11 kuukautta kaksosten kanssa - kiitollisuus

Yksitoista kuukautta on kulunut siitä, kun saimme elämäämme kaksi supersuloista poikaa. Nuo 7 viikkoa liian aikaisin syntyneet parin kilon pirpanat ovat kasvaneet ja kehittyneet uskomattomalla tavalla. Meillä on ollut onnea mukana, sillä keskosuus altistaa monille ongelmille. Kiitollisuus siitä, että meillä on suhteellisen terveet ja normaalisti kehittyneet pojat on suuri.

Suomessa keskosten kehitystä seurataan sairaalassa ilmeisesti ainakin puolivuotta tai pidempäänkin. Läsnä näissä tarkastuksissa on kuulemma lääkäri ja fysioterapeutti. Keskosiksi lasketaan vauvat, jotka syntyvät joko ennen raskausviikkoa 37 ja/tai joiden syntymäpaino on alle 2500g. Koska vauvat ovat pienikokoisia kontrolleissa kiinnitetään erityistä huomiota kasvuun. Keskosvanhempien yhdistyksen Kevyt ry:n tietolehtisen mukaan tavoittena on, että keskoslapset saavuttavat perimänsä mukaisen suhteellisen pituutensa kahden vuoden ikään mennessä. Toki myös painon pitäisi seurailla tätä käyrää. Keskoset kärsivät muita useammin myös kehitysviivästymistä eli eivät saavuta tiettyjä motorisia kehityksen kulmakiviä tavoiteaikoina ja heillä on muita useammin vartalon jäykkyyttä ja epäkeskisyyttä eli toinen puoli on vahvempi kuin toinen.

Yhdeltä keskosuuden tuomalta altistukselta emme kuitenkaan välttyneet ja sen seuraamukset näkyvät yhä, voivat näkyä vielä vuosia. Nimittäin infektioherkkyys. Raskauden viimeisellä kolmanneksella äidin vasta-aineet siirtyvät istukan kautta sikiöön ja tästä keskoset jäävät paitsi tai ehtivät saada vain vähän vasta-aineita. Tästä syystä keskoset ovat alttiimpia infektioille kuin täysaikaiset vauvat. Englantilaisen käytännön mukaisesti sektiovauvat saavat varmuuden vuoksi antibioottikuurin, joten ne vähäisetkin hyvät bakteeristot mitä vauvojen suolistoon oli ehkä ehtinyt kertyä tapettiin samantien :(. kevyt.net

Pojat kotiutuivat kolmen viikon iässä, mutta huonolla tuurilla isommat pojat sairastuivat samaan aikaan flunssan. Tämä tarttui vauvoihin, vaikka kuinka yritimme, etteivät vanhemmat pojat koskettele vauvoja. Pienet pojat sairastuivat RS-virukseen ja joutuivat ensiavun kautta takaisin sairaalaan. Turpolla RSV oli kehittynyt bronkioliitiksi eli pienten keuhkoputkien tulehdukseksi. Hän joutui yksityiseen tehohoitohuoneeseen ja Urpo lasten osastolle tarkkailuun. (poikien alkutaipaleesta kerrotaan täällä)

Viime vuoden sanotaan olleen erityisen paha RS -virusvuosi. Terve.fi -sivustolla kerrotaan, että “Keskosista 5 – 10 prosenttia saa RS-viruksen.  --- Nyt on todettu, että pienenä sairastettu RSV-infektio saattaa aiheuttaa myös pidempiaikaista hengityksen vinkunaa ja pihinää.  Oireet saattavat jatkua vuosikausia ja ne johtuvat siitä, että ilma ei kulje keuhkoihin kunnolla. “

Meillä erityisesti Urpo, jonka tilanne sairaalassa näytti paremmalta on kärsinyt toistuvista hengitystieinfektioista. Saa nähdä miten kauan tätä jatkuu. Kaiken kaikkiaan pitää kuitenkin olla kiitollinen siitä miten vähällä olemme päässeet. Tai ainakin siltä näin maalikkona tuntuu. Tiedä sitten mitä kaikkea diagnosoivat Suomessa, kun päästään ekaa kertaa neuvolaan :O.

Kuten jo joskus aikaisemmin olen kirjoitellut Elämää ilman neuvolaa - postaukssani, täällä ei ole suomalaista (pohjoismaista) vastaavaa neuvolatoimintaa. Kukaan ei seuraa vauvojen/lasten kasvua tai kehitystä säännöllisesti. Viimeksi nämä kaksi ovat nähneet Health Visitorin (neuvolatädin) joskus muutaman kuukauden ikäisinä. Vauvojen punnituksissa käyttäminen on ihan täysin itsestä ja omasta halusta kiinni. Emme ole käyneet muutamaan kuukauteen punnituksessa emmekä ole heitä edes kotona punninneet tai mitanneet, vaikka mielessä on ollut, että pitäisi, sillä tuntuu, että poikien paino on laskussa. Meidän perheessä riehunut oksennustauti vei Urpolta ja Turpolta ruokahalun. Alkuun ei maistunut edes maito. Kiinteiden kanssa paastoa jatkui melkein kaksi viikkoa. Vasta nyt ruoka on alkanut maistua vanhaan tapaa. Vaatteiden perusteella kaksoset ovat veljiään paljon pienempiä. Body, joka on ollut taaperolla päällä ehkä 7 kuukauden ikäisenä, on sopiva kaksosille nyt. Vanhempiin poikiin verrattuna nämä kaksi ovat kuin lintusia, mutta keskosuudestaan huolimatta englantilaisiin lapsiin verrattuna nämä kaksi eivät häviä yhtään muille 11 kuukautisille. Jopa monet yli 1 -vuotiaat ovat lyhyempiä, kuin meidän pohjoismaiset karpaasit :D. Maallikkona näyttää siltä, että meillä on selvitty ilman suurempia motorisia ongelmia. Pojat konttaavat, hallitsevat pinsettiotteen, nousevat seisomaan tukea vasten ja kävelevät tuettaessa, juuri niinkuin 11 kuukautiselta oletetaankin (korjattu ikä 9,5kk).

