Olen tähän asti ollut sitä mieltä, että au pair on ollut hyvä juttu. Eikä au pair vieläkään huono juttu ole, mutta Ap4:n kanssa olen vain kiusallisen hyvin tietoinen siitä, että meillä asuu joku vieras. Tätä tunnetta ei ole aikaisemmin ollut.
Jo aikaisemmin kirjoittelin (täällä), että Ap4:n on hiljainen eikä häneen saa oikein otetta. Olemme nyt asustelleet saman katon alla lähes 2 kuukautta ja en vieläkään tunne häntä edes sen vertaa mitä tunsin tuntevani Ap2:sta, joka kävi täällä kääntymässä viikon verran. Olen jutellut hänen kanssaan vähemmän kuin ystävieni au pairien kanssa. Molemmat näistä tytöistä olen tavannut ehkä viisi - kuusi kertaa. Toinen on puhelias ja toinen oli hiljainen, silti jopa hänen kanssaan keskustelimme sujuvasti maailman menosta ja hänen kouluhaaveistaan. Tiedän, että Ap4 haaveilee ammatista, joka edellyttää ruuneberin puheenlahjoja. Kuitenkin hänen kanssaan keskustelut kuivuvat kuin pisara Saharassa. Jokaiseen kysymykseen vastaukseksi riittää “Joo”. Hyvän huomenen toivotukseen vastaus on hiljainen henkäisy. Ei voi olla ihan sattumaan, että koko tänä aikana Ap4 on onnistunut välttämään syömistä meidän läsnäollessa. Ruokaa kuitenkin kuluu eli kyllä hän joskus syö jotain. Ap4 viettää suurimman osan aikaansa omassa kolmannen kerroksen huoneessaan ja jos hän sieltä poistuu hän ei välttämättä edes sano Moi lähtiessään, vaikka olen keittiössä (ulko-oven viereisessä huoneessa) laittamassa ruokaa. En toki oleta, että hän olisi paras kaverini tai hänen tarvitsisi raportoida jokaisesta menemisestä tai tulemista, mutta ihan peruskohteliaisuudesta voisi opetella sanomaan huomenta ihan omatoimisestikin ja moikata lähtiessä, että tulen vasta yöllä kotiin, älkää laittako turvalukkoa kiinni.
Pari viikkoa olen jo tuntenut ahdistusta tästä tilanteesta. En pidä siitä tunteesta, jonka yhden lähes mykän henkilön läsnäolo tekee minulle. En pidä siitä, että joka kerta pitää pinnistellä löytääkseen edes jotain sanottavaa. En ole tottunut tällaisiin tilanteisiin - en varsinkaan kotonani. Ahdistus on kasvanut sellaisiin mittoihin, että olen miettinyt onko tällainen riittävä syy irtisanoa työsuhde. Aluksi ajattelin, että ei. Hänhän hoitaa työnsä moitteetta. Hän ei tosin ota mitään kontaktia lapsiin, mutta suorittaa tehtävänsä kuten pyydetty. Lopulta kuitenkin päädyin siihen, että au pairin työ on muutakin kuin vain työtehtävien suorittamista. Vaikka hänen ei tarvitse olla osa perhettä, hänen pitää kuitenkin osata olla kanssakäymisissä meidän kanssamme. Hän on osa yhteisöä eikä hän voi elää hiljaiseloaan vaikuttamatta meihin muihin.
Ap4 on muutaman viikon päästä lähdössä käymään Suomessa. Tämä on ollut tiedossa jo pitkään, mutta nyt olen tullut siihen tulokseen, että koska tuon reissun jälkeen meidän muuttoomme on enää kuukauden päivät, en tarvitse/halua häntä enää takaisin. Lisäksi siskoni hyppää kyytiin samaan muuttokuormaan ja saapuu tavaroineen meille joulukuun puolella eli tarve au pairin avulle olisi joka tapauksessa ollut enää lyhyt. Pari viikkoa joudun pärjäämään yksin arkisin, mutta enköhän saa sen verran apuja kavereilta, että aamuisin ei tarvitse koko porukkaa raahata koululle. Tarhaan vienti onkin sitten eri juttu. Todennäköisesti virittelen kantoreput selkään noiden aamujen ajaksi.
Tänään, kun kolme nuorinta nukkui päikkäreitä, pyysin au pairin keskustelemaan asioista. Vanhin, joka oli poikkeuksellisesti half termin takia kotona, sai katsoa ohjelmaa. Etukäteen olin kysellyt siskoiltani ja kavereiltani mielipiteitä miten tämän hoitaisin. Ammatilliselta näkökulmalta ajatellen kehittävä palaute puuttuvista kommunikointitaidoista voisi olla tarpeen. Toisen mielipiteen mukaan au pair ei tarvitse tietää muuta kuin, että meillä ei enää ole tarvetta hänen palveluksilleen. Kyselin ensin miten hänellä on omasta mielestään mennyt ja miten hän viihtyy. Harvasanaiseen tapaansa en saanut irti paljon, mutta ainakin hän sanoi kaivanneensa nyt viimeiset pari viikkoa kotiin. Kerroin hänelle, ettei minulla ollut moittimista hänen työssään, mutta en pysty elämään tällaisessa ilmapiirissä, jonka hän luo ympärilleen. En kuulemma ollut ensimmäinen, joka antaa palautetta hänen sanattomuudestaan. Sovimme, että hänen ei tarvitse enää palata eikä hän ainakaan sanonut sanallakaan, jos olisi halunnut palata tai olisi halunnut vielä yrittää. Maksamme hänen matkansa kotiin. Saa nähdä miten tämä palaute vaikutti häneen. Koittaako hän skarpata viimeiset viikot vai pysyttelee yhä kuoressaan. Toivon koko sydämestäni, että Ap4 on oppinut täällä edes hitusen uskallusta, rohkeutta ja small talkin siemen on kytemässä. Ei taida olla ammattia, jossa ei joutuisi kommunikoimaan edes vähän työkavereiden tai pomon kanssa.
Mitä mieltä olette, teinkö väärin, kun en antanut tytölle tilaisuutta muuttua? Voiko perusluonnettaan yhtäkkiä ja ulkoisen paineen vuoksi muuttaa? Jos olet ollut tai olet au pair, miten olisit toivonut, että tällainen tilanne hoidetaan? Entä oletko host -perheenä ollut samanlaisessa tilanteessa, miten hoiditte tilanteen?
Elämästä au pairin kanssa olen kirjoittanut aikaisemmin: Au pair saapui taloon, Ilman au pairia, Varo mitä toivot, se saattaa toteutua, Hyvästi au pairille ja taas uutta etsimässä sekä Hiljaa hyvaa tulee au pair nro 4
