Urpo ja Turpo 1 vuotta - synttärit sairastuvalla

En millään meinaa tajuta, että vuosi on kulunut siitä kun Urpo ja Turpo tähän maailmaan putkahtivat. Muistan sen päivän ja sen yön vieläkin niin selvästi. Minulla oli ollut aamupäivällä todella outo ja huono-olo. Kaikki arvot olivat kuitenkin kunnossa, joten ei auttanut kuin levätä, vaikka suunnitelmissa oli ollut, että karkaisin jopa kotona käymään. Lopulta en edes alakerran kahvioon uskaltanut lähteä, vaikka sisko ja taapero olisivat sinne tulleet minua tervehtimään. Iltapäiväksi olo parani ja tapasin yhden ystävän. Tuntui, että kaikki oli taas normaalisti, mutta kun pääsin taas huoneeseeni tuli taas vuoto. Päivystävä lääkäri ei kuitenkaan lähettänyt minua synnärille, vaikka aikaisemmin oli sanottu, että seuraava kerta on “vika kerta”. Sain jäädä osastolle ja mies tuli minua katsomaan, kun lapset oli saatu kotona nukkumaan. Kun mies oli lähtenyt kotiin, pakkasin tavarani, kuten olin ottanut tavaksi ja kävin yöpuulle. Tunsin, että taas hulahti. Tällä kertaa ei enää jääty odottamaan miten käy, vaan matka kohti leikkuria alkoi. Sisko, joka toimi minun doulana, ehti paikalle 2 minuuttia ennen leikkuriin menoa. Onneksi oli yö eikä päivä ja tiet tukossa ruuhkien takia. Kertomus kokonaisuudessaan löytyy täältä.

Vuosi sitten nämä kaksi mini-ihmistä makasivat omissa keskoskaapeissaan. Letkujen ja putkien peitossa. Nyt he ovat ihanista ihanimpia 1 -vuotiaita. Ensimmäinen syntymäpäivä on jokaisen lapsen kohdalla suuri juttu. Näiden kohdalla tuntuu, että kyseessä on, meille vanhemmille ihan erityisen merkittävä tapahtua. Olen kuullut monen monikkoäidin tästä samasta puhuvan. Ensimmäinen vuosi on takana ja on aika tuulettaa, että me selvisimme monikkoarjen ja keskosuuden mukanaan tuomista haasteista. Pikkuisemme ovat kasvaneet ja kehittyneet parhaalla mahdollisella tavalla.

Meidän oli tarkoitus viikonloppuna juhlia  sekä kaksosten syntymäpäivää että meidän perheen läksiäisiä. Toisin kuitenkin kävi. Kuten jo edellisessä tekstissäni uumoilin (täällä), synttärit olivat vaarassa. Olin torstaina käynyt yksikseni kaupassa ostamassa kaikki loput tarvittavan synttäreitä varten ja toki vähän arkiruokaakin siinä sivussa. Vaikka kauppalista oli muka lyhyt, sain kantaakseni neljä laukkua ja repun. Vesimeloni, hunajameloni, erilaisia hedelmiä, maitoa, riisiä jne. Kyllä tuli kaksosten rattaita ikävä, kun tuota satsia raahasi kävellen kotiin. Sain kaksoset nukkumaan ja au pair lähti omille asioilleen. Jonkun ajan päästä sain soiton tarhasta, että taapero oli oksentanut . Soitin au pairin takaisin ja hain taaperon kotiin. Taapero oli onnistunut oksentamaan sekä omansa että toisen pojan takkien päälle. Lisäksi hänelle oli annettu varatakiksi repussa ollut sadetakki (kyllähän se nyt toppatakin korvaa. Pitäähän se tuulta :O), mutta sekin oli ehtinyt sotkeentua. Minulle ei oltu puhelimessa mitään mainittu tästä takki -asiasta, mutta myöhemmin kuulin, että tuon toisen pojan äidille oli kyllä soitettu, että hän tiesi tuoda takin kotimatkaa varten. Onneksi meillä ei ole pitkä matka kotiin eikä ilma ollut sateinen tai erityisen kylmä. Taapero voi ihan hyvin koko loppupäivän ja illan. Laitoimme hänet nukkumaan patjalle lattialle ja suojasin lattiamattoa vanhalla viltillä. Ei mennyt kauan, kun taapero laattasi ja tokikin juuri ohi suojuksesta. Lähes kolme vuotta onnistuimme välttämään yhdistelmän kokolattiamatto ja oksennus/muu erite ja näin loppumetreillä piti sitten sattua. Mr Murphy, taas kerran :(. Yöllä oksentajien joukkoon liittyi sitten vielä esikoinen  ja meidän au pair.

Näin ollen perjantai ei mennyt ihan suunnitelmien mukaisesti. Aamulla jouduin jättämään au pairin sekä isommat potilaat kotiin leffoja katsomaan, kun minun oli pakko hoitaa muutama asia, kuten noutaa taaperon toppa- ja sadetakki tarhasta, jonne ne olivat jääneet edellisenä päivänä pesukoneeseen pyörimään, viedä reseptejä uusittavaksi lääkäriasemalle jne. Olin noin tunnin poissa ja tänä aikana pojat olivat voineet ihan hyvin, mutta au pair -parka oli oksentanut kahdesti. Päästin hänet heti nukkumaan, sillä hänen oli tarkoitus lentää Suomeen vielä samana iltana. Onneksi hän vähän toipuikin ennen kun mieheni heitti hänet juna-asemalle. Kotimatka oli kuulemma mennyt lopulta ihan hyvin.

Toipilaat poikani seurassani aloin laittaa suunnitelmia uusiksi. Kirkko, jolta olimme varanneet juhlatilan, antoi luvan siirtää juhlia toiseen ajankohtaan ja antoi pari vaihtoehtoa. Koitin nopeasti kysellä kavereilta mikä heille sopisi parhaiten. Näitä ensimmäisiä kutsuja varten oli antanut ennakkotiedotteen jo syyskuussa, vaikka varsinaiset kutsut olinkin jakanut vasta lokakuun puolivälissä. Kaikkia vieraita emme voisi saada paikalle, mutta jospa edes suurimman osan. Sain vaihdettua päivän ja ilmoitettua peruutuksesta sekä uudesta päivästä myös niille vieraille, joita Facebookista en tavoittanut.

Vietimme synttäreitä kotona äitini ja siskoni kera. Söimme kakkua yhden kynttilän kera. Urpolle ja Turpolle maistui tosin vain maito ja muutama Talk -muru. Turpo jatkaa samaa diettiä yhä, mutta Urpolle onneksi alkaa jo muutama lusikallinen ruokaakin maistua. Tärkeintä eivät ole isot juhlat ja kymmenen sorttia herkkuja. Tärkeintä ovat nämä pienet murut.

Rakkaudella väännetyt kakun koristeet istuvat yhä purkeissaan odottamassa kakun päälle pääsemistä.

Hyvää syntymäpäivää rakkaat Urpo ja Turpo!