Lähteet: terve.fi, Kevyt ry 1, Kevyt ry 2 

Identtiset pojat 8 kuukautta

Miten aika kuluukaan. Edellisen kerran olen kirjoittanut kaksosen kuulumisia 2 kuukautta sitten, teksti löytyy täältä.

Veli ja paras kaveri <3

 Pojat ovat nyt 8 kuukauden ikäisiä eli korjatussa iässä 6,5 kuukautta. Korjattua ikää käytetään yleensä yhteen vuoteen asti ja sitten katsotaan, että ennenaikaisesti syntyneet ovat yleensä saaneet täysiaikaiset ikätoverinsa kehityksessä kiinni. Tässä kahden kuukauden aikana pojat ovat kasvaneet ja kehittyneet. Turpo on juuri oppinut ryömimään ja nousee kontilleen. Urpo tyytyy vielä venyttelemään tavaroiden perään ja hivuttautuu oikeaan suuntaan pyörimällä napansa ympäri sekä kierimällä. Turpo on ronkelimpi syömään kiinteitä, mutta yleensä juo paremmin maitoa. Hänen suunsa pysyy supussa ja päälle vielä pöristellään, ettei sisään ujutetusta ruuasta varmastikaan vaan mitään päätyisi mahaan. Urpo taas aukaisee suunsa apposen auki ja ruuan lusikointi hänen suuhunsa on ihanan helppoa. Sen sijaan maito ei hänelle yleensä maistu. Turpo on erittäin aktiivinen liikkuja. Hänen päänsä ja raajansa liikehtivät lähes lakkaamatta. Lisäksi hän on ihastunut omaan ääneensä ja hän jutustelee paljon sekä päästelee korvia vihlovia korkeita kiljahduksia. Urpo on rauhallisempi seurailija, joka jutustelee kun on asiaa. Turpo tuntuu tarvitsevan vähemmän unta ja pojat nukkuvatkin lähes aina eri aikaan tai vain hetken yhtaikaa.

Kaksosten kehitys

Urpo ja Turpo ovat identtiset kaksoset. Identtiset kaksoset syntyvät, kun yksi hedelmöittynyt munasolu jakautuu kahtia. Tuloksena on kaksi geneettisesti samanlaista yksilöä. Meiltä kysytään usein, onko meillä suvussa kaksosia. Olisipa vastaus kyllä tai ei, niin identtisyys ei (tiettävästi) ole periytyvää, vaan yhden munasolun jakautumisessa kahdeksi kyse “luonnonoikusta”, jonka syytä ei vielä tunneta.

Jo raskausaikana tuli pohdittua, kuinka erottaa toisistaan kaksi identtistä vauvaa. Syntyessään pojilla oli 100 grammaa painoeroa. NICUssa heidät erotti tunnisterannekkeiden lisäksi siitä, että heitä pidettiin aina samassa järjestyksessä. Myöhemmin painoero on ollut välillä toisen hyväksi ja sitten taas toisen, tällä hetkellä pienempänä syntynyt Turpo on huikeat 14 grammaa painavampi :D. Painoeroa on siis vähän, ettei poikia voi tunnistaa painon perusteella. Heissä on jotain pientä eroavaisuutta, kun he ovat rinnakkain ja tiedät kumpi on kumpi, mutta kun toinen kääntää päätä, vaihtaa ilmettä, niin taas he näyttävät aivan samalta. Aivan kuin katsoisi vedenväreilyä tuulen puhaltaessa kevyesti veden pintaan. Näet, että vesi väreilee erilailla, mutta eroavaisuuksia on mahdotonta kuvailla. Monet äidit sanovat, että heidän silmissään heidän identtiset kaksosensa ovat ihan eri näköiset. Minä en vieläkään ole oppinut erottamaan poikia toisistaan täysin varmasti, vaikka nyt 8 kuukauden iässä heille on alkanut kehittyä pientä eroavaisuutta kasvoihin. Ero on kuitenkin yhä aavistuksen omainen. Valokuvista on mahdotonta sanoa täysin varmasti kumpi on kumpi, sillä kotona emme toki pidä heitä samassa järjestyksessä.

Miten sitten erottaa toisistaan identtiset kaksoset, jotka ovat kuin kaksi marjaa?

DIY tunnisteremmi joustavasta rannekorusta

Puemme vain harvoin pojat identtisesti, joten vaatteiden perusteella heidät voi tunnistaa, kunhan tietää mitä on heille päälle valittu. Vain harvat vaatteet on kuitenkin korvamerkitty vain tietylle pojalle, joten jos Turpolla on tänään Haisuli -body, se voi seuraavalla kerralla olla Urpon päällä. Pojat saivat sattumalta lahjaksi ensin vihreät ja siniset villatöppöset ja sen jälkeen virheän ja sinisen neuletakin. Nuo töppöset ja villatakit oli korvamerkitty ja näitä värejä suositaan osittain tietylle pojalle. Mutta koska suurin osa vaatteista on isompien poikien vanhoja tai kirpparilta, ei tämäkään sääntö ole kiveen kirjoitettu. Molemmilla voi olla päällä sinistä, sillä jostain syystä sininen on poikien vaatteiden perusväri ja vihreitä vaatteita meillä ei juurikaan ole. On olemassa kuitenkin kolme lähes varmaan henkilötunnistetta, joista pojat voidaan toisistaan erottaa - harakanpuremat, tuttinauhat sekä Urpon nilkassa joustava remmi. Valittavasti nämäkään tunnisteet eivät ole ikuisia. Poikien harakanpuremat olivat alun alkaen minimaalisen kokoisia ja ovat jo nyt haalistumassa pois. Nilkkaremmi otetaan pois nilkasta pesujen ajaksi ja se on helppo unohtaa pujottaa takaisin.  Lisäksi harakanpurmeat ja nilkkaremmi jäävät vaatteiden alle piiloon, joten niistä ei juuri ole apua arjessa. Käytännössä paras tunniste, josta koko perhe tunnistaa pojat ovat tuttinauhat, jotka ovat tähän asti roikkuneet poikien rinnuksilla 24/7. Nyt kun pojat liikkuvat jonkin verran, olen jättänyt tuttinarut pois. Tuttinauhojen huono puoli se se, että irtoavat ja katastrofaalista kyllä HAJOAVAT. Urpon tuttinarun sain vielä kursittua patenttiratkaisulla kokoon, mutta olisi todellakin aika tilata uusia naruja.

Kuinkahan normaalia on, että identtiset kaksoset sekoittuvat kenenkään huomaamatta lopullisesti? Tämä todellakin tuntuu mahdolliselta, sillä niin usein on itsekin joutunut tarkistamaan harakanpuremista kumpi vauva on kyseessä. Onneksi meidän poikien luonteet tuntuvat kehittyvän erilaisiksi ja jo nyt, jos tuttinarut on kiinnitetty vahingossa vääriin vauvoihin, ulkoiset eleet antavat vinkkiä siitä, että tunnisteet on väärillä tyypeillä. Toivon totisesti, että luonne-erot vahvistuvat ja jatkossa voimme tunnistaa heidät ilman tuttinarua vastaavia ulkoisia merkkejä.

Kaksosten alkutaival

Tässä kohtaa huomaan, että olisi pitänyt pitää päiväkirjaa kaksosten ensi taipaleesta. Vaikka he ovat vasta 3 kuukautta vanhoja, niin nuo alkuajat alkavat jo unohtua.

12.11.

Ekaa kertaa yhdessä

Sektiosalista vauvat kiidätettiin NICUun (Neonatal Intensive Care Unit). Tämä oli osittain ihan rutiinitoimenpide, sillä viikolla 33+3 he olivat vielä niin pieniä/nuoria, että heidän vointinsa tutkittiin siellä. NICU ja SCBU (Special Care Baby Unit) sijaitsevat samassa paikassa ja raja näiden kahden yksikön välillä on veteen piirretty viiva huoneiden numero 10 ja 11 välillä. NICUssa ja SCBUssa on yhteensä 12 huonetta. Numerossa 1 hoidettaan kaikkein kriittisimmät tapaukset ja numerossa 12 asustavat vauvat, joiden tila on vakaa, mutta ennen kotiipääsyä vauvojen pitää vielä oppia tiettyjä elintärkeitä taitoja esimerkiksi pitämään itse oman lämpötilansa ja syömään itse.

Meidän Urpon ja Turpon kaapit parkkeerattiin ensin huoneisiin 4 ja 6, mutta siirtyivät sieltä jo saman päivän/illan aikana huoneeseen nro 10 ja samaan sänkyyn. Heillä oli kanyylit, joista tiputettiin glukoosia ja antibioottia. Valitettavasti kaikki sektion läpikäyneet keskoset saavat antibiootteja :(. Lisäksi heillä oli sydämen sykettä ja happisaturaatiota seuraavat monitorit sekä nenämahaletkut ruokailuja varten. Ainakin tässä sairaalassa lähtökohta oli se, ettei vauvojen haluttu tuhlaavan energiaa syömiseen, vaan kaikki energia kanavoitiin kasvuun ja kehitykseen. Suomessa alle tiettyjen viikkojen syntyvät vauvat saavat maidon seassa proteiinilisää kasvun tehostamiseksi, mutta täällä sellaista ei käytetä.

13.11. Urpo ja Turpo viettivät rauhallisen päivän huoneessa numero 10. Isoveljet kävivät katsomassa pikkuveljiään. Perhehuoneen lelut olivat kuitenkin mielenkiintoisempia kuin pienet nukkuvat mötkäleet peittojen alla.

14.11 Urpon ja Turpon kehitys oli nopeaa ja heidät siirrettiin huoneeseen numero 12. He pääsivät eroon antibiooteista.

Turpo lämpökaapissa

16.11 Turpon happisaturaatio oli heikko ja sykkeet heittelivät. Hän saattoi “unohtaa” hengittää, joka on kuulemma ihan yleinen ongelma keskosten kanssa. Koska kyseiset oireet saattoivat olla myös infektion aiheuttamia, Turpolla aloitettiin antibiootit uudelleen ja hänet siirrettiin lämpökaappiin huoneeseen numero 11. Huoneessa 12 ei hoidettu lääkitystä tarvitsevia potilaita. Täällä mielummin katsotaan kuin kadutaan. Antibiootit aloitetaan heti kun epäilystä on, että jokin bakteeritartunta on tullut ja lopetetaan vasta kun verikokeen tulokset toista osoittavat. Urpo pääsi eroon monitorista ja hänen osaltaan kotiutuminen oli enää kiinni siitä, että hän alkaisi pitää lämpötilansa ja alkaisi syödä itse 3 syöttöä/päivä.

17.11. (rv 34+1)Kun saavuin sairaalaan myös Urpo lämpökaapissa. Hänellä oli lämpöpatjasta ja useista peitoista huolimatta matala ruumiinlämpö.

SCBU huone 12

19.11. Minut kotiutettiin viimein. Tästä lähtien matkustin joka päivä sairaalaan pikkuisteni luokse. Onneksi kotona oli Sisko pitämässä huolta koululaisesta sekä taaperosta, muuten olisin saanut juosta tukka putkella kellon perässä.

21.11. Turpon verikokeiden tulokset tulivat viimein ja antibiootista päästiin eroon. Pojat pääsivät takaisin samaan sänkyyn huoneessa 12 eikä minun tarvinnut enää jakaa aikaani myös kahden eri huoneen välillä.

24.11. (rv 35+2) suunnitellun sektion päivä

Kotiin

4.12. (rv 36+4) Pojat olivat viimein valmiita muuttamaan kotiin nenämahaletkujen kera. Meillä vierailisi kaksi kertaa viikossa Community Team, joka seuraisi vauvojen vointia sekä painon kehitystä. Heti samana iltana esikoiselle nousi kuume. Miten voikin olla niin huono tuuri.

12.12. Urpo ja Turpo alkavat yskiä ja ovat räkäisiä

14.12. (rv 38+0)Community Teamin punnituksessa selviää, ettei poikien paino nouse tarpeeksi imetyksellä. Lisämaitoa pitää antaa pullosta joka syötön jälkeen. Hoitajan kehotuksesta poikia käytetään GP:n luona.

16.12. Turpo oli todella väsynyt. Molempien poikien syöminen kesti pitkään. Ja räkää piti imeä NenäFriidalla useamman kerran päivässä.

Takaisin sairaalaan

Turpo PICUssa

Urpolle lisähappea

17.12. Molempien poikien syöminen kesti ikuisuuksia. Molemmat olivat todella väsyneitä ja räkäisiä. Poikia käytettiin taas GP:n luona, mutta GP oli sitä mieltä, että molemmat olivat kotikunnossa. Hän kuitenkin kehotti olemaan todella tarkkana, sillä tilanne saattaisi huonontua nopeasti. Illalla jouduimme lähtemään ensiapuun n. 20.30, koska Turpo muuttui siniseksi. Onneksi kotona oli Sisko, niin päästiin miehen kanssa molemmat sairaalaan. Koska Turpo oli huonommassa kunnossa hänet lähetettiin PICUun (Paediatric Intensive Care Unit), jossa häntä odotti oma yksityinen huone, jossa hänen seuranaan oli kokoajan hoitaja. Urpo jäi ensiapuun odottamaan vuodetta lastenosastolle. Molemmilla todettiin bronkioliitti ja myöhemmin varmistettiin, että Turpolla oli rsv. Urpolta kyseisen testin tuloksia ei meille koskaan kerrottu. Molemmat saivat TAAS kerran antibioottikuurin. Suomessa rsv:hen ei ilmeisesti anneta antibiootteja, mutta samoin kuin aikaisemmin täällä mielummin katsotaan kuin kadutaan ja ennen kun rsv -tulos saatiin aloitettiin antibiootit muiden bakteereiden takia. Sairaalassa osastot olivat täynnä pieniä ja isompia rsv -potilaita. Urpo sai aamuyöstä paikan lastenosastolta. Hän pärjäsi ilman lisähappea. Pienet vauvat ovat kuulemma siitä kummia “otuksia”, että he yleensä hengittävät ns. normaalisti, kunnes vai lopettavat hengittämästä, kun eivät enää sitä jaksa. Lääkärit sanoivat, että vauvat tuskin pääsisivät kotiin ennen joulua.

Urpolle oli tuotu seuralainen

20.12. Turpokin pääsi eroon lisähapesta ja antibiootista. Urpon verikoetuloksia ei vielä oltu saatu, joten hänelle olisi vielä luvassa antibioottien tiputus illalla. Lääkärikierron aikana selvisi, että saisimme viedä Urpon kotiin, kunhan tulisimme illalla hakemaan antibiootit. Illalla kun saavuimme paikalle verikokeen tulokset oli tulleet ja Urpo pääsi eroon kanyylista.

21.12. (rv 39+0) Soitin sairaalaan ennen kun lähdin Urpon kanssa Turpoa katsomaan. Meille oltiin jo vinkattu edellisenä päivänä, että Turpo saattaisi päästä kotiin. Lääkärikierto ei ollut vielä ollut, joten vapautuspäätöstä ei oltu tehty. Kaikki oli kuitenkin ollut hyvin, joten hoitaja oli positiivisilla mielin. Laitoin Urpon taaperon yksösten rattaisiin ja nappasin varmuuden vuoksi kantoliinan ja kotiutumisvaatteita Turpoa varten. Hyvä niin, sillä paikalle päästyäni lääkäri tuli paikalle ja teki vapauttamispäätöksen. Saimme koko perheen jouluksi kokoon.

Tällä viikolla kaksoset täyttivät 15 viikkoa (korjattua ikää 8vkoa). He ovat tuplanneet syntymäpainonsa ja ovat oppineet hymyilemään ja höpöttämään. He ovat perusluonteeltaan tyytyväisiä ja rauhallisia. He heräävät öisin syömään 3 tunnin välein, mutta nukkuvat välissä kohtuullisen rauhallisesti. Välillä tuttia pitää nostella useammin ja toisinaan he eivät tuttia kaipaa. Isoveljet ovat ottaneet pikkuruiset veljensä todella hyvin vastaan eikä mitään mustasukkaisuuskohtauksia ole taaperon osalta ollut. Vaikka kaksoset olivat meille yllätys, meistä tuntuu, että näin oli tarkoitus ollakin. Pakka on nyt koossa.

Merkkipäivän “kunniaksi” kävimme hakemassa jälleen kerran uuden antibioottikuurin Urpolle hengitystieinfektion takia. Koko perhe on kärsinyt korkeasta kuumeesta ja Urpo ei syönyt enää kuin 20 - 40 ml kerralla, kun normaali annos on lähes 120ml. 

Loppulausumana voisi sanoa, että en toivo kenenkään lapsen joutuvan lastenosastolle täällä meidän sairaalassa. Osaston lapset tuntuivat olevan täysin oman onnensa varassa. Vaikka naapurivuoteen alle vuoden ikäisen pojan happisaturaatio piippasi hälytystä, ei ketään näkynyt eikä kuulunut paikalle pitkiin aikoihin. Onneksi Urpon tilanne oli vakaa, joten emme joutuneet olemaan hänestä huolissamme. Kun lääkäri oli antanut meille luvan lähteä kotiin, sain etsiä oikein uralla hoitajaa, joka olisi voinut irrottaa Urpon piuhoista ja jolle olisin voinut kertoa, että olemme lähdössä, mutta palaamme illalla antibiootteja varten. Ongelmien sanotaan juontavan juurensa NHS:n suureen rahapulaan, mutta itse olen sitä mieltä, että osittain kyse on myös hierarkian aiheuttamasta resurssien tehottomasta käytöstä. Hoitajia tuntuu olevan paljon, mutta tuntuu, että aina paikalta puuttuu juuri se hoitaja, joka saisi tehdä juuri tarvittavan päätöksen tai tarvitaan lääkärin päätös. Usein vastaus kysymykseen on se, että “vien kysymyksen eteenpäin, joku palaa asiaan”.

