Sivut

maanantai 24. lokakuuta 2016

Viimeinen au pair

Olen tähän asti ollut sitä mieltä, että au pair on ollut hyvä juttu. Eikä au pair vieläkään huono juttu ole, mutta Ap4:n kanssa olen vain kiusallisen hyvin tietoinen siitä, että meillä asuu joku vieras. Tätä tunnetta ei ole aikaisemmin ollut.

Jo aikaisemmin kirjoittelin (täällä), että Ap4:n on hiljainen eikä häneen saa oikein otetta. Olemme nyt asustelleet saman katon alla lähes 2 kuukautta ja en vieläkään tunne häntä edes sen vertaa mitä tunsin tuntevani Ap2:sta, joka kävi täällä kääntymässä viikon verran. Olen jutellut hänen kanssaan vähemmän kuin ystävieni au pairien kanssa. Molemmat näistä tytöistä olen tavannut ehkä viisi - kuusi kertaa. Toinen on puhelias ja toinen oli hiljainen, silti jopa hänen kanssaan keskustelimme sujuvasti maailman menosta ja hänen kouluhaaveistaan. Tiedän, että Ap4 haaveilee ammatista, joka edellyttää ruuneberin puheenlahjoja. Kuitenkin hänen kanssaan keskustelut kuivuvat kuin pisara Saharassa. Jokaiseen kysymykseen vastaukseksi riittää “Joo”. Hyvän huomenen toivotukseen vastaus on hiljainen henkäisy. Ei voi olla ihan sattumaan, että koko tänä aikana Ap4 on onnistunut välttämään syömistä meidän läsnäollessa. Ruokaa kuitenkin kuluu eli kyllä hän joskus syö jotain. Ap4 viettää suurimman osan aikaansa omassa kolmannen kerroksen huoneessaan ja jos hän sieltä poistuu hän ei välttämättä edes sano Moi lähtiessään, vaikka olen keittiössä (ulko-oven viereisessä huoneessa) laittamassa ruokaa. En toki oleta, että hän olisi paras kaverini tai hänen tarvitsisi raportoida jokaisesta menemisestä tai tulemista, mutta ihan peruskohteliaisuudesta voisi opetella sanomaan huomenta ihan omatoimisestikin ja moikata lähtiessä, että tulen vasta yöllä kotiin, älkää laittako turvalukkoa kiinni.

Pari viikkoa olen jo tuntenut ahdistusta tästä tilanteesta. En pidä siitä tunteesta, jonka yhden lähes mykän henkilön läsnäolo tekee minulle. En pidä siitä, että joka kerta pitää pinnistellä löytääkseen edes jotain sanottavaa. En ole tottunut tällaisiin tilanteisiin - en varsinkaan kotonani. Ahdistus on kasvanut sellaisiin mittoihin, että olen miettinyt onko tällainen riittävä syy irtisanoa työsuhde. Aluksi ajattelin, että ei. Hänhän hoitaa työnsä moitteetta. Hän ei tosin ota mitään kontaktia lapsiin, mutta suorittaa tehtävänsä kuten pyydetty. Lopulta kuitenkin päädyin siihen, että au pairin työ on muutakin kuin vain työtehtävien suorittamista. Vaikka hänen ei tarvitse olla osa perhettä, hänen pitää kuitenkin osata olla kanssakäymisissä meidän kanssamme. Hän on osa yhteisöä eikä hän voi elää hiljaiseloaan vaikuttamatta meihin muihin.

Ap4 on muutaman viikon päästä lähdössä käymään Suomessa. Tämä on ollut tiedossa jo pitkään, mutta nyt olen tullut siihen tulokseen, että koska tuon reissun jälkeen meidän muuttoomme on enää kuukauden päivät, en tarvitse/halua häntä enää takaisin. Lisäksi siskoni hyppää kyytiin samaan muuttokuormaan ja saapuu tavaroineen meille joulukuun puolella eli tarve au pairin avulle olisi joka tapauksessa ollut enää lyhyt. Pari viikkoa joudun pärjäämään yksin arkisin, mutta enköhän saa sen verran apuja kavereilta, että aamuisin ei tarvitse koko porukkaa raahata koululle. Tarhaan vienti onkin sitten eri juttu. Todennäköisesti virittelen kantoreput selkään noiden aamujen ajaksi.

Tänään, kun kolme nuorinta nukkui päikkäreitä, pyysin au pairin keskustelemaan asioista. Vanhin, joka oli poikkeuksellisesti half termin takia kotona, sai katsoa ohjelmaa. Etukäteen olin kysellyt siskoiltani ja kavereiltani mielipiteitä miten tämän hoitaisin. Ammatilliselta näkökulmalta ajatellen kehittävä palaute puuttuvista kommunikointitaidoista voisi olla tarpeen. Toisen mielipiteen mukaan au pair ei tarvitse tietää muuta kuin, että meillä ei enää ole tarvetta hänen palveluksilleen. Kyselin ensin miten hänellä on omasta mielestään mennyt ja miten hän viihtyy. Harvasanaiseen tapaansa en saanut irti paljon, mutta ainakin hän sanoi kaivanneensa nyt viimeiset pari viikkoa kotiin. Kerroin hänelle, ettei minulla ollut moittimista hänen työssään, mutta en pysty elämään tällaisessa ilmapiirissä, jonka hän luo ympärilleen. En kuulemma ollut ensimmäinen, joka antaa palautetta hänen sanattomuudestaan. Sovimme, että hänen ei tarvitse enää palata eikä hän ainakaan sanonut sanallakaan, jos olisi halunnut palata tai olisi halunnut vielä yrittää. Maksamme hänen matkansa kotiin. Saa nähdä miten tämä palaute vaikutti häneen. Koittaako hän skarpata viimeiset viikot vai pysyttelee yhä kuoressaan. Toivon koko sydämestäni, että Ap4 on oppinut täällä edes hitusen uskallusta, rohkeutta ja small talkin siemen on kytemässä. Ei taida olla ammattia, jossa ei joutuisi kommunikoimaan edes vähän työkavereiden tai pomon kanssa. 

