Paluumuuttajan päiväkirja vol 1 - takaportti

7.9.2016

Rakas päiväkirja.

Meidän paluumuutto lähenee ja lähenee kaiken aikaa. En oikein uskalla edes ajatella, kuinka vähän aikaa meillä on enää jäljellä. Nyt kun Brexitin esiin nostattamat suuret tunnekuohut on laantuneet ja elämä on taas vakiintunut normaaleille urilleen. Ainakin täällä Cambridge -kuplassa. Voin todeta, että neljä kuukautta on vähän. Ihan tässä paniikki alkaa iskeä.

kuva: Pixabay

Pää on sekaisin. Miten on mahdollista elää arkea, kun samalla pitää suunnata ajatukset uuteen tulevaisuuteen Suomessa. Samalla kun perusarjen pitää pyöriä ja suunnitella lähitulevaisuutta: Tehtäisiinkö me vielä joku reissu jonnekin ennen muuttoa. Ehdittäisiinkö / jaksettaisiinko käydä Lontoossa. Pitää valmistautua muuttamaan takaisin Suomeen: myydä tavaraa, kilpailuttaa muuttofirmoja, järjestää vanhimmalle koulupaikka, nuorimmille hoitopaikat, löytää uusi koti, sopia työpaikan kanssa tarkemmat aikataulut paluusta jne. Ja samalla pitää takaportti auki. Mitä jos mies saakin uuden työpaikan, sellaisella palkalla, että meidän on mahdollista jäädä tänne.

Olen jutellut monen paluumuuttajan kanssa ja kaikki sanovat samaa. On todella vaikeaa jakaa itseään ja ajatuksiaan useampaan suuntaan. Huomasin tämän vaikeuden jo tänne muuttaessa. Keskityin pyörittämään arkea ja valmistelemaan muuttoa Suomen päässä, mutta en jaksanut paneutua tulevaan Englannissa. Onneksi mies sitten taas paineutui Englantiin ja täälläkin päässä hommat tuli hoidettua. Nyt huomaan, että taaperon refluksin aiheuttama väsymys oli se, joka rajoitti ajatteluni koskemaan vaan Suomea. Vai onkohan kyse siitä, että tiedän miten Suomessa hommat toimii. Ja kokemuksesta - ulkomaan muuttovalmistelut olen jo kerran tehnyt. Tällä kertaa kykenen ajattelemaan tätä hetkeä, valmistelemaan muuttoa ja ajattelemaan tulevaa Suomessa. Se mihin pää ei enää taivu, on tuo takaportti. En pysty, en kykene, sille antamaan ajatuksia, muuten kaikissa ponnisteluissa, joita minun on pakko tehdä siihen asti, kunnes selviää saako mies töitä vai ei, ei ole mitään mieltä. Jatkan höyryveturin lailla kohti tunnelia. Siellä jossain siintää Suomi. Kaiketi jossain tuossa matkan varrella on sivuraide, joka vie meidät takaisin ruutuun nimeltä Cambridge.

ps. Rakkaat työkaverit. Mikäli tämän luette, pidetään tämä takaportti vielä meidän salaisuutena. Ei juoruja kahvipöydässä eikä terkkuja pomoille. Aika näyttää olenko tammikuussa työpisteessäni Turussa vaiko edelleen kotiäitinä Cambridgessä.