NICUn, SCBUn ja PICUn osalta tunnelma on aivan erilainen. Siellä homma tuntui toimivan, jopa paremmin kuin Suomessa. Suomessa keskoset ovat kuulemma omissa huoneissaan ja heitä seurataan monitorein kansliasta käsin. Englannissa esimerkiksi huoneessa 12 oli 6 petipaikkaa ja paikalla 2 hoitajaa (taukojen aikana 1 hoitaja). Mitä kriittisempiä tapauksia huoneessa oli sitä enemmän paikalla oli hoitajia.  Samoin toimittiin myös PICUssa. Huoneessa oli aina hoitaja paikalla.

Jälkipuinti

Englannissa synnyttäneiden osastolla ei ole tarkoitus viettää aikaa. Ensisynnyttäjän on mahdollista päästä kotiin suoraan synnäriltä, mikäli synnytys on sujunut ilman ongelmia. Jopa sektion jälkeen voi päästä kotiin jo 24 tunnin kuluttua mikäli sekä äiti että vauva voivat hyvin. Keskimäärin sairaalassa vietetään kuitenkin 2 - 4 päivää. Jostain syystä jouduin vielä viettämään 7 päivää sairaalassa. Kukaan ei koskaan kertonut syytä sille miksi minua pidettiin sairaalassa, vaikka minulla ei ollut mitään lääketieteellistä syytä olla osastolla ja tiedossa oli, että kaksoset tulisivat viettämään SCBU:ssa useampia viikkoja. Oma teoriani on, että minut vain unohdettiin vapauttaa. 

Muutaman ensimmäisen yön jälkeen sain oman yksityisen huoneen. Toisaalta oli hyvä olla sairaalassa lähellä kaksosia. Pääsin katsomaan heitä aina kun halusin, mutta pääsin myös lepäämään huoneeseeni, kun siltä tuntui. Kotona olisi kuitenkin kotiaskareet ja isommat pojat vaatineet oman huomionsa. Toisaalta sairaalassa olo alkoi jo riittää. Isoja poikia oli ikävä ja omaan sänkyyn, ja rauhaan, olisi ollut kiva päästä. Lisäksi sairaalan ruokalista alkoi uudelleen eli ruuatkin oli jo nähty ;).

Koska ravasin synnyttäneiden osaston ja keskolan välillä missasin aina lääkevaunun kierrokset. Jäin jatkuvasti ilman särkylääkkeitä, joita minun oli kuitenkin kehotettu syömään säännöllisesti tulehdusriskin takia. Jouduin aina itse käydä kärttämässä lääkkeitä lääkekierrosten ulkopuolella. Toisena iltana leikkauksen jälkeen, kun kävin taas kerran pyytämässä lääkkeitä, tiskillä oli hoitaja, joka tunnisti hoitaneensa minua jossain vaiheessa aikaisemmin. Vain tämän "tunnistamisen" ansiosta hän kiinnitti minuun vähän enemmän huomiota ja huomasi, ettei päivittäinen lääkemääräykseni sisältänyt hyytymisen estolääkettä, jota sektion jälkeen pitäisi antaa, mikäli kuuluu riskiryhmään. Kuuluin ikäni takia riskiryhmään, joten minulle olisi pitänyt pitää saada hyytymisen estolääkettä heti ekana iltana. Koska olimme Englannissa se, että hoitaja huomasi erehdyksen ei vielä auttanut korjaamaan virhettä, vaan hänen piti tehdä reseptin määräämispyyntö lääkärille ja lääkäri käsittelisi pyynnön joskus seuraavana päivänä. Hyytymisen estolääke voitiin aloittaa vasta kolmantena iltana leikkauksesta. Keskolassa tapasin naisen, joka oli tiennyt tarvitsevansa kyseisen lääkkeen, mutta hän oli joutunut pyytämään useaan otteeseen, että oli saanut sen. Lisäksi oli toinen kaksosten äiti, joka oli saanut hyytymän.

Jos minulta kysytään, niin en todellakaan voi suositella monikkoraskautta Englannissa. Vaikka Englannissa on olemassa tarkat ohjesäännöt siitä miten monikkoraskautta tulisi hoitaa, odotusajan raskaudenseuranta oli sekavaa, puutteellista ja jopa hengenvaarallista (istukan paikan huomiotta jättäminen). Myös synnytyksen jälkeisessä toiminnassa oli parantamisen varaa. Sektion jälkeen rutiininomaisesti annettavien lääkkeiden antaminen laiminlyötiin. Lisäksi en saanut missään vaiheessa mitään neuvoja sektiohaavan hoitamiseen. Useaan otteeseen yritin kysellä koska tikit poistettaisiin. Pari kertaa haavan paranemista näiden kyselyideni takia tarkasteltiin, mutta vasta kotiinpääsytarkastuksessa, minulle kerrottiin, tikit olivat itsesulavia. Vain viimeinen sulkutikki oli kuulemma kiinteä. Lopulta jälkitarkastuksessa selvisi, että tämäkin tikki oli oikeasti sulava, mutta sulamiseen menisi ehkä 10 viikkoa.

Fysioterapeutti sentään kävi jättämässä ohjeen sektion jälkeisestä liikunnasta ja kertoi, että GP voi antaa lähetteen fysioterapeutin luokse mikäli erkauma ei palaudu 6 - 8 viikkoa sektiosta. Monikkoraskauden takia olisi todennäköisempään, että erkauma ei palaudu itsestään. Ohjeiden mukaan esimerkiksi silittämisen voisi aloittaa noin 3 viikon jälkeen, istualtaan. Kyllä kyllä. Ihan ensimmäisiä tavoitteitani sektion jälkeen olisi päästä silittämään. Imuroida voisi yhden huoneen päivässä noin 6 viikkoa sektiosta. Huomattavaa kuitenkin on, että rappusia saa imuroida vasta 12 viikkoa sektion jälkeen. Mikä ihana tekosyy olla siivoamatta :D.

Jälkitarkastus poikkesi “hieman” siitä mihin Suomessa olin tottunut.  6 - 8 viikkoa synnytyksestä suoritettava jälkitarkastus olisi käsittänyt vain verenpaineen mittauksen, mutta itse halusin myös, että erkauma tarkistettaisiin. Tiesin jo ettei erkauma ollut palautunut. Englantilaiseen tapaan mitään tarkkaa mittaa ei erkauman suuruudelle annettu, mutta "onhan se valtava" ja sain lähetteen fysioterapeutille.

Oma kokemukseni ei valitettavasti ole poikkeus, vaan monikkoraskauksien hoitaminen on lähes koko Englannissa heikoissa kantimissa. Sattumalta juuri raskauteni ja synnytykseni aikaan toteutetun kyselyn tulos ei ollut mairitteleva.

"The guidelines say all women expecting multiple babies should have a named midwife, obstetrician and sonographer (who performs ultrasounds) with specialist knowledge of multiple pregnancies.

But the survey of patients' experiences indicated only 10-18% of UK units had implemented the NICE guidelines in full.

About one in three women surveyed said they did not see a named specialist obstetrician, while only 20% saw a specialist midwife and 28% saw a specialist sonographer.

Specialist teams are important during the antenatal period because this is often when things can go wrong in women expecting twins, triplets or more.

" http://www.bbc.co.uk/news/health-34934375

Minulla oli kyllä nimetty lääkäri, mutta en häntä nähnyt kuin ensimmäisellä kerralla. Sen jälkeen sattumalta, sillä hän oli juuri tuo istukan ultrannut lääkäri. Sekä leikkauksessa.

*muoks koko matka: To Twinland, Odotusta Englannissa, Odottavan aika on pitkä, Synnytyskertomus,

Odotusta Englannissa

rv 27 sf oli 34cm. Suurempi kuin koskaan ennen ja vyötärön ympärys huikeat 100 cm. Rv 31 sf oli 36cm ja synnytykseen vielä vajaat kaksi viikkoa

Mulla on takana kaksi raskautta. Kaksi normaalia, vaivatonta yksöisraskautta. Raskaana oleminen on siis ollut mulle helppoa ja vaivatonta, sitten kun alkupahoinvoinnista on päästy. Maha on pysynyt pienenä (molemmista sf oli maksimissaan 32) ja ylimääräisiä kiloja ei ole kertynyt. Minulle tuli täytenä yllärinä se miten fyysisesti rankka kaksosraskaus oli. Varmasti asiaan vaikutti se, että olin ollut ennen raskaaksi tuloa yli puoli vuotta on-off –flunssassa. Suurimman osan aikaa niin, että en edes salille tai jumppiin uskaltanut tai jaksanut lähteä. Peruskunto olikin huonoimmillaan juuri fyysisesti raskaimman raskauden kohdalla. Ei hyvä lähtökohta ollenkaan. Vaikka en alkuun ollut yhtä väsynyt kuin esikoisen raskaudesta tai yhtä pahoinvoiva kuin taaperon raskaudesta, lopulta väsymys iski valtavana ja pahoinvointi jatkui. Puolivälissä aloin voida pahoin myös autossa. Taaperon kanssa kotona oleminen alkoi käydä todella raskaaksi. En pystynyt kävelemään muutamaan kilometriä pidempiä matkoja. Ja nekin hitaasti, sillä harkkasupistuksia tuli herkästi. Olin myös jostain syystä todella väsynyt, vaikka hemoglobiinit oli kohtuullisen hyvät (113). Onni onnettomuudessa oli se, että olimme hakeneet taaperolle hoitopaikkaa syyskuusta alkaen, koska minun oli ollut tarkoitus alkaa etsiä töitä. Hoitoon lähtö tuli juuri kreivin aikaan. Sain kolme päivää viikossa lepoa ja tämä auttoi oloja todella paljon. Noiden lepopäivien takia jaksoin fyysisesti rankemmat taaperon kotipäivät sekä viikonloppujen riennot.

Kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä, ettei Englannissa ole samanlaista äitiysneuvolasysteemiä kuin Suomessa. Suurimmassa osassa maista raskaus kuuluu lääkärien, gynekologien ja midwifejen hoidettavaksi. Englannissa normaali riskitön raskaus hoidetaan pääosin midwifen toimesta. Minulla ei oikeastaan ole mitään käsitystä mitä midwifen tehtäviin kuuluu, sillä monikkoraskaudet hoidetaan täällä yliopistollisessa sairaalassa. Kuten olisi hoidettu myös Suomessa. Tapasin GP:n midwifen vain 3 kertaa: heti raskauden tultua tietoon ja kaksi kertaa, kun ultrauksissa oli kuukauden tauko.

Monikkoraskauksien ultraäänet hoitaa yleensä lääkäri. Englannissa minua ultrasi vain kerran lääkäri. Muilla kerroilla ultrat hoituivat midwifen toimesta ja enemmän kuin kerran minua ultrasi harjoittelija. Toki aina kokeneemman ohjaajan seurassa. Lähes jokaisen ultran jälkeen oli tapaaminen midwifen kanssa sekä usein myös lääkärin (consultant). Harjoitteleva ultraaja oli useamman kerran sama, mutta en midwifet vaihtuivat joka kerta, samoin lääkärit. Vain ensimmäisen ja viimeisen kerran midwife ja lääkäri (sattui olemaan sama lääkäri kuin tuolla ekalla kertaa) todella keskittyivät minuun ja kyselivät ja kertoivat asioita. Midwifen vastaanoton tehtävänä tuntui olevan vain proteiinien ja verenpaineen tarkistus ja jos itse et keksinyt mitään kysyä niin, sitten pihalle. Suomessa olen tottunut siihen, että keskustelua syntyy helposti ja neuvolatädillä on välillä jotain tiedotusluontoisia asioita. Tuntuu oudolta, että jopa ensisynnyttäjän pitäisi monikkoraskauden kanssa selvitä omin päin.Pariin kertaa minut pyydettiin jopa uudelleen sisään, kun odottelin lääkärille pääsyä ja kun ihmettelin, että miksi, niin uusi midwife oli ottanut kansioni ja olisi tehnyt tutkimukset uudelleen. Vastaanotot olivat lähes aina myöhässä. Pahimmallaan taisin joutua odottamaan puolitoista tuntia. Tämä oli erityisen vaikeaa siksi, että jouduin joka kerta järjestämään jonkun muun hakemaan esikoisen koulusta, kun olin sairaalalla. Onneksi sentään taaperolla oli tarhapäivä ja hän kulkee isän mukana.

