita ei tehdä juuri koskaan. Enemmän mun huonoista kokemuksista voi lukea täältä, täältä, täältä ja täältä <- linkki. Esimerkkejä huonoista kokemuksista olisi kymmeniä. Ystäväni ystävä, joka kävi kerran kuukaudessa Saksassa hoidattamassa lapsensa lättäpäätä (flat head syndrome), joka oli muodostunut, kun lapsella oli synnytyksessä murtunut olkapää ja sen hoidon myötä tullut jäykkyyttä ym. Cambridessä asialle ei suostuttu tekemään mitään, niinpä äiti, jolla asumispaikka -perusteen mukaisesti ei ollut sosiaaliturvaa Saksassa matkusti kotimaahansa ja maksoi itse yksityisen lääkärin antamasta hoidosta. Kerran juttelin yhden äidin kanssa, kun odottelimme molemmat lapsikatraamme kanssa pääsyä lääkärin pakeille. Hänen keskimmäisellä lapselle oli aivokasvain, jonka hoito oli kesken kun he muuttivat Jenkeistä Englantiin, Cambridgeen. Heille vakuutettiin, että poika on oikein hyvissä käsissä Englannissa ja hoito on varmasti huippuluokkaa. Vieläpä mitä. Poika ei saanut tarvitsemaansa hoitoa Englannissa, vaan heidän piti lennättää sairasta lasta parin kuukauden välein entiseen kotikaupunkiinsa. Kasvain saatiin kuriin ja tässä kohtaa, kun me tapasimme poika oli juuri palannut Jenkeistä kontrollista. Äiti odotti kolmatta lasta eikä hän enää saanut lentää, joten isän piti ottaa vapaata töistä, jotta poika sai tarvittavan hoidon/kontrollin. Olin ihan äimänä. Kuka tahansa olisi varmasti ihan äimänä. Miten tälläinen voi olla mahdollista. Ja kyllä. Olen kuullut kauhu juttuja myös Suomesta. "Suomi ei ole onnela. Suomi ei ole virheetön. Suomi ei ole nää hyvinvointivaltio. " Silti minun on vaikea uskoa, että Suomessa aivokasvainpotilasta lähetettäisiin valtameren taakse hoitoa saamaan.
    
    Varmasti taas myöhemmin tulee mieleen muutakin, mutta nämä oli nyt päälimmäisenä mielessä.

Paluumuuttaja päiväkirja: mitä kaipaan

Kun vähän vajaa 3 kuukautta on kulunut paluumuutosta, voi hyvin tehdä vähän listausta siitä mitä olen jäänyt kaipaamaan Englannista ja mitä taas en todellakaan kaipaa. Olen yllättynyt siitä miten helppoa paluu on ollut. Hyökkääkö se kuuluisa ja paljon peloteltu käänteinen kulttuurishokki joskus? Nyt joku ajattelee, että elän ehkä vielä honeymoon -vaihetta, mutta en kainakaan itse sellaista tunnista eläväni hattarassa ja ruusunpunaiset lasit pääsee.  En tunne minkään olevan NIIN paljon paremmin. Jotkut jutut pelaa paremmin täällä ja jotkut asiat paremmin siellä.

Kaipaan:

1. Ystäviä: ei kaipaa selityksiä. Ikävä <3
2. Yhteisöllisyyttä: en osaa kuvitella millaista olisi ollut mamuna maailmalla ilman, että käytössäni olisi ollut Facebookin tukiryhmät, jossa sai kysellä tyhmiä jo ennen muuttoa ja vielä muuton jälkeenkin. Lisäksi ihan oikeassakin elämässä sekä suomalaisten että muiden mamujen yhteisöllisyys oli mahtava kokemus. Kuinka paljon saimmekaan apuja raskauden aikana, sairaala-aikana ja sen jälkeenkin. Kiitos ihanat <3. Joskus toivottavasti voimme mekin olla avuksi teille.
3. Uskomatonta mutta totta - kotiäitiyttä: vaikka tykkään käydä töissä ja nautin täysin siemauksin tästä omasta ajasta, niin silti tuntuu välillä haikealta. Lapseni viettävät enemmän aikaa hoitajien kanssa kuin minun. Saattaa olla, että en näe Urpon ensiaskeleita. Turpon ensiaskeleet näki sentään isämies, kun itse olin vielä matkalla kotiin. Ensimmäiset sanatkin saattavat mennä vieraille korville. Kotiäitiyden ihana puoli oli myös se, että leikkitreffien merkeissä ehti nähdä ystäviä. Nyt töiden jälkeen aikaa ei enää ole. Viikonloput on kovin lyhyitä. Aikaa perheelle ja ystäville jää niin kovin vähän.

4. 

   Cambridgen kasvitieteellinen puutarha keväällä 2014

   Viheriöitä ja kukkaistutuksia: Englannissa on läpi vuoden vihreää. Tämä oli jotenkin hämmentävää. Vihreät, mutaiset nurmikentät. Englannissa tuntui myös olevan enemmän erilaisia vihreän sävyjä kuin Suomessa. Mistä lie johtui. Kaipaan myös kukkaistutuksia, joita tosin tähän vuodesta ei Englannissakaan pääsisi ihailemaan, mutta muutaman kuukauden päästä taas. Ne ole mikään puutarhaihminen, mutta mielestäni englantilaiset puutarhat ja kukkaistutukset ovat nerokkaita näennäisen huolettomia väri-ilotteluita. Vihreissä kasveissa suositaan erilaisia vihreän sävyjä. Kukat on kuin ihan sattumalta heitelty sinne tänne, mutta värien sommittelun on ihan pakko olla tarkoituksenmukaista, niin kauniisti kaikki sointuu yhteen. Ruusuista en ole koskaan piitannut, mutta Englannissa opin niidenkin kauneuden.
5. Hellan virtakatkaisijaa: taaperoperheessä tiedetään kuinka kiinnostavia hellan nappulat onkaan. Meillä on kyllä metallinen liesisuojus, mutta kaipaan hellan virtakatkaisijaa, ettei nappuloista vahingossakaan saa käännettyä levyjä päälle. Niin pieni, mutta niin paljon turvallisuutta tarjoava ratkaisu. Saisikohan sähkömies tuollaisen asennettua?
6. Halpoja herkkuja: sokerihiiri ei karvoistaan pääse. Siinä mielessä ihan hyväkin, että hintahaukkana korkeat hinnat (vähän) rajoittaa herkuttelua :D

7. 

