Paluumuuttajan päiväkirja: askeleita kohti arkea

Kun viimeksi olin töissä, meillä oli 1,5 lasta. Siinä missä suurin osa odottajista ei malta odottaa äitiyslomalle pääsyä ja kesälomakauden aikana moni jää lomalle jo ennen virallista äitiyslomaa, minulla ei ollut mikään kiire lomalle. Ehtiihän sitä sitten lomailla ihan tarpeeksi vauvan kanssakin. Ja ehtihän sitä... peräti 3,5 vuotta :D

Kun jäin pois töistä, meillä ei vielä ollut tietoa, että muuttaisimme Englantiin. Mies kävi haastattelussa vähän sen jälkeen, kun olin jäänyt äitiyslomalle ja palasi haastattelumatkalta vain muutama päivää ennen synnytystä. Taaperon ollessa pariviikkoinen, tiesimme jo, että Suomi jäisi taakse.

En ole luonteeltani 24/7-kotiäiti, joten on oikeastaan yllättävää, että olen ollut poissa työelämästä vuosia. Ulkomailla asuessa kotiäidin rooliin oli jotenkin helpompi (ja omassa päässä luvallisempi) sopeutua. Suomessa olisin palannut töihin jo aikaa sitten.

Nyt tammikuussa, 3,5 vuotta myöhemmin,  olen palannut töihin 4 lapsen äitinä. Jos aamulla töihin lähtö yhden kanssa tuntui rulianssilta ja illat kiireisiltä, niin vähämpä tiesin. Toisaalta kokemuksen myötä myös omat taidot ovat karttuneet ja rutiinit hioutuneet. Eikä kolmesta nuorimmasta ole kukaan vielä osoittautunut aamuäreäksi, jollainen esikoinen taas oli mitä suuremmissa määrin.

Perheemme arkiaikataulut laitettiin heittämällä uusiksi, kun minä aloitin työt ja esikoinen koulun. Aamuherätys on nyt tuntia aikaisemmin kuin Englannissa. Heräämme miehen kanssa klo 6 ja lapset herättelemme hieman kerrostaen. Lapset kyselevät miksi pitää herätä yöllä :D. Koska esikoinen ei ole Englannin vuosina saanut suomalaiseen tapaan luonnollisesti oppia liikkumaan yksin ja itsenäisesti, häntä on pitänyt viedä kouluun ja hakea koulusta. Mies onkin päässyt nyt vuorostaan hoitamaan näitä kouluun viestejä, sillä hänen työnsä alkaa vasta ensi kuussa (toivottavasti alkaa. Matkassa on vielä ainakin yksi mutka). Englannissa koulu alkoi 8.45 ja koulumatka kesti noin 5 minuuttia. Nyt koulu alkaa lähes joka aamu 8.15 ja koulumatka taaperon vauhdilla kestää jonkin verran yli puoli tuntia, joten mies on ohjannut karavaaninsa matkaan jo heti 7.30 aikaan.  Itse myöhästyn tällä aikataululla hetken töistä, mutta haluan auttaa miehen ja lapset matkaan. Parempi se että minä vähän myöhästyn kuin, että esikoinen myöhästyy koulusta. Onni on tässä kohtaa se, että saan palata vanhaan työhön. Uudessa työpaikassa tuskin uskaltaisin koetella esimiehen joustavuutta :O. Iltapäivisin arkirutiinit on pirstottu palasiksi, sillä pienten päikkäriaikaan onkin oltava koululla noutamassa esikoista.

Ajatuksia töihin paluusta

Perhearkemme muuttuminen on yksi asia, mutta entäs töihin paluu. Kun on ollut yli kolme vuotta kotona ja kärsii baby brainistä, paluu on jännittänyt aikalailla. Paluu on ollut yhdistelmä uutta ja vanhaa. Tuttua ja tuntematonta. Fyysinen miljöö on pysynyt samana, mutta fuusion myötä toimintaympäristö on kasvanut. Toimintojen ulkoistamisen myötä olen menettänyt työkavereita, mutta pienempien yksiköiden lopettamisen myötä mukaan on tullut uusia työkavereita, tuttuja nimiä sähköpostien ja puhelinlinjojen takaa. Tottahan mukaan mahtuu jokunen uusikin. Työskentelen usean erilaisen aihealueen parissa, joita säätelee erilaiset lait. Suuria muutoksia ei ole lakeihin tullut. Lakien lisäksi noudatettavaksi tulee myös linjaukset niin valtakunnan tasolla kuin yksikkötasolla. Nippelitietoa on paljon ja ohjelmat pitävät huolen siitä, että yksinkertaisenkin tehtävän prosessissa pitää muistaa lukuisia pieniä klikkauksia ja merkintöjä siellä ja täällä. Yllättävän paljon on kuitenkin jäänyt selkärankaan, vaikka baby brain on neljän lapsen tulosta. Suoralta kädeltä en kuitenkaan muistiini uskalla luottaa, sillä jo ensimmäiseltä äitiyslomalta palatessani huomasin, kuinka helposti jäi kertomatta ne pienet muutokset työtavoissa. Asiat, joista oli tullut muille itsestään selvyyksiä, mutta jotka oli ennen tehty toisin. Koitamme nyt kaikki suhtautua minuun kuin uuteen työntekijään, mutta käytännössä tämä on vaikeaa.