Proteiininäyte tähän purkkiin, kiitos :O

Sokerirasitustesti tehtiin viikolla 28. Kun seuraavan kerran menin sairaalalle, selvisi, että sokerirasitustestiä ei oltukaan lähetetty eteenpäin. Jouduin siis tekemään testin uudelleen. Onneksi Englannissa rasitus ei vaadi paastoa. Yksi tunnin arvo riittää. Juomakaan täällä ei ole samaa kuin Suomessa. Täällä tarjottiin ihan kaupasta saatavaa ”limpparia”.  Lääkärien vastaanotto oli samaa pikameininkiä kuin midwifejen. Jos ei itsellä ollut mielessä mitään erityistä, niin yleensä vastaanotto oli yhtä kuin hyvää päivää ja tervemenoa. Lääkäritkään eivät tuoneet esille mitään muita kysymyksiä, kuin How are you . En oikein ole oppinut erottamaan, että onko kyse small talkista vai oikea kysymys. Koska lääkäri, joka hakee potilaan odotusalusta, voi lausua tuon How are you matkalla vastaanottohuoneeseen. 

Mielipiteet vaihtelivat laajasti. Kun yksi lääkäri oli viikolla 24 sanonut, että seuraavalla kerralla 28 pitää tietää minkä valitsen synnytystavaksi. Seuraava lääkäri sanoikin, että viikko 28 on aivan liian aikaista tehdä mitään päätöksiä. Siis liian aikaista tehdä päätöksiä, kun kaksoset harvoin pääsevät täysille viikoille?! Olin aika järkyttynyt. Ihmettelin lääkärille miten heidän mielipiteensä voivat mennä niin ristiin. Hän vain tuhahti ja totesi, että kirjaa päätöksen koneelle minun mielikseni. Olin pohtinut asiaa paljon ja päätynyt, että haluaisin sektion, sillä monikkosynnytyksessä on niin paljon muuttuvia tekijöitä, joista jokin voi mennä pieleen.

Lopun alku

Viikko 30+3. Matkalla sairaalaan alkoi ekaa kertaa supistaa kivuliaasti. Ei vielä mitään synnytyskivuliaita, mutta puhallella kyllä sai. Ultrassa maatessa ei supistanut eikä siellä sairaalassa istuessa, mutta aina kun jouduin vähän liikkumaan. Bussiasemalta hiippailin kotiin, kun kokoajan supisti. Ultrassa meni  lähes tunti, kun alkuun pojat oli kerällä niin, että mittoja oli vaikea saada ja sitten kesken kaiken A veti kuperkeikkaa ja rt muuttui pt. Pikkuisen muuten kirpasi tollainen kiepahdus. Meni koko homma uusiksi, että päästiin selville kuka on kuka. Nyt molemmat pojat olikin yllättäen perätilassa. Muistin viimein kysellä, että miltä takana alhaalla oleva istukka näyttää. Koska  istukan tilannetta ei oltu tarkasteltu sitten rv 20. Sain vastaukseksi, että ultraaja ei voi sitä nähdä, koska se on niin alhaalla. Ja koska Englannissa ei tehdä juuri koskaan ultrausta sisäkautta (eikä sisätutkimusta muutenkaan, eihän kenenkään tarvitse tietää miten kohdunkaula voi), niin avoimeksi jäi koko tilanne. Ultran jälkeen minulla oli midwifen vastaanotto. Midwife kuunteli huoleni istukan sijainnista, siitä ettei synnytystavasta oltu keskusteltu ja vauvojen perätilasta. Koska minulla ei pitänyt olla lääkärin vastaanottoa kuin vasta kuukauden päästä, hän kävi heti kysymässä, josko eräs lääkäri ottaisi minut vastaan muiden potilaitten jälkeen (tunnin lisäodotus). Kun kerroin lääkärille tilanteestani, hän alkuun totesi, että olen ihan täydellinen alatiesynnytyskanditaatti kahden alatiesynnytyksen takia, mutta totta kai vauvojen pitäisi ensin kääntyä suotuisaan asentoon ja pitää tarkistaa missä istukka on. Hän lupasi tehdä ultran itse jo seuraavana maanantaina. 

Maanantai 31+0. Jälkikäteen mulla on ollut sellainen olo, että tuo midwife ja lääkäri pelasti mun ja poikien hengen. Ultrassa nimittäin selvisi, että mulla oli placenta previa eli etinen istukka. Istukka oli osittain kohdun kaulakanavan päällä eikä todellakaan siitä enää väisty.  Seuraava lääkäriaika mulla olisi pitänyt olla rv 34! Äkkilähtötilanteessa tällainen täydellinen alatiesynnytyskanditaatti olisi varmasti laitettu synnyttämään alateitse. Hirvittää ajatellakin mitä siinä olisi käynyt.  Kaiken painavan nostelu kiellettiin ja sanottiin, että heti jos on vähänkin vuotoa, niin pitää lähteä sairaalaan ja vaikka puhelimessa neuvottaisiin odottelemaan, niin ei saa tehdä. Pitää mennä, HETI. Samoin jos vauvat on hiljaisempia tai muuten on outoja tuntemuksia. Heti sairaalaan. Helpommin sanottu kuin tehty, suomalaiselle. Lisäksi sain sektioajan rv 35+2. Olo oli helpottunut ja jännittynyt. Loppu alkoi jo häämöttää.


