Lapsi kateissa!

Tiedätkö sen tunteen, kun lapsi on kadonnut? Toivottavasti et.

Meille kävi tänään niin, että esikoinen katosi. Hän on nyt saanut kulkea itsenäisesti, yhdessä koulukaverin kanssa, koulun ja kodin väliä, mutta tänään iltapäiväkerhon ohjaaja soitti, että esikoisella oli maha kipeänä ja lupasin mennä häntä hakemaan. Esikoisen piti minua odottaa koululla ja olisimme siitä sitten jatkaneet yhdessä bussilla matkaa kotiin, sillä esikoinen ei vielä hallitse bussilinjoja. Kun saavuin koululle, en löytänyt esikoista mistään. Iltapäiväkerhon ohjaaja oli käväissyt toisessa huoneessa muutaman viimeisen lapsen kanssa ja sillä välin esikoinen oli hävinnyt. Iltapäiväkerhon ohjaaja ajatteli, että olin hänet hakenut. Koska esikoisella ei vielä ole puhelinta, sillä hänen ei ole tarvinnut olla kotona yksin, en voinut hänelle soittaa. Koulun ulkopuolella pari poikaa odotteli vielä vanhempiaan ja he kertoivat meille, että olivat nähneet esikoisen kävelevän “tuonne päin” eli kotiinpäin. Pieni paniikki alkoi iskeä, vaikka halusinkin uskoa, että kotiin poika on lähtenyt. Tunteehan hän tien. Iltapäiväkerhon ohjaaja sanoi, että pojat olivat olleet siinä ulkona vain pari minuuttia, joten etumatkan ei pitäisi olla suuri. Juoksin esikoisen perään ajatellen, että hänen punainen takkinsa ja vihreä Mindcraft Creeper -hattunsa kyllä loistaisi kauempaakin silmiini, sillä tie oli suora ja vietti alaspäin. Iltapäiväkerhon ohjaaja soitteli minulle muutamankin kerran. Kunhan viimeiset lapset haettaisiin hän voisi lähteä etsimään autolla. Taisi hänelläkin olla aika kova huoli. Ehdin kävellä puoleen väliin matkaa enkä nähnyt vilaustakaan Creeper -hatusta. Miten ihmeessä me voidaan löytää hänet, jos hän ei jostain kumman syystä olekaan menossa kotiin. Toivottavasti hän osaisi mennä pyytämään apua. Samalla  mietin, että olisiko tällaista koskaan voinut tapahtua Englannissa. Entä miksi panikoin, kun hänhän on kulkenut tätä reittiä itsenäisesti "jo viikon". Nyt oltiin kuitenkin sovittu muusta. Jos meillä ei olisi takana näitä vuosia Englannissa, jossa lasten itsenäinen liikkuminen on totaalinen No No, niin olisinko ollut vähemmän paniikissa.

Soitin miehelle, että hän lähtisi tulemaan vastaan. Onneksi siskoni asuu meillä tämän kuukauden, koska hän pääsi toivomalleen kurssille Turussa, ja hän oli kotona.. Ei tarvinnut pukea ja raahata koko kolmikkoa etsintäreissuun.  Itse päätin kääntyä vielä takaisinpäin ja käydä katsomassa, josko poika olisi jäänyt jonnekin koulun liepeille minua odottelemaan. Olin liki jo takaisin koululla, kun mies soitti, että esikoinen oli löytynyt. Hän oli ollut jo liki kotia. Hän oli jo ehtint unohtaa mahakivun ja odottavan aika on pitkä. Ilmoitin iltapäiväkerhon ohjaajalle, että poika oli löytynyt ja voisimme hengittää jälleen vapaasti. Huomenna hankitaan pojalle puhelin!

Jottei elämä kävisi liian tylsäksi. Illalla eteisen kattolamppu tippui katosta. Pistorasian kiinnitys ei ilmeisesti ole aivan kaikkien taiteen sääntöjen mukainen, sillä koko pistorasia ruuveineen päivineen tuli alas. Onneksi koko komeus jäi roikkumaan sähköjohtojen varasta eivätkä juuri siinä alla olleet pojat jääneet alle tippuvan lampun alle.

Muita kuulumisia

Meidän viimeisetkin lapset aloittivat maanantaina hoidossa, kun miehellä  alkoi työt. Heti toisena päivänä Urpolla olikin kotipäivä, sillä hänellä nousi maanantaina iltapäivällä kuumetta. Että sellainen hyvin perinteinen hoidon aloitus. Seuraavaa “uhria” odotellessa.

Saimme lopulta kaikille kolmelle paikat yksityisestä ryhmäperhepäivähoidosta, joka sijaintinsa kannalta on ihan unelma, mutta lomien ja varahoitojen takia painajainen. Heillä on paikka kiinni viikon talvilomalla ja kuukauden kesällä. Minulla on peräti 7 päivää lomaa KOKO vuodelle. Miehen on mahdollista pitää palkatonta lomaa, joka ei tietysti ole mikään ideaaliratkaisu näillä kuluilla. Isovanhemmat meillä asuvat kaukana eivätkä miehen porukat pärjää neljän lapsen kanssa koko päivää. Minun äiti lastenhoidon ammattilaisena pärjäisi, mutta jaksaminen yksin kaikkien kanssa onkin sitten eri asia. Ei auta kun ahdistella kaupunkia ja toivoa, että ennen kesää löytyy uusi hoitopaikka.

Vaikka Urpo ja Turpo ovat samanikäisiä kuin esikoinen aikanaan omaa hoitouraansa aloittaessa, tämä hoidon aloitus ahdistaa eniten. Esikoinen osasi 1v 2kk iässä kävellä ja puhui jonkin verran. Urpo ja Turpo eivät vielä kävele eikä heillä ole oikeastaan yhtään sanaa :(.

Kuriositeettina mainittakoon, että meidän perheessä mies on ollut se, joka on hoitanut kaikkien lasten ensimmäiseen hoitopaikkaan tutustumiset. Esikoisen kanssa mies oli hoitovapaalla ja minä töissä, taaperon hoitopaikka oli miehen työpaikalla ja nyt minä olen taas töissä ja mies vielä kotona. Minä olen sitten ollut se, joka on totuttanut lapset seuraavaan hoitopaikkaan. Saa nähdä jatkuuko trendi.