Odotusta Englannissa

rv 27 sf oli 34cm. Suurempi kuin koskaan ennen ja vyötärön ympärys huikeat 100 cm. Rv 31 sf oli 36cm ja synnytykseen vielä vajaat kaksi viikkoa

Mulla on takana kaksi raskautta. Kaksi normaalia, vaivatonta yksöisraskautta. Raskaana oleminen on siis ollut mulle helppoa ja vaivatonta, sitten kun alkupahoinvoinnista on päästy. Maha on pysynyt pienenä (molemmista sf oli maksimissaan 32) ja ylimääräisiä kiloja ei ole kertynyt. Minulle tuli täytenä yllärinä se miten fyysisesti rankka kaksosraskaus oli. Varmasti asiaan vaikutti se, että olin ollut ennen raskaaksi tuloa yli puoli vuotta on-off –flunssassa. Suurimman osan aikaa niin, että en edes salille tai jumppiin uskaltanut tai jaksanut lähteä. Peruskunto olikin huonoimmillaan juuri fyysisesti raskaimman raskauden kohdalla. Ei hyvä lähtökohta ollenkaan. Vaikka en alkuun ollut yhtä väsynyt kuin esikoisen raskaudesta tai yhtä pahoinvoiva kuin taaperon raskaudesta, lopulta väsymys iski valtavana ja pahoinvointi jatkui. Puolivälissä aloin voida pahoin myös autossa. Taaperon kanssa kotona oleminen alkoi käydä todella raskaaksi. En pystynyt kävelemään muutamaan kilometriä pidempiä matkoja. Ja nekin hitaasti, sillä harkkasupistuksia tuli herkästi. Olin myös jostain syystä todella väsynyt, vaikka hemoglobiinit oli kohtuullisen hyvät (113). Onni onnettomuudessa oli se, että olimme hakeneet taaperolle hoitopaikkaa syyskuusta alkaen, koska minun oli ollut tarkoitus alkaa etsiä töitä. Hoitoon lähtö tuli juuri kreivin aikaan. Sain kolme päivää viikossa lepoa ja tämä auttoi oloja todella paljon. Noiden lepopäivien takia jaksoin fyysisesti rankemmat taaperon kotipäivät sekä viikonloppujen riennot.

Kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä, ettei Englannissa ole samanlaista äitiysneuvolasysteemiä kuin Suomessa. Suurimmassa osassa maista raskaus kuuluu lääkärien, gynekologien ja midwifejen hoidettavaksi. Englannissa normaali riskitön raskaus hoidetaan pääosin midwifen toimesta. Minulla ei oikeastaan ole mitään käsitystä mitä midwifen tehtäviin kuuluu, sillä monikkoraskaudet hoidetaan täällä yliopistollisessa sairaalassa. Kuten olisi hoidettu myös Suomessa. Tapasin GP:n midwifen vain 3 kertaa: heti raskauden tultua tietoon ja kaksi kertaa, kun ultrauksissa oli kuukauden tauko.

Monikkoraskauksien ultraäänet hoitaa yleensä lääkäri. Englannissa minua ultrasi vain kerran lääkäri. Muilla kerroilla ultrat hoituivat midwifen toimesta ja enemmän kuin kerran minua ultrasi harjoittelija. Toki aina kokeneemman ohjaajan seurassa. Lähes jokaisen ultran jälkeen oli tapaaminen midwifen kanssa sekä usein myös lääkärin (consultant). Harjoitteleva ultraaja oli useamman kerran sama, mutta en midwifet vaihtuivat joka kerta, samoin lääkärit. Vain ensimmäisen ja viimeisen kerran midwife ja lääkäri (sattui olemaan sama lääkäri kuin tuolla ekalla kertaa) todella keskittyivät minuun ja kyselivät ja kertoivat asioita. Midwifen vastaanoton tehtävänä tuntui olevan vain proteiinien ja verenpaineen tarkistus ja jos itse et keksinyt mitään kysyä niin, sitten pihalle. Suomessa olen tottunut siihen, että keskustelua syntyy helposti ja neuvolatädillä on välillä jotain tiedotusluontoisia asioita. Tuntuu oudolta, että jopa ensisynnyttäjän pitäisi monikkoraskauden kanssa selvitä omin päin.Pariin kertaa minut pyydettiin jopa uudelleen sisään, kun odottelin lääkärille pääsyä ja kun ihmettelin, että miksi, niin uusi midwife oli ottanut kansioni ja olisi tehnyt tutkimukset uudelleen. Vastaanotot olivat lähes aina myöhässä. Pahimmallaan taisin joutua odottamaan puolitoista tuntia. Tämä oli erityisen vaikeaa siksi, että jouduin joka kerta järjestämään jonkun muun hakemaan esikoisen koulusta, kun olin sairaalalla. Onneksi sentään taaperolla oli tarhapäivä ja hän kulkee isän mukana.