*muoks koko matka: To Twinland, Odottavan aika on pitkä, Synnytyskertomus,
Jälkipuinti

To Twinland

Vuoden 2014 loppu ja alku meni minulla sairastaessa. Yli puolen vuoden flunssakierre katkesi viimein huhtikuun alussa, kun sain antibioottikuurin. Toukokuun lopussa huomasin olevani raskaana. Minulla on aina ollut epäsäännöllinen kierto, polykystisten munasarjojen ja progesteronin vajaatoiminnan takia, lisäksi olen aina ollut alipainoinen. Saan syödä mitä vaan ja välillä on kausia, kun en ole liikkunut juuri yhtään. Paino sama, kesät talvet jo vuodesta X. En siis ollut edes kiinnittänyt huomiota puuttuviin menkkoihin. Sitten mies sai vatsataudin ja voin itsekin huonosti, mutta en muuta. Pahoinvointi jatkui. Heräsi epäilys ja raskaustesti vahvisti epäilyn. Miten voikin olla, että yksi lapsi saa alkunsa helposti (en edes tiennyt omaavani polykystiset munasarjat, ennen kun nt-ultrassa lääkäri niin totesi.) , toinen vaatii työtä ja vähän lääketieteellistä avustusta ja sitten voi tulla raskaaksi ihan vahingossa. Tiesittekö, että antibiootit voivat heikentää ehkäisyn tehoa. No, minä en kyllä tiennyt. Onkohan sellaista edes kerrottu, kun olen aloitellut ehkäisyä. Nyt tiedän. HUPS!

Tätä olisi pitänyt raahata mukana aina ja kaikkialla. Ei kiitos.

Kun Suomessa tulee raskaaksi, otetaan ensimmäisenä yhteyttä äitiysneuvolaan, mutta mitä pitää tehdä kun tulee raskaaksi Englannissa. Kavereilta ei voinut kysyä, koska ei haluttu tietenkään asiasta heti kenellekään tiedottaa. Onneksi on kaiken tietävä Google. Ohjeiden mukaisesti  otin yhteyttä omaan GP:hen (jokaisen tulee hoitoa saadakseen rekisteröityä itse valitsemansa, alueella toimivan, yleislääkärin vastaanotolle) ja sain sieltä ajan midwifen vastaanotolle. Koska viimeiset kuukautiset eivät olleet tiedossa, olin luonnollisesti huolissani, että niskaturvotusultran aikaväli on jo ohitettu. Midwife laittoi lähetteen ultraan. Suomessa olin tottunut siihen, että äitiysneuvolasta voidaan tehdä varaus ultraan suoraan yhteisen järjestelmän kautta. Mutta Englannissa lähetteet lähtevät monesti kirjallisina Royal Mailin kuljetettaviksi ja kutsu tulee sinulle kotiin, ota tai jätä –periaatteella. Suomalaista äitiysneuvolakorttia tuli kovasti ikävä, kun midwife antoi minulle A4 –kokoisen mapin, johon tulostettiin Notes –kulloisenkin vastaanoton muistiinpanot. 

Mitä, jos siellä on kaksi?

Kesäkuun alussa olimme viimein miehen kanssa matkalla kohti ultraa. Meillä ei ole Cambridgessä sukua, mutta meillä oi hyvä tuuri ja nuorin siskoistani oli silloin täällä. Hän pystyi pitämään huolta taaperosta. Seuraavana päivänä hän sitten lensikin koti-Suomeen eli ultran ajoitus oli todella hyvä.

Raskauspahoinvointi oli iskenyt oikein toden teolla. Pahoinvointi oli voimakkaampaa  ja myös valot ja äänet saivat minut ekaa kertaa voimaan pahoin. Kerran olin oksentaa katuporan jyrinän takia. Matkalla niskaturvotus- ultraan sain viimein heitettyä ilmoille ajatuksen, joka oli pyörinyt päässäni: mitä, jos siellä on kaksi? Mies oli salaa pyöritellyt samaa ajatusta. Ultrassa selvisi, että ylläriraskaus olikin sitten oikein JYMY-YLLÄRI!  Ultraajan ei tarvinnut etsiskellä kohdettaan, vaan ruudulla näky oli niin selkeä, ettei ultraajan tarvinnut meille kertoa mistä oli kyse – kaksoset. Kyllä naamat venähti. Harmi, ettei kukaan ottanut kuvaa meistä silloin :D. Onneksi mies oli mukana.

Sikiön kokojen perusteella raskausviikoiksi saatiin 10. Suomessa jo näillä viikoilla voidaan käsittääkseni suorittaa nt-ultra, mutta täällä sain vain lähdetteen uuteen ultraan, jossa selvitettiin tarkemmin myös istukoiden ja vesipussien määrä. Ultraaja kuitenkin sanoi jo alustavasti, että istukoita näytti olevan vain yksi, mikä tarkoittaa identtisiä kaksosia. Istukan määrällä sekä vesikalvojen erillisyydellä on merkitystä, kun arvioidaan raskauden riskiä ja riskin mukaista seurantaa. Kaksosraskauksia on kolmea tyyppiä: sikiöt jakavat sekä istukan, että vesipussin (mono-mono: harvinaisin ja kaikkein riskialttein raskaus), sikiöt jakavat istukan, mutta heillä on omat vesipussit (mono-di) ja vähäisimmällä riskillä: sikiöillä on omat istukat sekä omat vesipussit (di-di).

Myöhemmin viikon 14 ultrassa vahvistettiin, että kyseessä oli samamunaiset eli identtiset kaksoset, jotkat jakoivat istukan, mutta heillä oli molemmilla omat vesipussi/sikiöpussi. 

Tästä alkoi tiemme Kaksoslaan. Kolmas raskaus, mutta uudessa maassa kaikki uutta ja outoa. Lisäksi monikkoraskaus on aina riskiraskaus ja seuranta on sen mukaista. Fyysisesti raskaus oli jotain aivan erilaista kuin yksösraskaus.

*muoks matka jatkuu:Odotusta Englannissa, Odottavan aika on pitkä, Synnytyskertomus,

Jälkipuinti