   Kuvituskuva

   Kotiinkuljetusta: mitä tänään syötäisiin? Intialaista, kiinalaista, sushia kenties, afrikkalaista, jamaikalaista, you name it. Tai kauppakassit kotiin kuljettuna. Meidän alueella kauppakassit kulkeutuvat kotiin vasta yhden pienen K-kauppiaan toimesta. Hintahaukka mielummin käy itse kaupassa tai suosii noutopalvelua. Kaikki postipaketit toimitettiin aina kotiin.
8. Lauantai postinjakelua:  vähän jatkumona tuohon edelliseen. Postipaketit kotiin kuljetettuna myös lauantaisin. Kyllä Royal mail hakkaa kotimaisen postilaitoksen.
9. Herkkukahvia: Tämä lyö mut itseni ihan ällikällä, sillä mä en ole kahvi-ihminen. Töissä eräs (minulle) uusi työkaveri kysyi, että koska aion miehistyä ja alkaa juoda kahvia? Pakko oli vastata että en koskaan, sillä A) miehisyys on aika kaukana tämmöisestä rimpulasta :D ja B) mä en vaan ole tykästynyt kahviin kahvina. Tykkään kahvista suklaassa ja jäätelössä sekä kahviloiden ei-kahveissa eli sellaisissa Starbucks, Costa Coffee, Caffe Nero - latte kahveissa, joissa on soijamaitoa ja rutkasti jotain muuta makua esim. caramel, jos vielä saa päälle kunnolla kermaa, niin jo maistuu :D. Näitä kahveja mä aina välillä olen kaipaillut aamulla, kun ennen kello kahdeksaa matkaan töihin. Olen miettinyt, että mistä mä Turussa ko. ei-kahvin löytäisin. Mutta toisaalta eipä tuossa Turun keskustassa ole yksikään R-kioskia kummallisempi kahvimyymälä auki tuohon aikaan.

Nämä tuli mieleen nyt, mutta varmasti olisi muitakin, jopa oleellisempia asioita kuin herkut :D.

Paluumuuttajan päiväkirja: kieli katoaa

Muistoesineitä Englannista

Olemme olleet Suomessa 2,5 kuukautta. Jotenkin tuntuu kuitenkin siltä, että olemme olleet täällä jo PAAAALJON pidempään. Ehkä syy on siinä, että perheellisenä ja työssäkäyvänä arkeen sulahtaa tuosta noin vain ja on ihan kuin ei koskaan missään muualla olisi ollutkaan eikä koskaan olisi mitään muuta tehnytkään. Arki on arkea maasta riippumatta. Tai sanotaanko niin, että ainakin Euroopassa. Arvelisin, että vaikkapa Nepalissa ei arki jo pelkästään erilaisten fasiliteettien takia olisi samaa peruskauraa.

Lapset ovat kotiutuneet Suomeen hyvin. Koska koskaan ei saa olla liian tyytyväinen ;), niin todettakoon, että ehkä vähän liiankin hyvin, sillä englannin kieli alkaa kadota arjesta.

Englannissa asuessa meille oli tärkeää ylläpitää lasten suomen kielen taitoa. Pyrimme puhumaan lapsille vain suomea, sillä emmehän halunneet siirtää omia (mahdollisia ;D) kielioppivirheitämme ja tankeroääntämystä lapsille. Mutta nyt on jo toinen ääni kellossa, sillä kaksi kuukautta näyttää riittävän pyyhkimään englannin lasten arkikielestä. Esikoisen englanti oli Englannista lähtiessä sujuvaa ja hänellä oli kuulemma kaunis cambridgeläinen aksetti. Itse en ole hyvä aksenteissa, joten en osaa tätä vahvistaa. Hänen puheensa oli/on selkeä ja siisti. Helposti ymmärrettävä. Hänen koulunkäyntikielensä on englanti, mutta  siellä lapset ovat suurimmaksi osaksi puoliksi suomalaisia ja olen esikoisen puheista päätellyt, että lapset keskustelevat keskenään suomeksi, jos toinenkin osapuoli suomea ymmärtää. Aika näyttää millaiseksi hänen englantinsa muuttuu, kun vain hyvin harva puhuu englantia äidinkielenään.

Taaperon englanti ei ollut ennen muuttoakaan sujuvaa. Täysin englanninkielisessä ympäristössä, kuten kavereiden luona hän hallitsi monisanaiset lauseet, mutta kotona hänen puheensa oli enemmänkin finglish kuin suomi tai englanti tyyliin “Äiti, taigerin mauthista tulee rooria”. Jees, kyllä vaan tiikerin suusta tulee karjuntaa :D. Suomessa taaperon altistuminen englannille on rajoittunut niihin hetkiin, kun hän on Netflixistä katsellut jotain ohjelmaa, olemme lukeneet satukirjoja englanniksi tai hän on kuunnellut äänikirjoja. Hän rakastaa äänikirjoja. Vaikka suomalaisen kirjaston englanninkielinen kirjavalikoima on hyvä, suorastaan valtava verrattuna suomen kieliseen Cambridgessä (kyllä sieltä löytyi ainakin jokunen lastenkirja), niin raahasimme mukanamme kirjoja ja äänikirjoja. Ne ovat kuitenkin myös muistoja isompien lasten lapsuudesta.

Siinä missä esikoinen ja taapero Englannissa asuessa leikkivät keskenään lähes vain englanniksi, nyt leikkikieli on muuttunut suomeksi. Sinne tänne saattaa väliin pujahtaa englantia tai finglishiä. Tämä on harmillista, sillä haluaisimme toki, että myös taapero säilyttäisi englannin kielen. Olinkin oikein ilahtunut, kun englanninkielinen ystäväperhe kutsui meidät heille viettämään laskiaissunnuntaita muutaman muun  englanninkielisen perheen kanssa. Kaikki muut perheet olivat aidosti kaksikielisiä eli perheen toinen vanhempi puhuu kotikielenään englantia. Lapset pääsisivät puhumaan englantia. Mutta ei. Lapset leikkivät keskenään suomeksi. Tämä havainto ei itseasiassa edes yllättänyt, sillä lapsen kielen kehitys näyttää kulkevan leikin kautta. Vaikka esikoinen ei osannut vielä englantia, mutta oli nurseryssä, jossa leikittiin englanniksi, hän leikki kotona yksinkin englanniksi (lue siansaksaksi). Leikkikieli näyttää mukailevan sitä kieltä, jolla pääosin arjessa leikitään. Englannissa asuessa jopa täysin suomalaisten perheiden kokoontumisajoissa suomen kielen taitoiset vesamme leikkivät keskenään englanniksi. Me aikuiset sitten juttelimme suomeksi. Nyt oli juuri toisinpäin. Aikuisten juttu kulki enimmäkseen englanniksi ja lapset leikkivät sillä kielellä, jolla he ovat tottuneet tarhassa ja koulussa leikkimään eli suomeksi.