Tarjolla hoitopaikka: arvioitu matka-aika 1 tunti

.

Oman kiemuransa asiaan tuo se, että vaikka hoitopaikkahakemukset kolmen nuorimman osalta on jätetty ajoissa ja olen ollut yhteydessä Turun kaupunkiin lukuisia kertoja jo lokakuusta alkaen, tarjottiin meille aluksi vain ei oota ja vaihtoehdoksi yksityisen hoitajan palkkaamista. Tätä aluksi selvittelinkin, mutta lopulta aikataulut ja se, että meidän kontolle jäisi työantajan velvollisuudet eikä varahoitoa olisi, käänsi ajatukset muualle. Lähimmät tai realististen kulkuyhteyksien päässä  (meillä ei vielä ole autoa) olevat yksityiset tarhat on täynnä. Viikko sitten olin saada paniikkikohtauksen kun näytti siltä, että miehen työt alkaisi samaan aikaan kun minulla. Sain soittaa kaupungille kolmesti, ja lopulta tarjosivat meille hoitopaikkaa tarhasta, jonne pelkkä bussimatka olisi kestänyt lähes tunnin. Tähän toki kävelyt ja bussien odotus päälle. Jännityssektorina se, että mahtuuko tuplarattaat kyytiin. Tarhamatkamme olisi tosin alkanut jo ennen kello 7:ää, joten tilaa olisi varmasti riittänyt :D. Tarhalta olisi vielä pitänyt matkustaa puolisen tuntia minun työpaikalle. Viennit tulevat olemaan todennäköisesti pitkälti minun kontolla, sillä miehen tuleva työ edellyttää reissaamista. Autolla pääsisimme toki helpommin, mutta meillä ei ole sitä autoa, minä en ole ajanut yli 5v autoa ja inhoan ajamista muutenkin, plus kun työpaikka on keskustassa, mutta ei tarjoa parkkipaikkoja, niin minnekäs parkkeeraat sellaisen erämaalaivan kuin minkä me tarvitsemme. Kolme turvaistuinta ja turvavyöistuin ei ihan joka autoon mahdu. Onneksi sai vihjeen eräästä ryhmäperhepäiväkodista ja vaikka alkuun sain vastauksen, ettei heillä ole tarjota kaikille lapsille paikkaa, niin tällä viikolla joku olikin ilmoittanut hoitotarpeen loppumisesta. Mies ja lapset käyvät ensi viikolla tutustumassa paikkaan ja toivottavasti tästä tulee lasten hoitopaikka ainakin siihen asti, että jotain muuta ilmaantuu. Yksityisessä ryhmäperhepäivähoidossa kun ei ole varahoitoa, lomat on kun hoitajat lomailee jne.

Ensimmäinen viikko siis takana. Töissä oli mukavaa ja miesväki selvisi kotona, vaikka aikataulu onkin haastava. Viikonlopun otamme rennosti. Hieman luistelua, pulkkailua, vähän asioiden hoitamista ja ystäviä. Muuttolaatikoihin ei olla jaksettu koskea sen enempää kuin että ollaan viety tyhjiä laatikoita pois, nyt kun roskiksiin taas mahtuu. Kyllä tämä koti tästä vielä joskus valmistuu ja tänne kehtaa jonkun kutsua kyläänkin :D.

Ensi viikolla esikoinen saa alkaa opetella itsenäistä liikkumista ja ihana siskoni saapuu taas hetkeksi meitä auttamaan, joten pienimmät saavat taas nukkua päiväunensa rauhassa, kun ei tarvitse hakea isoveljeä koulusta kesken kaiken.