Varo mitä toivot. Se saattaa toteutua.

Au pair nro 2 saapui meille kuun vaihteessa. Olen aikaisemmin jo maininnut, että seuraava au pair löytyi meille ihan sattumalta. Kaverin alaikäinen tytär oli toivonut pääsevänsä kesätöihin ulkomaille. Kaveri otti minuun yhteyttä ja kyseli apuja mistä voisi aloittaa etsinnät. Hän heitti myös puoliksi vitsillä, että “teillekö se tulisi?”. Koska au pair nro 1 ei voinut jäädä toukokuun puoliväliä pidemmäksi aikaa, meillä oli tarvetta uudelle apulaiselle. Kaverin puheiden perusteella tiesin, että tyttö oli osaava ja kykenevä niihin au pairin tehtäviin, joita meillä olisi tarjolla. Ei kun tuumasta toimeen. Juttelimme Skypessä joitakin kertoja ja juttu sujui eikä keskusteluissa tullut esille muuta kuin ihan normaalia jännitystä uuden edellä. Tai näin ainakin itse ymmärsin. Mutta kuinka sitten kävikään.

Tyttö saapui isänsä saattelemana maanantaina aamuyöllä. Lennon myöhästymisen vuoksi he olivat myöhästyneet jatkoyhteydestä ja tyttö oli  säikähtynyt ja uupunut. Ensimmäisen päivän olin luvannut vapaaksi, jotta hän voisi nukkua matkaväsymystä rauhassa pois ja kierrellä isänsä kanssa kaupunkia. Tyttö oli heti alkuun itkuisa ja täysin varma siitä, ettei ikinä selviäisi täällä. Yö oli mennyt itkiessä ja kotiin puhuessa. Ensimmäinen päivän jälkeen tyttö oli jo valmis lähtemään kotiin isän mukana. Seuraavana aamuna tyttö pääsi töihin, vaikkakin lupasin vielä esikoisen kouluun, jotta hänen ei sinne tarvinnut lähteä, koska se pelotti liikaa. Otin hänet mukaan asioille sekä perhekerhoon, jotta hän pääsisi ihmisten ilmoille. Toivoin hänen rohkaistuvan, kun hän huomaisi, ettei elämä ollut erityisen pelottavaa. Hän ei uskaltanut edes kahvia pyytää itse. Koska taapero ei halunnut leikkiä yksin ja minulla oli mahdollisuus, menin taaperon mukana ja jätin tytön vauvojen kanssa vauvojen leikkimatolle. Yksi kerhon vapaaehtoistyöntekijöistä istui lähellä syöttämässä omaa lastaan ja jutusteli jotain tytölle. Juttu näytti luistavan ihan hyvin, joten pysyttelin kauempana, Sillä toivoin, että tämä keskustelu auttaisi pääsemään yli englannin puhumisen pelosta. Isä ja tytär kävivät vielä ennen isän kotiin lähtöä lounaalla. En tiedä mitä isä oli tytölle sanonut, mutta kannustuspuhe oli tehonnut. Kenties myös kerhossa sujunut keskustelu oli antanut uskoa itseen. Takaisin palasi tyttö, joka oli varma, että kyllä hän selviää, sillä mikään tehtävistä ei poikennut siitä mitä hän kotonakin teki. Iltapäivällä hän jo kävikin yksin asioilla. Olin positiivisesti yllättynyt ja tyytyväinen kehityskaareen.

Sitten saapui ilta ja alamäki alkoi taas. Seuraavana aamuna puhuimme jälleen ja hän lupasi olla kesäkuun loppuun asti aikaisemmin sovitun heinäkuun lopun sijaan. Tämä sopi meille, emmehän halunneet häntä väkisin täällä pitää. Iltaan mennessä tämäkin lupaus oli taas unohtunut. Torstaina puhuimme taas kerran siitä mitä tehtäisiin, sillä minulle tämä jatkuva soutaminen ja huopaaminen sekä tytön tunnetilojen heilahtelu alkoivat käydä raskaiksi. Sekin oli raskasta, että jouduin raahaamaan halutonta apukäsiparia mukanani kaikkialle.

Tytön tehtävänä oli auttaa isojen aamutoimissa. Tämän hän kyllä hoiti, mutta isompien poikien vastaanharaaminen ja kiukuttelu ahdistivat häntä. Kouluun hän ei vieläkään uskaltanut esikoista viedä, mutta saatoin kuitenkin jättää vauvat hänen seuraansa. Puistossa hän oli avuksi, vaikkakin hoiteli vauvoja vähän toisella kädellä. Ystävistäni hän tuntui kokoajan murjottavani sekä vilkuili kännykkäänsä, vaikka siinä ei edes ollut nettiä. Kun pyysin häntä keinuttamaan taaperoa, jotta voin itse pitää sylissä toista vauvoista, hän tyrkki vauhtia pari kertaa ja tuli sitten istumaan minun ja vauvan viereen penkille. Räpläämään käyttökelvotonta puhelintaan, joka kuulemma näytti avoimia verkkoja, mutta ne eivät toimineet. Joka päivä puimme sitä, kuinka kahden tunnin aikaero vaikeutti yhteydenpitoa. Torstaina illalla päätimme, että hänen on aika lähteä kotiin.

Mielelläni olisin antanut tytölle mahdollisuuden rohkaistua ja huomata siipiensä kantavan, mutta omaa tahtoa ei tuntunut löytyvän. Kotiinvetäviä asioita oli liikaa eikä tyttö löytänyt itsestään sitä jotain, millä selvitä luonnollisesta koti-ikävästä. Koti-ikävä musersi hänet alleen. Olisin voinut hänen antaa hetkisen pyristellä, jos olisin voinut olla varma, että hän pysyy päätöksessään jäädä meille ja pystyisi meitä auttamaan, mutta tällaista päätöshalua hän ei osoittanut.

Ostimme lennot seuraavalle maanantaille. Perjantai ja viikonloppu meni tytön panikoidessa sitä miten hän selviää lentokentällä. Lopulta sunnuntaina illalla olin niin täynnä loputonta jauhamista samoista asioista, että minun oli pakko pyytää tyttö lopettamaan, sillä 90 % meillä vietetystä ajasta hän tuntui vain valittavan kaikesta. Ensin ei ollut hyvä olla meillä, vaikka omasta toiveesta oli tänne päässyt. Sitten ei ollut hyvä, että piti yksin matkustaa kotiin, vaikka omasta päätöksestä oli pääsemässä kotiin. Valitus alkoi jo tuntua henkilökohtaiselta, sillä tämä on meidän elämäämme. Kun maanantaina saatoin tytön bussille, olin henkisesti ja fyysisesti aivan poikki. En ollut yhtään varma, että jaksaisin enää etsiä meille uutta au pairia, saati ottaa riskiä, että seuraavakin au pair olisi katastrofi. Onneksi tutulla oli takataskussa hyvä au pair ehdokas ja hän otti meihin yhteyttä. Au pair nro 3 saapuu meille tiistaina illalla. Pitäkää peukkuja, että tämä juttu toimii.

.