Onneksi olen löytänyt ihanan ´moldovalaisen englannin kielen opettajan, joka asuu tässä meidän lähellä. Hän kävi meillä hiihtoloman aikana, kun hoitopaikka oli kiinni, mutta meidän piti kuitenkin käydä töissä, vahtimassa kaksosia. Vielä täysin puhumattomat kaksoset ovat päässeet kielikylpyyn. Meidän pitää vaan useammin ottaa käyttöön lapsenvahti. Onpahan ainakin hyvä tekosyy lähteä ihan kaksin vaikka kahville tai kauppaan. Jälleen kerran löytyy syy käyttää sanaa arjen luksusta. Pitäisköhän mun laittaa toi sana pannaan, ainakin hetkellisesti :D.

Paluumuuttajan päiväkirja: askeleita kohti arkea

Kun viimeksi olin töissä, meillä oli 1,5 lasta. Siinä missä suurin osa odottajista ei malta odottaa äitiyslomalle pääsyä ja kesälomakauden aikana moni jää lomalle jo ennen virallista äitiyslomaa, minulla ei ollut mikään kiire lomalle. Ehtiihän sitä sitten lomailla ihan tarpeeksi vauvan kanssakin. Ja ehtihän sitä... peräti 3,5 vuotta :D

Kun jäin pois töistä, meillä ei vielä ollut tietoa, että muuttaisimme Englantiin. Mies kävi haastattelussa vähän sen jälkeen, kun olin jäänyt äitiyslomalle ja palasi haastattelumatkalta vain muutama päivää ennen synnytystä. Taaperon ollessa pariviikkoinen, tiesimme jo, että Suomi jäisi taakse.

En ole luonteeltani 24/7-kotiäiti, joten on oikeastaan yllättävää, että olen ollut poissa työelämästä vuosia. Ulkomailla asuessa kotiäidin rooliin oli jotenkin helpompi (ja omassa päässä luvallisempi) sopeutua. Suomessa olisin palannut töihin jo aikaa sitten.

Nyt tammikuussa, 3,5 vuotta myöhemmin,  olen palannut töihin 4 lapsen äitinä. Jos aamulla töihin lähtö yhden kanssa tuntui rulianssilta ja illat kiireisiltä, niin vähämpä tiesin. Toisaalta kokemuksen myötä myös omat taidot ovat karttuneet ja rutiinit hioutuneet. Eikä kolmesta nuorimmasta ole kukaan vielä osoittautunut aamuäreäksi, jollainen esikoinen taas oli mitä suuremmissa määrin.

Perheemme arkiaikataulut laitettiin heittämällä uusiksi, kun minä aloitin työt ja esikoinen koulun. Aamuherätys on nyt tuntia aikaisemmin kuin Englannissa. Heräämme miehen kanssa klo 6 ja lapset herättelemme hieman kerrostaen. Lapset kyselevät miksi pitää herätä yöllä :D. Koska esikoinen ei ole Englannin vuosina saanut suomalaiseen tapaan luonnollisesti oppia liikkumaan yksin ja itsenäisesti, häntä on pitänyt viedä kouluun ja hakea koulusta. Mies onkin päässyt nyt vuorostaan hoitamaan näitä kouluun viestejä, sillä hänen työnsä alkaa vasta ensi kuussa (toivottavasti alkaa. Matkassa on vielä ainakin yksi mutka). Englannissa koulu alkoi 8.45 ja koulumatka kesti noin 5 minuuttia. Nyt koulu alkaa lähes joka aamu 8.15 ja koulumatka taaperon vauhdilla kestää jonkin verran yli puoli tuntia, joten mies on ohjannut karavaaninsa matkaan jo heti 7.30 aikaan.  Itse myöhästyn tällä aikataululla hetken töistä, mutta haluan auttaa miehen ja lapset matkaan. Parempi se että minä vähän myöhästyn kuin, että esikoinen myöhästyy koulusta. Onni on tässä kohtaa se, että saan palata vanhaan työhön. Uudessa työpaikassa tuskin uskaltaisin koetella esimiehen joustavuutta :O. Iltapäivisin arkirutiinit on pirstottu palasiksi, sillä pienten päikkäriaikaan onkin oltava koululla noutamassa esikoista.

Ajatuksia töihin paluusta

Perhearkemme muuttuminen on yksi asia, mutta entäs töihin paluu. Kun on ollut yli kolme vuotta kotona ja kärsii baby brainistä, paluu on jännittänyt aikalailla. Paluu on ollut yhdistelmä uutta ja vanhaa. Tuttua ja tuntematonta. Fyysinen miljöö on pysynyt samana, mutta fuusion myötä toimintaympäristö on kasvanut. Toimintojen ulkoistamisen myötä olen menettänyt työkavereita, mutta pienempien yksiköiden lopettamisen myötä mukaan on tullut uusia työkavereita, tuttuja nimiä sähköpostien ja puhelinlinjojen takaa. Tottahan mukaan mahtuu jokunen uusikin. Työskentelen usean erilaisen aihealueen parissa, joita säätelee erilaiset lait. Suuria muutoksia ei ole lakeihin tullut. Lakien lisäksi noudatettavaksi tulee myös linjaukset niin valtakunnan tasolla kuin yksikkötasolla. Nippelitietoa on paljon ja ohjelmat pitävät huolen siitä, että yksinkertaisenkin tehtävän prosessissa pitää muistaa lukuisia pieniä klikkauksia ja merkintöjä siellä ja täällä. Yllättävän paljon on kuitenkin jäänyt selkärankaan, vaikka baby brain on neljän lapsen tulosta. Suoralta kädeltä en kuitenkaan muistiini uskalla luottaa, sillä jo ensimmäiseltä äitiyslomalta palatessani huomasin, kuinka helposti jäi kertomatta ne pienet muutokset työtavoissa. Asiat, joista oli tullut muille itsestään selvyyksiä, mutta jotka oli ennen tehty toisin. Koitamme nyt kaikki suhtautua minuun kuin uuteen työntekijään, mutta käytännössä tämä on vaikeaa.

