Paluumuuttajan päiväkirja: eroahdistusta

Ensimmäinen joulukalenterin luukku on aukaistu. Lapset ovat innoissaan, mutta meitä aikuisia alkaa hirvittää. Joulukalenteri on kuin päiväkampa - muuttoauto kaartaa meidän talon eteen jo ennen, kun viimeinen luukku on avattu.

Kuvituskuva.

Olen odottanut muuttoa jännittyneenä,malttamattomana ja nyt entistä enemmän surullisena ja ahdistuneena. Ahdistuksen syitä on monia ja välillä tuntuu, että voitaisko me peruuttaa tai ainakin lykätä tätä koko prosessia.

Ensiksi Suomesta, ja maailmalta, kantautui uutisia lapsia pelottelevista klovneista. Näitä klovneja oli nähty myös Turussa ja sillä alueella, jossa esikoisen koulu sijaitsee. Minua jännittää jo valmiiksi se miten esikoinen tulee selviämään yksin tuosta parin kilometrin matkasta, kun hän ei ole täällä saanut lainkaan liikkua itsenäisesti. Hänen haaveilijaluonteensa ei yhtään edes auta asiaa. Kuinka pian hän oppii reitin ja miten uskallan luottaa siihen, että hän muistaa seurata muuta liikennettä? Löytääkö hän ikinä perille ajoissa ja mitä jos joku sekopää tulee häntä pelottelemaan?

Kun Suomeen saatiin lunta, Facebook täyttyi ihanista talvisista kuvista. Lunta ja riittävästi pakkasta. Asioista, joita meidän perhe on odottanut. Pulkkamäki, luistelukenttä, lumilinnat ja -enkelit.  Mutta pian huomasin, että realiteetit oli kuitenkin unohtuneet. Olin unohtanut millaista on rattaita on työntää loskassa, tai lykätä bussiin, kun jalkakäytävälle on jätetty iso lampare lunta juuri siihen kohtaa, mistä pitäisi nousta kyytiin. Saati sitten miten tuskastuttavaa rattaita on työntää auraamattomalla tiellä. Ja nyt meillä on tuplarattaat. Entä miten paljon pakkaseen pitää pukea päälle. Ja nyt meillä on 2 lasta enemmän. Viimeksi olemme kokeneet pakkasta lähes kaksi vuotta sitten. Tai onhan meillä nytkin mittari ollut parina aamuna miinuksella, mutta tarkoitan nyt kunnon pakkasta. En enää muista miltä se tuntuu. Ihan kuin olisin ollut ulkomailla jo pitkäänkin, vaikka olemme olleet täällä vasta vähän vajaa 3 vuotta. Minua ahdistaa se miten meidän perhe sopeutuu talveen, lumeen, kaikkeen siihen vaatemäärään, joka on talvella tarpeen. Olemme harvoin tarvinneet kumisaappaita. Sadehousuja vielä harvemmin. Kaulahuiveja, kaulureita, topparukkasia tai talvisaappaita lapset eivät ole tainneet käyttää täällä lainkaan. Pukeutumisessa olen koittanut pitää kiinni siitä, että kylmällä ilmalla takit pitää olla päällä ja syksyllä/talvella lapsilla on vuorelliset housut jalassa sekä vettäkestävät kengät jalassa. Esikoinen on kuitenkin esimerkin myötä brittiläistynyt ja kulkisi mielellään vaikka ilman takkia. Pipoa ja hansikkaita ei tarvita. Taapero ei aikaa Suomessa edes muista. Hän kuitenkin toteaa usein, että hän tykkää kylmästä. Tarkoittaen, että tarjotut hanskat voi jättää taskuun. Kulttuurishokki tulee olemaan pojille suuri, kun he tajuavat, että Suomessa talvella pelkkä takin päälle vetäminen ei riitä.

Minua ahdistaa myös Suomesta kantautuvat kertomukset siitä miten ihmiset ovat töykeitä ja ajattelemattomia eikä avun antaminen kuulu tapoihin. Kuinka bussissa vanhukset saavat seisoa tai rattaiden kanssa bussissa ilmaiseksi matkustavalle ladellaan törkeyksiä. Kiitos ja anteeksi eivät kuulu sanavarastoon. Se, että kaksosia molemmissa kainaloissa raahavalle ei viitsitä edes ovea avata. Nämä ovat ihan varmasti olleet arkipäivää jo silloin kun asuimme Suomessa. Niihin ei vaan ole välttämättä kiinnittänyt huomiota, koska asioihin on tottunut ja turtunut. Kolmessa vuodessa alunperin vieraalta tuntuneeseen ylitsemenevään kohteliaisuuteen (joka voi kylläkin olla hyvin pinnallista) on tottunut. Se, että ahtaalla kävelytiellä hoetaan puolin ja toisin “Sorry, I’m sorry”, small talk ja ihmisten avuliaisuus ihan arkipäivää ja nyt paluu vanhaan hirvittää. Ihmisten hyvyys ja ajattelevaisuus on välillä pysähdyttävää. Pohdinkin aina välillä, että olisiko samanlaista ajattelevaisuutta Suomessa. Voisinko Suomessa edes kuvitella, että perhekerhoon päästyäni, joku vieras tarjoaa apuaan, että saan kannettua kaksoset rattaista kerhotilaan. Tai katsoo heidän peräänsä, kun käytän taaperoa vessassa. Kysyy saanko lohduttaa toista kaksosista, kun molemmat huutavat pois otettujen musisointivälineiden perään. Ilmoittaisiko joku esikoisen koulukaverin äiti Suomessakin, että "Hei, täällä on kauhea ilma. En mä halua, että sä lähdet kolmen lapsen kanssa tänne sateeseen. Mä voin tuoda esikoisen kotiin." Suomessa esikoinen tosin tallustelee omatoimisesti kotiin eikä apuja siinä mielessä tarvita, mutta ajatuksesta saatte varmasti kiinni…

Huomaan itsekin, että eroahdistus on käynnissä. Minulla ja koko perheellä on edessä isoja muutoksia. Monta ajanjaksoa päättyy tähän. Ei ihme, että välillä ahdistaa.