To England

Meidän täys-suomalainen perhe muutti Englantiin vuoden 2014 alussa. Mies tuli ensin ja jäin lähes kuukaudeksi yksinhuoltajaksi hoitamaan muuton ja 2 lasta, joista toinen oli alle puolivuotias refluksista kärsivä nöpönenä. Siinä muuttorumban loppumetreillä piti vielä juosta kuopuksen refluksitutkimuksissa ja kunnon lääkitys saatiin vasta viikkoa ennen lentokoneeseen astumista. Se kuukausi jäi vain hämärästi mieleen –mutta asunto oli pakattu kasaan ajallaan ja muuttokuorma lähti kohti Englantia, jossa mies jo odottelikin meitä tyhjässä asunnossa. Patja lattialla, muutama ruokailuväline, tietokone, mikro. Mitä sitä muuta ”poikamies” tarvitsee ;).

Alku uudessa maassa on varmasti aina jännittävä, kun kaikki oli uutta ja outoa. Mies oli sentään jo ehtinyt löytää ruokakaupat ja tiesi mistä lähteä etsimään pyykkitelinettä jne. Mutta mitä tehdä kun alkaa tehdä mieli ruisleipää tai kunnollista raejuustoa (paikallinen on suoraan sanottuna pahaa: vetistä ja tehty rahkaan). Mistä saa perunajauhoja. Entä mistä löytysi lapselle kurahousut. Tätä varten on onneksi Some. Ihanat suomalaiset naiset/äidit Englannissa. Mikä vaan mieltä painaa, niin aina saa ASIALLISEN vastauksen. Ei toisten teilaamista eikä riitoja. Lisäksi Cambridgessä on paljon suomalaisia, joten virtuaalisen yhteisön lisäksi löysimme heti myös paljon uusia ystäviä. Perheellisenä suomalaisia löytyy helposti, kun voit kuulla toisten puhuvan suomea. Meillä on täällä suomenkielinen muskari sekä oma Suomi –koulu. Eläköön yhteisöllisyys!

Esikoinen, jonka englannin kielen osaaminen rajoittui lähinnä sanoihin bunny ja car, aloitti lähes heti muuton jälkeen nurseryssä 15 tuntia viikossa, jonka täällä saavat ilmaiseksi kaikki 3 –vuotta täyttäneet esikouluna. Tuo 15 tuntia oli todella tarpeellinen pehmeä lasku, joka antoi esikoiselle mahdollisuuden oppia englantia ja luoda uusia kaverisuhteita, sillä syyskuussa 2014 meidän silloin 4 –vuotias oli jo pakollisen kouluvelvollisuuden piirissä. Syyskuussa kieli jo alkoi sujua ja hän on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan ihan samaa tahtia kuin luokkatoverinsakin. 

Alkuun olin siis kotona kahden lapsen kanssa, lukuun ottamatta noita 15 tuntia, jotka esikoinen oli tarhassa. Monessa muussa suomalaisperheessä on saman ikäisiä lapsia kuin meillä ja näiden perheiden kanssa me sitten treffailtiin. Lisäksi kävimme muskarissa ja Suomi –koulussa. Esikoiselle teki hyvää saada välillä leikkiä samaa kieltä puhuvien kanssa ja päästä ilmaisemaan itseään oikein kunnolla. Tarhassa piti kuitenkin pärjätä vielä elekielellä ja paljon jäi sanomatta. Esikoinen ilahtui aina kuullessaan suomea  ”Äiti, toi puhuu suomea!”. Taaperon refluksi alkoi helpottaa oikein klassisesti yhden vuoden tienoilla ja parantuneista unista sai itsekin voimaan alkaa tehdä muutakin kuin toivoa, että tulisi jo päikkäriaika. Syyskuusta alkaen esikoinen oli koulussa 8.45 -15.15 ja arkipäivät kuluivat taaperon kanssa arkisissa askareissa, erilaisissa leikkikerhoissa käydessä, puistossa jne. 

Vuoden lopulla alkoi tuntua siltä, että olisi aika jo nähdä jotain muutakin kuin kotiäidin elämää. Laitoimme taaperolle tarhapaikkahakemuksen vetämään. Aloitusajankohdaksi syksy 2015, jotta voisin alkaa hakea töitä. Toisin kuitenkin kävi.