Tarjolla hoitopaikka: arvioitu matka-aika 1 tunti

.

Oman kiemuransa asiaan tuo se, että vaikka hoitopaikkahakemukset kolmen nuorimman osalta on jätetty ajoissa ja olen ollut yhteydessä Turun kaupunkiin lukuisia kertoja jo lokakuusta alkaen, tarjottiin meille aluksi vain ei oota ja vaihtoehdoksi yksityisen hoitajan palkkaamista. Tätä aluksi selvittelinkin, mutta lopulta aikataulut ja se, että meidän kontolle jäisi työantajan velvollisuudet eikä varahoitoa olisi, käänsi ajatukset muualle. Lähimmät tai realististen kulkuyhteyksien päässä  (meillä ei vielä ole autoa) olevat yksityiset tarhat on täynnä. Viikko sitten olin saada paniikkikohtauksen kun näytti siltä, että miehen työt alkaisi samaan aikaan kun minulla. Sain soittaa kaupungille kolmesti, ja lopulta tarjosivat meille hoitopaikkaa tarhasta, jonne pelkkä bussimatka olisi kestänyt lähes tunnin. Tähän toki kävelyt ja bussien odotus päälle. Jännityssektorina se, että mahtuuko tuplarattaat kyytiin. Tarhamatkamme olisi tosin alkanut jo ennen kello 7:ää, joten tilaa olisi varmasti riittänyt :D. Tarhalta olisi vielä pitänyt matkustaa puolisen tuntia minun työpaikalle. Viennit tulevat olemaan todennäköisesti pitkälti minun kontolla, sillä miehen tuleva työ edellyttää reissaamista. Autolla pääsisimme toki helpommin, mutta meillä ei ole sitä autoa, minä en ole ajanut yli 5v autoa ja inhoan ajamista muutenkin, plus kun työpaikka on keskustassa, mutta ei tarjoa parkkipaikkoja, niin minnekäs parkkeeraat sellaisen erämaalaivan kuin minkä me tarvitsemme. Kolme turvaistuinta ja turvavyöistuin ei ihan joka autoon mahdu. Onneksi sai vihjeen eräästä ryhmäperhepäiväkodista ja vaikka alkuun sain vastauksen, ettei heillä ole tarjota kaikille lapsille paikkaa, niin tällä viikolla joku olikin ilmoittanut hoitotarpeen loppumisesta. Mies ja lapset käyvät ensi viikolla tutustumassa paikkaan ja toivottavasti tästä tulee lasten hoitopaikka ainakin siihen asti, että jotain muuta ilmaantuu. Yksityisessä ryhmäperhepäivähoidossa kun ei ole varahoitoa, lomat on kun hoitajat lomailee jne.

Ensimmäinen viikko siis takana. Töissä oli mukavaa ja miesväki selvisi kotona, vaikka aikataulu onkin haastava. Viikonlopun otamme rennosti. Hieman luistelua, pulkkailua, vähän asioiden hoitamista ja ystäviä. Muuttolaatikoihin ei olla jaksettu koskea sen enempää kuin että ollaan viety tyhjiä laatikoita pois, nyt kun roskiksiin taas mahtuu. Kyllä tämä koti tästä vielä joskus valmistuu ja tänne kehtaa jonkun kutsua kyläänkin :D.

Ensi viikolla esikoinen saa alkaa opetella itsenäistä liikkumista ja ihana siskoni saapuu taas hetkeksi meitä auttamaan, joten pienimmät saavat taas nukkua päiväunensa rauhassa, kun ei tarvitse hakea isoveljeä koulusta kesken kaiken.

Paluumuuttajan päiväkirja - ensimmäiset viikot

Oikotietä kotiin

Muuttolaatikoiden vuori olohuoneessamme on pikku hiljaa huvennut, vaikkakin vielä vähän yli viikon täällä asumisen jälkeen monta laatikkoa on purkamatta. Neljän lapsen arjen pyörittämisessä ilman autoa pelkästään lähikaupassa piipahtamiseen hurahtaa helposti tunti, kaupungin toisella puolella sijaitsevaan Ikeaan tehtyyn reissuun (ilman lapsia) nelisen tuntia. Tavaroiden purkua ja huonekalujen kasausta saa tehokkasti tehtyä vain lasten nukkuessa, muuten aika menee arkisiin asioihin Mutta joku kaunis päivä tämä muuttoprojekti saadaan päätökseen.

Olemme olleet Suomessa kolmisen viikkoa. Jo heti ensimmäisien päivien aikana ulkosuomalainen ystävä Cambridgestä kyseli joko Suomi -shokki on iskenyt? Vannoutunut ulkosuomalainen ei ehkä pysty uskomaan, että joku vakavissaan asettuisi Suomeen asumaan :D. Olen tuota sen jälkeen tunnustellut ja todennut monen monta kertaa, että ei ole. Ei ainakaan vielä. Menossa ei ole honeymoon, mutta ei vielä myöskään shokkivaihe. Ei vaikka on ollut koleaa, märkää, pimeää, pakkasta ja nyt lopulta myös lunta. Isoin shokin aihe on tähän mennessä ollut vartioiden kielenkäyttö eräässä pienessä kauppakeskuksessa. Tajusin, että en ole vuosiin kuullut sanaa neekeri. Myös kirosanat sorahtivat korvaan, mutta eniten hätkähdytti tuo neekeri. Puheesta kävi kyllä ilmi, että kyseinen henkilö on aineissa riehuja ja aiheuttanut aikaisemmin tuhoa kyseisessä paikassa, joten ehkäpä vartioiden kielenkäyttö siksi oli niin karkeaa ja rasistista

Suomessa oli tänne saapuessa  ihan yhtä pimeää, märkää ja kylmää kuin Cambridgessä. Itseasiassa Suomessa ei tunnu yhtään niin pimeältä, koska täällä on ainakin Cambridgeen verrattuna hurjasti paremmat katuvalot. Cambridgessä matalia, keltavaloisia valotolppia on aseteltu harvakseen. Me asuimme ihan keskustassa ja silti meidän kadulla oli tasan yksi valopylväs. Sekin ihan tien päässä. Jos oma etuoven valo oli unohtunut laittaa päälle, oli tie pilkkosen pimeä. Lämpötilojen puolesta pärjäsimme koko loppuvuoden samalla ulkovaatetuksella kuin Englannissa. Vuoden vaihteen jälkeen myös Turkussa saatiin parina päivänä kokea - 20 asteen pakkasia. Nämäkään pakkaset eivät tuntuneet niin pahoilta, kun meidän lämpömittari sujuvasti valehteli kymmenisen astetta vähemmän asteita :D. Kunnon toppavaatteet meillä toki oli silti päällä hyytävän tuulenkin takia.

Suomessa olen ihastuneena pannut merkille, kuinka isommat pojat viihtyvät näin talvellakin pihalla. Taapero suorastaan hinkuu ulos. Cambridgessä ulkoilu tarkoitti sitä, että lähdimme aina johonkin kolmesta läheisestä leikkipuistosta. Märkää, kuraa ja yleensä ei muita puistoilijoita. Paljon ei tullut ulkoiltua, vaan vietimme aikaa leikkitreffeillä kavereiden luona. Suomessa voi usein leikkipuiston sijasta poiketa metsään tai touhuta omassa pihassa jotakin. Meidän Cambridgen talon postimerkin kokeissa pihassa ei ollut mitään innostavaa. Ei tämä nykyinenkään oma piha sen suurempi ole, mutta takana on metsää ja rivitaloaluella lukuisia leikkipuistoja sekä kalliota, mäen nyppylää jne. Emme tosin asu aivan keskustassa, kuten Cambridgessä, mutta keskustan tuntumassa kuitenkin. Esikoisen voi jo päästää yksin pihalle. Taaperokin varmasti pian oppii tavoille ja hänkin voi hetken odotella ulkona, että muut ovat pukeissa.

Parin päivän pakkaset ja nyt lauantaina saimme myös oikein kunnolla lunta. Saimme sitä mitä olimme odottaneet. Vaikka perheen luistimista vain yhden luistimet oli löydyksissä suuntasimme heti läheiselle luistelukentälle, sillä esikoisemme on ollut intohimoinen luistelija jo 2 -vuotiaasta alkaen. Alle 3 -vuotiaana hän jo pelasi jääkiekkoa isompien poikien kanssa. Toki isommat vielä huomioivat hänen ikänsä, mutta kuitenkin hän hallitsi sekä luistelukiemurat että mailan ja kiekon. Lähes kolmen vuoden tauon jälkeen esikoisen meno oli vielä kovin haparoivaa, mutta riemu oli suuri :). Taapero pääsi laskemaan mäkeä Stigalla ja kaksoset nautiskelivat muiden katselemisesta ja keinumisesta. Minä ja mies saimme oikein kunnon treenit puskiessamme rattaita umpihangessa. Mies alamäkeen, ja minä ylämäkeen, kun isot pojat jäivät vielä luistelemaan ja laskemaan mäkeä.

Onni on eka lumienkeli <3

Itse olen iloinnut siitä, että olen saanut viettää aikaa sukulaisten kanssa sekä ehtinyt jo nähdä muutamia kavereita. Myös lasten riemusta on ollut helppo iloita, erityisesti taaperon kohdalla, sillä hän ei juurikaan muista Suomesta mitään. Taapero teki elämänsä ensimmäiset lumienkelit,  pääsi laskemaan ensimmäistä kertaa itsenäisesti liukurilla ja Stigalla. Uskalsi viimein saunan lauteille. Esikoiselle kaikki on oikeastaan tuttua kauraa, mutta hän on iloinnut sukulaisten seurasta ja huomiosta. Taaperokin on oppinut tuntemaan sukulaisiaan ihan erilailla kuin ennen.

Kaksosien sopeutuminen ollut kivikkoisempi tie. Jo muuttopäivänä alkanut ripuli jatkui vielä 10 päivää. Urpo lakkasi taas syömästä kiinteitä. Hän teki saman jo syntymäpäivää edeltäneen vatsataudin jälkeen ja hänen painokäyränsä onkin huolestuttavasti laskusuuntainen. Kaksosten painoero ennen oksennustautia taisia olla vain 25g, mutta nyt jo puolisen kiloa. Lisäksi suomalainen maito tai ruuat aiheuttivat molemmille vatsanpuruja. Ensimmäisen viikon verran yöllä huudettiin, mikä on meillä ollut todella poikkeuksellista. Nyt mahanpurut on onneksi ohi. Muuten kaksoset ovat ottaneet asiat yhtä lunkisti kuin aina ennekin. Vierastamista ei ole ollut. Päivä- ja yöunet onnistuvat missä vaan.

Maanantaina alkaa arki. Minulla työt ja esikoisella koulu. Hieman yllättäen mies sai tiedon, että myös hänellä työt olisi alkaneet jo ensi viikolla, mutta (tämän kerran) kiitos byrokratian rattaiden, ONNEKSI töiden alku sittenkin vielä lykkääntyi (tämä tieto saatiin vasta keskiviikkona illalla), sillä kolmelle pienimmälle ei vieläkään ole luvattu hoitopaikkaa, vaikka olen asiasta ollut kaupungille yhteydessä lokakuusta alkaen ja hakemukset on jätetty ajallaan.  Keskiviikko aamulla lupasivat kaupungilta, että torstaina palaavat asiaan, mutta eivät palanneet. Maanantaina on taas luuri kuumana täältä päin. Tästä se arki alkaa...

Hyvää Uutta Vuotta 2017 kaikille lukujoille ja kiitos siitä, että 10 000:n lukijan rajapyykki on ylitetty, itseasiassa jo joulukuun alussa, mutta en ole tätä ehtinyt mitenkään huomioida. Kiitos ja kumarrus! 

Paluumuuttajan päiväkirja - välietapissa Suomessa

Meidän uusi ovi . Koriste by ystävä <3

Joulu on jo melkein ovella. Meidän karavaani on saapunut välietappiin, anoppilaan. Muuttokuorma on matkalla Suomeen. 

 
Todennäköisesti rekka on jossain Saksassa tai Ruotsissa, josta rekka ajetaan lautalle ja lautan pitäisi olla Helsingissä ystäväperheen kotona keskiviikkona illalla. Torstaina aamupäivällä rekka kaartaa meidän uuden asunnon pihaan. Muuttomme hoitaa tällä kertaa Muuttoliike Liesilä Oy, jonka toimintaa ainakin tähän asti, on pakko kehua. Edellisen kerran meillä ei toki vielä ollut vertailukohtaa, joten emme tienneet mitä odottaa, mutta Liesilän viestintä on ollut sujuvaa sekä täsmällistä. Edellinen firma ei todellakaan pystynyt samaan. Ei ihme, että Liesilää kehutaan ulkosuomalaisten piireissä säännöllisesti.

Outo tilanne, kun itse emme ole ikinä edes asunnossa käyneet. Emme tunne tuota asuinaluetta ennestään, vaikka Turussa olemmekin asuneet vuosia. Ystäväni on käynyt asunnon puolestamme katsomassa ja hänen suosituksensa perustella olemme asunnon hyväksyneet. Ystäväni ja yksi siskoni ovat kertoneet, että asunto on hyvä ja alue on kiva. Naapurissakin asuu mukavia ihmisiä. Sattumalta ystäväni kavereita lapsineen. Olenkin jo uuden naapurini Facebook -kaveri ja ollut hänen kanssaan “juttusilla”, vaikka emme ole tavanneet. Ystäväni on käynyt lunastamassa asuntomme avaimen. Siskoistani on jo käynyt tarkastamassa paikat sekä lainannut meille verhoja, mattoja jne. Onni on ihanat ystävät ja siskot <3

Viimeisestä kirjoituksesta on kulunut aikaa 19 päivää. Tuossa välissä meillä on vietetty kolmet syntymäpäivät, saatu yhteensä 10 rokotetta, vierailtu pariin otteeseen GP:n luona, koitettu epätoivoisesti myydä tavaraa paikallisessa Tori.fi:ssä (itsepalvelukirppareita ei meidän kaupungissa ole eikä tavara ei vaan liiku, kuten Suomessa olen tottunut), viety kymmeniä pusseja charityyn, jotain lahjoituksia leikkikerhoihi,, suoritettu Kung Fun merkkikoe oikein mainioin arvioin, käyty Forest Schoolissa taaperon kanssa, vanhempain vartissa, leikkikerhoissa normaaliin tapaan, tavattu ystäviä leikkitreffejen merkeissä sekä olemme molemmat päässeet myös istumaan iltaa aikuisten kanssa, pakattu muuttolaatikoita ja purettu huonekaluja yömyöhään, hoidettu pakollisia virastoasioita sekä Englantiin että Suomeen sekä käyty pitämässä yksi Suomi aiheinen esitelmä Esikoisen luokalle jne. Jne. Kaiken tämän kiireen keskellä, pakkausFlow’n syövereissä, unohdin mennä katsomaan Taaperon joululauluja, mutta onneksi sentään havahduin siinä kohtaa kun havahduin, muuten olisi jäänyt välistä myös Esikoisen joulunäytelmä. Olin hyvin allapäin siitä, että en ollut paikalla Taaperon lauluissa, mutta onneksi hän ei ollut edes osannut kaivata. Eri ryhmillä oli lauluhetkiä eri aikaan päivästä, joten vanhempia tuli ja meni läpi koko päivän.

Viimeinen viikko täyttyi viimeisistä tapaamista, jäähyväisiä jäähyväisten perään. Olo oli epätodellinen, happy sad. Esikoinen ja Taapero kävivät loppuun asti normaalisti koulussa ja tarhassa. Kaksosille saimme kaksi kertaa järjestettyä jonkun kaverin lapsenvahdiksi, sillä muuten pakkaaminen rajoittui vain heidän päiväuniaikaan sekä muutamaan tuntiin illalla. Voin kertoa, että ilman ihanan siskoni apua emme olisi varmasti kuuna päivänä selvinneet tästä urakasta itse. Aikataulut ovat monesti olleet sellaisia, että on pitänyt olla parissa paikassa yhtä aikaa eikä pakkaaminenkaan olisi edennyt ilman siskon apua. Tämä sisko muutti samassa muuttokuormassa takaisin Suomeen. Vaikka edellisestä muutosta on meillä vasta vähän yli vuosi, tuntuu, että tavaran määrä oli lisääntynyt huimasti kaksosten myötä. Viimeksi osasin arvioida kuutiomäärän oikein, mutta nyt muuttokuormaan tuli muutama yli kuutio.

Kaiken aikaa meillä myös pyöri ihmisiä näytöissä, sillä asuntoa yritetään toki vuokrata eteenpäin. Koska itse olen kiertänyt näytöissä paljonkin ja nähnyt toinen toistaan kauheampia loukkoja,

koitin pitää oman rimani matalalla. Lapsiperheen koti, jossa valmistaudutaan muuttoon, ei ehkä ole kaikkein edustavaisimmillaan :D. 

Viimeisenä yönä pääsimme mieheni kanssa nukkumaan klo 3. Muuttomiesten piti saapua klo 9 aamulla, mutta suomalaisen säntilliseen tapaan olivat paikalla jo 8.30 :D. Samaan aikaan Urpolla alkoi ripuli. Päivän ensimmäiset vaatteet meni vaihtoon. Voi mikä ajoitus. Minä ja pojat siirryimme evakkoon ystävän luokse, jossa Esikoinen oli ollut yökylässä parhaan ystävänsä luona. Saimme kakkaiset vaatteet pesuun ja kuivuriin. Vieraaksi tuli myös kaksi muuta yhteistä ystäväämme lapsineen. Mies ja sisko jäivät organisoimaan muuttoa. Muuttokuorman siirtyessä ystäväperheemme kotia tyhjentämään, meidän perhe siirsi tavaransa hotelliin ja meidän perhe pääsi vielä hyvästelemään yhtä parhaista suomalaisista ystäväperheistämme, jotka vielä jäävät Cambridgeen. Ihana heittää hyvästejä rauhassa. Lapset leikkivät keskenään eikä kenelläkään ole valtavaa kiirettä minnekkään. Täällä Turpon ripuli alkoi. Huono äiti ei ollut ottanut hoitolaukkuun yksiäkään vaihtovaatteita, mutta onneksi kyläpaikasta löytyi yhdet pienet housut ja paita Turpoa lämmittämään. Pointsit kotiin :(. Yö hotellissa meni rauhallisesti. Edellisen viikon lyhyiden unien aiheuttaman kestoväsykrapulan aiheuttama tärinä kropassa hellitti, kun sai nukkua 7 tuntia keskeyttämätöntä unta. Aamusta  kävimme vielä päästämässä siivoojan siivoamaan asuntoamme (Cambridgen vuokramarkkinoilla takuurahojen takaisin saaminen ei ole mikään helppo juttu. Ammattisiivoajan palkkaaminen helpottaa yleensä asioita) sekä luovutimme avaimemme vuokranantajallemme. Sitten istuimme taksiin ja ajelimme lentokentälle, jossa vietimme yhden yön hotellissa. Matkalla taksista hotellihuoneeseen Turpolla turisi taas. Tällä kertaa vaihtoo meni vaatteiden lisäksi myös Suomen reissua varten päälle vedetty talvihaalari. Ei auttanut muu kuin “tilata” lentokentälle vastaantulevilta isovanhemmilta varapuku matkaan. Onneksi anoppi oli ostanut työkaveriltaan, jolla on kaksospojat, kasan vaatteita.

 

Hotelli oli valittu sijantinsa takia. Joskus asioista vaan kannattaa maksaa, että oma elämä helpottuu. Taksi oli oikeasti ainoa järkevä vaihtoehto, kun matkassa on 4 lasta, 4 matkalaukkua, 5 käsimatkatavaralaukkua, muutama nyssäkkä vauvanruokaa, vaippoja ja muuta matkaevästä, tuplarattaat sekä 4 turvaistuinta. Sen sijaan, että olisimme ehkä säästäneet muutaman punnan viettämällä vielä yhden yön hotellissa Cambridgessä ja lähteneet aamulla kukonlaulun aikaan bussilla tai junalla kohti Gatwickiä, jännittäneet mikä on ruuhkatilanne, ehdimmekö varmasti ajoissa perille ja kironneet sen sata kertaa kaikkia tavaroitamme, menettäneet hermomme jännityksestä kiukutteleviin lapsiin; nukuimme lentokentällä  Bloc hotellissa, joka sijaistee Gatwickillä Lähtevien lentojen -terminaalissa. Saimme nukkua aamulla pidempään, teimme matkapäivästä huomattavasti lyhyemmän eikä tavaroita tarvinnut raahata kuin yksi kerros alaspäin. Lento sujui hyvin. Erityisesti kaksoset olivat unelma matkaseuraa. Taaperon reissuväsymys ja jännitys purkaantui laskun jälkeen itkuksi ja huudoksi, mutta onneksi hänkin vielä sai koottua itsensä. Automatkalla nukutut päikkärit korjasivat lopun ja illalla mummolassa leikki jo maistui.

Nyt meillä on muutamia päiviä aikaa huokaista. Vietämme joulun täällä. Käymme vain vastaanottamassa muuttokuorman Turussa. Muuttolaatikoiden keskelle ehtii sitten joulun jälkeen. Loppu fiilikset: Never again. Ei ainakaan itse pakaten. Seuraavaan ulkomaan muuttoon lähdetään vaan,  lähetettynä työntekijänä ja firma maksaa pakkaamiset jne.

ps. Blogger ei taaskaan taivu yhteistyöhön asettelujen tai fontin kanssa, joten tällä mennään. Sori :D

Paluumuuttajan päiväkirja: eroahdistusta

Ensimmäinen joulukalenterin luukku on aukaistu. Lapset ovat innoissaan, mutta meitä aikuisia alkaa hirvittää. Joulukalenteri on kuin päiväkampa - muuttoauto kaartaa meidän talon eteen jo ennen, kun viimeinen luukku on avattu.

Kuvituskuva.

Olen odottanut muuttoa jännittyneenä,malttamattomana ja nyt entistä enemmän surullisena ja ahdistuneena. Ahdistuksen syitä on monia ja välillä tuntuu, että voitaisko me peruuttaa tai ainakin lykätä tätä koko prosessia.

Ensiksi Suomesta, ja maailmalta, kantautui uutisia lapsia pelottelevista klovneista. Näitä klovneja oli nähty myös Turussa ja sillä alueella, jossa esikoisen koulu sijaitsee. Minua jännittää jo valmiiksi se miten esikoinen tulee selviämään yksin tuosta parin kilometrin matkasta, kun hän ei ole täällä saanut lainkaan liikkua itsenäisesti. Hänen haaveilijaluonteensa ei yhtään edes auta asiaa. Kuinka pian hän oppii reitin ja miten uskallan luottaa siihen, että hän muistaa seurata muuta liikennettä? Löytääkö hän ikinä perille ajoissa ja mitä jos joku sekopää tulee häntä pelottelemaan?

Kun Suomeen saatiin lunta, Facebook täyttyi ihanista talvisista kuvista. Lunta ja riittävästi pakkasta. Asioista, joita meidän perhe on odottanut. Pulkkamäki, luistelukenttä, lumilinnat ja -enkelit.  Mutta pian huomasin, että realiteetit oli kuitenkin unohtuneet. Olin unohtanut millaista on rattaita on työntää loskassa, tai lykätä bussiin, kun jalkakäytävälle on jätetty iso lampare lunta juuri siihen kohtaa, mistä pitäisi nousta kyytiin. Saati sitten miten tuskastuttavaa rattaita on työntää auraamattomalla tiellä. Ja nyt meillä on tuplarattaat. Entä miten paljon pakkaseen pitää pukea päälle. Ja nyt meillä on 2 lasta enemmän. Viimeksi olemme kokeneet pakkasta lähes kaksi vuotta sitten. Tai onhan meillä nytkin mittari ollut parina aamuna miinuksella, mutta tarkoitan nyt kunnon pakkasta. En enää muista miltä se tuntuu. Ihan kuin olisin ollut ulkomailla jo pitkäänkin, vaikka olemme olleet täällä vasta vähän vajaa 3 vuotta. Minua ahdistaa se miten meidän perhe sopeutuu talveen, lumeen, kaikkeen siihen vaatemäärään, joka on talvella tarpeen. Olemme harvoin tarvinneet kumisaappaita. Sadehousuja vielä harvemmin. Kaulahuiveja, kaulureita, topparukkasia tai talvisaappaita lapset eivät ole tainneet käyttää täällä lainkaan. Pukeutumisessa olen koittanut pitää kiinni siitä, että kylmällä ilmalla takit pitää olla päällä ja syksyllä/talvella lapsilla on vuorelliset housut jalassa sekä vettäkestävät kengät jalassa. Esikoinen on kuitenkin esimerkin myötä brittiläistynyt ja kulkisi mielellään vaikka ilman takkia. Pipoa ja hansikkaita ei tarvita. Taapero ei aikaa Suomessa edes muista. Hän kuitenkin toteaa usein, että hän tykkää kylmästä. Tarkoittaen, että tarjotut hanskat voi jättää taskuun. Kulttuurishokki tulee olemaan pojille suuri, kun he tajuavat, että Suomessa talvella pelkkä takin päälle vetäminen ei riitä.

Minua ahdistaa myös Suomesta kantautuvat kertomukset siitä miten ihmiset ovat töykeitä ja ajattelemattomia eikä avun antaminen kuulu tapoihin. Kuinka bussissa vanhukset saavat seisoa tai rattaiden kanssa bussissa ilmaiseksi matkustavalle ladellaan törkeyksiä. Kiitos ja anteeksi eivät kuulu sanavarastoon. Se, että kaksosia molemmissa kainaloissa raahavalle ei viitsitä edes ovea avata. Nämä ovat ihan varmasti olleet arkipäivää jo silloin kun asuimme Suomessa. Niihin ei vaan ole välttämättä kiinnittänyt huomiota, koska asioihin on tottunut ja turtunut. Kolmessa vuodessa alunperin vieraalta tuntuneeseen ylitsemenevään kohteliaisuuteen (joka voi kylläkin olla hyvin pinnallista) on tottunut. Se, että ahtaalla kävelytiellä hoetaan puolin ja toisin “Sorry, I’m sorry”, small talk ja ihmisten avuliaisuus ihan arkipäivää ja nyt paluu vanhaan hirvittää. Ihmisten hyvyys ja ajattelevaisuus on välillä pysähdyttävää. Pohdinkin aina välillä, että olisiko samanlaista ajattelevaisuutta Suomessa. Voisinko Suomessa edes kuvitella, että perhekerhoon päästyäni, joku vieras tarjoaa apuaan, että saan kannettua kaksoset rattaista kerhotilaan. Tai katsoo heidän peräänsä, kun käytän taaperoa vessassa. Kysyy saanko lohduttaa toista kaksosista, kun molemmat huutavat pois otettujen musisointivälineiden perään. Ilmoittaisiko joku esikoisen koulukaverin äiti Suomessakin, että "Hei, täällä on kauhea ilma. En mä halua, että sä lähdet kolmen lapsen kanssa tänne sateeseen. Mä voin tuoda esikoisen kotiin." Suomessa esikoinen tosin tallustelee omatoimisesti kotiin eikä apuja siinä mielessä tarvita, mutta ajatuksesta saatte varmasti kiinni…

Huomaan itsekin, että eroahdistus on käynnissä. Minulla ja koko perheellä on edessä isoja muutoksia. Monta ajanjaksoa päättyy tähän. Ei ihme, että välillä ahdistaa.

Paluumuuttajan päiväkirja - 9 viikkoa jouluun

Tiesittekö, että jouluun on 9 viikkoa. Siis ENÄÄ 9 VIIKKOA!

Koska en ole erityisen jouluihminen, minä en tätä tietäisi elleivät jouluihmiset olisi näin Facebookissa tiedottaneet. Ja miksi ei-jouluihminen panikoi siitä, että joulu lähestyy. En siksi, että yhtään lahjaa ei ole ostettuna. Tai edes ajatuksen tasolla harkittuna. Minun perheen kesken on yleensä ollut tapana, että aikuiset eivät saa lahjoja tai ostamme yhdessä jonkun lahjan kullekin. Lapsille lahjat on sallittu, mutta kohtuullisissa määrin. Pari lahjaa riittää. Panikoin joulun lähestymistä siksi, että olemme menossa jouluksi kotiin. 9 viikkoa on konkreettinen luku ja se saa ajan tuntumaan hirveän lyhyeltä.

Meidän perhe on viimeiset pari viikko ollut tuskaisessa välivaiheessa. Täysin yllättäen mies sai kutsun työhaastatteluun. Tehtävään, johon haku päättyi jo elokuussa, joten emme toki enää edes olettaneet, että tehtävästä kuuluisi mitään. Haastattelu oli meidän kaikkiin muihin määräaikoihin nähden ihan viime tingassa, joten miehen oli varmistettava, että päätös asiasta saadaan tehtyä pian. Pomo lupasi (töissä samassa instituutissa ja miehelle yhteisprojektien kautta tuttu), että vastaus saadaan jo samalla viikolla. No, ei kyllä saatu, mutta onneksi jo heti maanantaina aamulla.

Sen jälkeen kun kutsu tuli on tunteet menneet taas laidasta laitaan. Innostusta siitä, että voitaisiin ehkä jäädä. Haikeutta siitä, että ehkä lähdetään ja kuitenkin myös odotusta, että pääsisi jo Suomeen. Välitilassa on raskasta elää, koska jokainen pidemmälle tähtäävä ajatus johtaa aina kuvioon “Jos ollaan vielä ensi vuonna täällä, niin..”, “Jos ollaan Suomessa, niin...”. Kun viimein tuli tieto, ettei mieheni saanut tuota paikkaa, vaan tehtävään valittiin, joku joka oli tehnyt juurikin sitä osa-aluetta mitä pomo haluaa tehtävässä kehittää, oli olo enemmänkin huojentunut kuin pettynyt. Jopa miehellä. Tie on nyt selkeä. Me mennään Suomeen ja ei tarvitse miettiä vaihtoehtoista tulevaisuutta.

Heti tiedon jälkeen olenkin irtisanonut vuokrasopimuksen sekä taaperon tarhapaikan ja ilmoittanut esikoisen kouluun, että hän ei jatka enää ensi lukukaudella. Ilmoitin töihin, että olen palaamassa tammikuussa. Meillä on nyt asunto (kiitos vaan ystävälle, joka kävi asuntoja meidän puolesta katsomassa). Tehtävälista on pitkä eikä listalla ole vielä yhtään Suomen sosiaaliturvaan palautumiseen liittyvää asiaa. Pitää hankkia lomake X paikasta Y ja toimittaa Kelaan määräajassa Ö. Hakea lapsilisät. Tehdä muuttoilmoitus maistraattiin. Neuvola-aikoja pitäisi alkaa kysellä. Tehdä sähkösopimus, hankkia netti. Mitähän vielä...

Arkisen aherruksen ja muuttovalmisteluiden lomassa yritän vielä järjestää yhdet 1 -vuotissynttärit / yhdistetyt läksiäiset sekä yhdet 7 -vuotissynttärit. Suomessa “pitää” vielä juhlia synttärit uudelleen ja ehkä yhdet menetetyt 3 -vuotissynttäritkin. Tässä taitaa olla tämän kotiäidin viimeiset isommat projektit. Tammikuussa musta tulee työssäkäyvä äiti :).