Mitä mieltä olette, teinkö väärin, kun en antanut tytölle tilaisuutta muuttua? Voiko perusluonnettaan yhtäkkiä ja ulkoisen paineen vuoksi muuttaa? Jos olet ollut tai olet au pair, miten olisit toivonut, että tällainen tilanne hoidetaan? Entä oletko host -perheenä ollut samanlaisessa tilanteessa, miten hoiditte tilanteen?






keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Paluumuuttajan päiväkirja - 9 viikkoa jouluun

Tiesittekö, että jouluun on 9 viikkoa. Siis ENÄÄ 9 VIIKKOA!


Koska en ole erityisen jouluihminen, minä en tätä tietäisi elleivät jouluihmiset olisi näin Facebookissa tiedottaneet. Ja miksi ei-jouluihminen panikoi siitä, että joulu lähestyy. En siksi, että yhtään lahjaa ei ole ostettuna. Tai edes ajatuksen tasolla harkittuna. Minun perheen kesken on yleensä ollut tapana, että aikuiset eivät saa lahjoja tai ostamme yhdessä jonkun lahjan kullekin. Lapsille lahjat on sallittu, mutta kohtuullisissa määrin. Pari lahjaa riittää. Panikoin joulun lähestymistä siksi, että olemme menossa jouluksi kotiin. 9 viikkoa on konkreettinen luku ja se saa ajan tuntumaan hirveän lyhyeltä.

Meidän perhe on viimeiset pari viikko ollut tuskaisessa välivaiheessa. Täysin yllättäen mies sai kutsun työhaastatteluun. Tehtävään, johon haku päättyi jo elokuussa, joten emme toki enää edes olettaneet, että tehtävästä kuuluisi mitään. Haastattelu oli meidän kaikkiin muihin määräaikoihin nähden ihan viime tingassa, joten miehen oli varmistettava, että päätös asiasta saadaan tehtyä pian. Pomo lupasi (töissä samassa instituutissa ja miehelle yhteisprojektien kautta tuttu), että vastaus saadaan jo samalla viikolla. No, ei kyllä saatu, mutta onneksi jo heti maanantaina aamulla.

Sen jälkeen kun kutsu tuli on tunteet menneet taas laidasta laitaan. Innostusta siitä, että voitaisiin ehkä jäädä. Haikeutta siitä, että ehkä lähdetään ja kuitenkin myös odotusta, että pääsisi jo Suomeen. Välitilassa on raskasta elää, koska jokainen pidemmälle tähtäävä ajatus johtaa aina kuvioon “Jos ollaan vielä ensi vuonna täällä, niin..”, “Jos ollaan Suomessa, niin...”. Kun viimein tuli tieto, ettei mieheni saanut tuota paikkaa, vaan tehtävään valittiin, joku joka oli tehnyt juurikin sitä osa-aluetta mitä pomo haluaa tehtävässä kehittää, oli olo enemmänkin huojentunut kuin pettynyt. Jopa miehellä. Tie on nyt selkeä. Me mennään Suomeen ja ei tarvitse miettiä vaihtoehtoista tulevaisuutta.

Heti tiedon jälkeen olenkin irtisanonut vuokrasopimuksen sekä taaperon tarhapaikan ja ilmoittanut esikoisen kouluun, että hän ei jatka enää ensi lukukaudella. Ilmoitin töihin, että olen palaamassa tammikuussa. Meillä on nyt asunto (kiitos vaan ystävälle, joka kävi asuntoja meidän puolesta katsomassa). Tehtävälista on pitkä eikä listalla ole vielä yhtään Suomen sosiaaliturvaan palautumiseen liittyvää asiaa. Pitää hankkia lomake X paikasta Y ja toimittaa Kelaan määräajassa Ö. Hakea lapsilisät. Tehdä muuttoilmoitus maistraattiin. Neuvola-aikoja pitäisi alkaa kysellä. Tehdä sähkösopimus, hankkia netti. Mitähän vielä...

Arkisen aherruksen ja muuttovalmisteluiden lomassa yritän vielä järjestää yhdet 1 -vuotissynttärit / yhdistetyt läksiäiset sekä yhdet 7 -vuotissynttärit. Suomessa “pitää” vielä juhlia synttärit uudelleen ja ehkä yhdet menetetyt 3 -vuotissynttäritkin. Tässä taitaa olla tämän kotiäidin viimeiset isommat projektit. Tammikuussa musta tulee työssäkäyvä äiti :).