Proteiininäyte tähän purkkiin, kiitos :O

Sokerirasitustesti tehtiin viikolla 28. Kun seuraavan kerran menin sairaalalle, selvisi, että sokerirasitustestiä ei oltukaan lähetetty eteenpäin. Jouduin siis tekemään testin uudelleen. Onneksi Englannissa rasitus ei vaadi paastoa. Yksi tunnin arvo riittää. Juomakaan täällä ei ole samaa kuin Suomessa. Täällä tarjottiin ihan kaupasta saatavaa ”limpparia”.  Lääkärien vastaanotto oli samaa pikameininkiä kuin midwifejen. Jos ei itsellä ollut mielessä mitään erityistä, niin yleensä vastaanotto oli yhtä kuin hyvää päivää ja tervemenoa. Lääkäritkään eivät tuoneet esille mitään muita kysymyksiä, kuin How are you . En oikein ole oppinut erottamaan, että onko kyse small talkista vai oikea kysymys. Koska lääkäri, joka hakee potilaan odotusalusta, voi lausua tuon How are you matkalla vastaanottohuoneeseen. 

Mielipiteet vaihtelivat laajasti. Kun yksi lääkäri oli viikolla 24 sanonut, että seuraavalla kerralla 28 pitää tietää minkä valitsen synnytystavaksi. Seuraava lääkäri sanoikin, että viikko 28 on aivan liian aikaista tehdä mitään päätöksiä. Siis liian aikaista tehdä päätöksiä, kun kaksoset harvoin pääsevät täysille viikoille?! Olin aika järkyttynyt. Ihmettelin lääkärille miten heidän mielipiteensä voivat mennä niin ristiin. Hän vain tuhahti ja totesi, että kirjaa päätöksen koneelle minun mielikseni. Olin pohtinut asiaa paljon ja päätynyt, että haluaisin sektion, sillä monikkosynnytyksessä on niin paljon muuttuvia tekijöitä, joista jokin voi mennä pieleen.

Lopun alku

Viikko 30+3. Matkalla sairaalaan alkoi ekaa kertaa supistaa kivuliaasti. Ei vielä mitään synnytyskivuliaita, mutta puhallella kyllä sai. Ultrassa maatessa ei supistanut eikä siellä sairaalassa istuessa, mutta aina kun jouduin vähän liikkumaan. Bussiasemalta hiippailin kotiin, kun kokoajan supisti. Ultrassa meni  lähes tunti, kun alkuun pojat oli kerällä niin, että mittoja oli vaikea saada ja sitten kesken kaiken A veti kuperkeikkaa ja rt muuttui pt. Pikkuisen muuten kirpasi tollainen kiepahdus. Meni koko homma uusiksi, että päästiin selville kuka on kuka. Nyt molemmat pojat olikin yllättäen perätilassa. Muistin viimein kysellä, että miltä takana alhaalla oleva istukka näyttää. Koska  istukan tilannetta ei oltu tarkasteltu sitten rv 20. Sain vastaukseksi, että ultraaja ei voi sitä nähdä, koska se on niin alhaalla. Ja koska Englannissa ei tehdä juuri koskaan ultrausta sisäkautta (eikä sisätutkimusta muutenkaan, eihän kenenkään tarvitse tietää miten kohdunkaula voi), niin avoimeksi jäi koko tilanne. Ultran jälkeen minulla oli midwifen vastaanotto. Midwife kuunteli huoleni istukan sijainnista, siitä ettei synnytystavasta oltu keskusteltu ja vauvojen perätilasta. Koska minulla ei pitänyt olla lääkärin vastaanottoa kuin vasta kuukauden päästä, hän kävi heti kysymässä, josko eräs lääkäri ottaisi minut vastaan muiden potilaitten jälkeen (tunnin lisäodotus). Kun kerroin lääkärille tilanteestani, hän alkuun totesi, että olen ihan täydellinen alatiesynnytyskanditaatti kahden alatiesynnytyksen takia, mutta totta kai vauvojen pitäisi ensin kääntyä suotuisaan asentoon ja pitää tarkistaa missä istukka on. Hän lupasi tehdä ultran itse jo seuraavana maanantaina. 

Maanantai 31+0. Jälkikäteen mulla on ollut sellainen olo, että tuo midwife ja lääkäri pelasti mun ja poikien hengen. Ultrassa nimittäin selvisi, että mulla oli placenta previa eli etinen istukka. Istukka oli osittain kohdun kaulakanavan päällä eikä todellakaan siitä enää väisty.  Seuraava lääkäriaika mulla olisi pitänyt olla rv 34! Äkkilähtötilanteessa tällainen täydellinen alatiesynnytyskanditaatti olisi varmasti laitettu synnyttämään alateitse. Hirvittää ajatellakin mitä siinä olisi käynyt.  Kaiken painavan nostelu kiellettiin ja sanottiin, että heti jos on vähänkin vuotoa, niin pitää lähteä sairaalaan ja vaikka puhelimessa neuvottaisiin odottelemaan, niin ei saa tehdä. Pitää mennä, HETI. Samoin jos vauvat on hiljaisempia tai muuten on outoja tuntemuksia. Heti sairaalaan. Helpommin sanottu kuin tehty, suomalaiselle. Lisäksi sain sektioajan rv 35+2. Olo oli helpottunut ja jännittynyt. Loppu alkoi jo häämöttää.


*muoks koko matka: To Twinland, Odottavan aika on pitkä, Synnytyskertomus,
Jälkipuinti