Täällä Englannissa vietettiin eilen Halloweenia. Minä ja isommat pojat menimme koulun jälkeen kaverini luokse, jonne tuli myös kaksi muuta kaveria lapsineen. Kaksoset jäivät aluksi au pairin huomaan ja kun isä saapui töistä, niin isän hoiviin. Hämärän laskeutumista odottaessa söimme pitsaa ja muuta ruokaisempaa, ennen sokerin täytteistä Trick or Treat -kierrosta. Halloweeniksi saimmekin oikein aavemaisen ilman. Pimeneviä katuja peitti kokoajan tihenevä usva. Harmillisesti tuota tunnelmaa ei millään saanut napattua kännykkä- eikä pokkarikameralla. Täällä meidän seudulla kadut ovat todellakin pimeitä, sillä matalia, keltasävyisiä katulamppuja on sijoitettu erittäin harvaan. Pimeydessä loisti siellä täällä hehkuvia kurpitsoita merkkinä siitä, että karkkikierroksen tekijät olivat tervetulleita. Tämän tavan toivoisin päätyvän myös Suomeen. Miten helppoa olisikaan pääsiäisenä, kun lapsien ei tarvitsisi miettiä mihin ovelle uskaltaa mennä pimpottamaan, virpojiin varautumattomat saisivat olla rauhassa ja ne, jotka virpojia odottavat saisivat melko varmasti vieraita. 
Meidänkin ovella hehkui kurpitsa ja miehen mukaan meilläkin oli käynyt kiertelijöitä, vaikka asummekin hankalasti kadun perällä.
Vaikka eilinen kierros oli oikein hauska, se toi mieleeni myös haikeuden. Vuosi sitten tähän samaan aikaan mies ja isot pojat kiertelivät kavereiden kanssa, kun minä maksasin sairaalassa ja jännitin päädynkö leikkurin pöydälle tänään, huomenna vaiko ehkä vasta kuukauden päästä. Vaikka aika sairaalassa kävi pitkäksi ja tylsäksi, mielestäni pojille oli tärkeää saada viettää normaalia arkea ja kokea tämä erityinen ilta. Kyllähän he sitten myöhemmin ehtivät vielä esittelemään minulle saalistaan. Eivätkä pojat kauan sairaalassa kuitenkaan viihtyneet. Tunnelmista vuoden takaa voi lukea Odottavan aika on pitkä -postauksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti