Hiljaa hyvää tulee? - au pair nro 4

Kuvituskuva

Joku aika sitten kirjoittelin siitä miten olin taas uutta au pairia etsimässä. Haastattelin neljää tyttöä, kroatialaista, ranskalaista, italialaista ja suomalaista. Eri kulttuureihin tutustuminen ja englannin kielen tuominen myös kotiin tuntui ajatuksena hyvältä. Kaikki ehdokkaat olivat todella mukavia ja omalla tavallaan sopivia. Taustansa ja koulutuksensa takia joko ranskalainen tai italialainen olisivat olleet parhaat vaihtoehdot. Päätöksen tekeminen ei ollut helppoa ja pohdimme asiaa kovasti. Lopulta tulimme siihen tulokseen, että koska lastemme ensimmäinen kieli ei ole englanti ja eikä yksikään haastateltu puhunut sujuvaa tai edes kovin hyvää englantia, kumpikaan osapuoli ei hyötyisi tästä asetelmasta. Päädyimme siis tuttuun ja turvalliseen suomalaiseen.

Au pair nro 4 on ollut meillä nyt vajaa pari viikkoa. Koska taaperon uusi tarha ei ole vielä(kään) alkanut, emme ole päässeet aloittelemaan mitään pysyvää viikkoaikataulua. Tämä aika on ollut raskas, sillä olemme au pairin kanssa viettäneet kaikki aamupäivät yhdessä. Vaikka on ollut raskasta niin ei samallalailla raskasta kuin Ap2:n kanssa (Ap2:n tarinan voit lukea täältä), vaan kuten uusiin töihin perehdyttäminen yleensä on. Iltapäivisin hän on ollut pääosin vapaalla, jotta olemme molemmat saaneet hengähtää ja hän on saanut tutustua uuteen kotikaupunkiinsa sekä muihin au paireihin.

Olemme käyneet yhdessä erilaisissa leikkikerhoissa kartoittamassa mihin kerhoihin uskaltaisin Ap4:n ja kaksoset lähettää taaperon tarhapäivinä. Kesää lukuunottamaatta, en ole viimeisen vuoden aikana juurikaan käynyt ryhmissä, sillä taapero on ollut tarhassa tai käynyt ryhmissä au pairin kanssa. Antamalla kaksoset au pairin hoitoon saisin kahtena kolmena päivänä viikossa muutaman tunnin ajan paneutua ihan rauhassa muuttovalmisteluihin, käydä kaupassa ilman lapsia jne. Leikkikerhoja tässä kaupungissa riittää, mutta ihan kaikkiin kerhoihin en edes itse menisi, sillä kaksi liikkuvasta vauvaa ja ympärillä juoksentelevat isommat lapset joutuvat niin herkästi törmäyskurssille. On siis löydettävä ryhmät, joissa vauvoille on järjestetty rauhallisempi oma alue ja vauvoihin, saatikaan kahteen vauvaan, tottumaton Ap4 pärjäisi kohtuudella. Tokihan kaksoset pyrkivät lähtemään tutkimusmatkoille, mutta ei auta muu kuin napata karkulainen takaisin ruotuun. Ja muistaa, että tässä maassa tai ainakin tässä kaupungissa, avunpyytäminen ei ole synti. Apua saa pyytää ja sitä tarjotaan jopa pyytämättä.

Ap4 on luonteeltaan erilainen kuin edeltäjänsä. Hän on hiljaisempi ja ilmeisesti ujo. Jos edellisiä tyttöjä jututti, heidän kanssaan sai aikaan oikein mukavia keskusteluita. Olenkin saanut ihan uudella tavalla näkymää (alle) parikymppisen maailmaan. Ap4:n kanssa keskustelun yritykset hiipuvat lyhyeen. Hän hoitaa tehtävänsä, mutta ei ole edes yrittänyt jutella lapsille. Onneksi hän sentään tomerasti ohjaa (ja tarvittaessa komentaa) isompia poikia seurattuaan pari päivää meidän toimintatapoja. Taapero on tähän asti ollut oikein mallikelpoinen isoveli. Ongelmia ei ole ollut. Mutta nyt taaperoa saa lähes kokoajan muistuttaa siitä, etteivät kaksoset kestä rutistushaleja. Jopa lohdutukseksi tarkoitettu pusu muuttuu helposti liian rajuksi. Hän ei myöskään oikein osaa suhtautua siihen, että kaksoset “osallistuvat” hänen leikkeihinsä. Kolmivuotiaan tahtoikä ei ole ihan helpoimmasta päästä. 

Kesti yli viikon ennen kun Ap4 ensimmäisen kerran otti itse kontaktia taaperoon. Kaksoset olivat flunssassa eikä heidän kanssaan voinut lähteä mihinkään kerhoon. Tihkusateesta välittämättä kävin taaperon kanssa kaupassa, Ap4:n jäädessä totuttelemaan tulevaan työsarkaansa - kaksosiin. Kun tulimme kotiin alkoi sataa kaatamalla eikä puistoreissu tullut kysymykseenkään. Taapero halusi leikkiä muumeilla, joita ei pienen kokonsa takia voi tuoda alakertaa kaksosten ulottuville. Taapero kiipesi yksin yläkertaan ja Ap4 seurasi häntä aivan omatoimisesti. Taaperon mukaan heillä oli oikein mukavat leikit. Pieni ja arka yhteys on löytynyt. Aika näyttää miten Ap4:n kanssa lähtee sujumaan. Ainakin lapsille tämä hiljainen läsnäolo tuntuu sopivan. Taapero on kapinoinnista huolimatta hyväksynyt hänet niin, että voi ottaa häntä kädestä kiinni, jos säikähtää ruohonleikkureita (jostain syystä hän pelkää kaikkea millä leikataan ruohoa) ja kyseli eräänä iltana “Minne meidän kaveri menee?”. Esikoinenkin on kertonut hänelle koulujuttuja ja esitellyt koulussa askarreltuja asioita. Toivossa on hyvä elää. Tämä tyttö tarvitsee vain aikaa.