How are you?

Suomalaisena small talk on minulle vierasta, mutta jossain määrin sitä kuitenkin on täytynyt oppia. Se, että ihmiset toistelevat "How are you?" eikä vastauksesi kaivata selostusta siitä, kuinka koko perhe on ollut kipeänä, ja parhaassa tapauksessa kysyjä jopa vastaa puolestasi "Fine, good", oli alkuun hämmentävää. Toki välillä kysyjää ihan oikeasti kiinnostaa miten meillä menee. Olipa kyse small talkista tai ihan vakavastiotettavasta kysymyksestä voin vastata totuudenmukaisesti, että hyvää kuuluu. En tosin tiedä miten asiat olisivat, jos meillä ei olisi ollut lähes kokoajan apua. Yksi siskoistani saapui tänne pari päivää ennen poikien syntymää. Ilman häntä elämä olisi ollut todella vaikeaa, sillä jäinhän vielä synnytyksen jälkeen sairaalaan 7 päiväksi ja vauvat kolmeksi viikoksi. Mieskin pääsi katsomaan vauvoja ja minua, vaikka isommat olivat nukkumassa. Lisäksi kotiaskareet eivät jääneet kokonaan miehen kontolle työpäivän ja sairaalassa vierailijen lisäksi ja minun oli helpompi varoa sektiohaavaa, kun apua oli aina saatavilla. Entä miten olisin voinut huolehtia taaperosta ja samalla olla vauvojen kanssa sairaalassa. Sisko lähti takaisin kotiin vasta joulun välipäivinä, kun vauvojen tilanne bronkioliitin/rsv:n jälkeen oli vakiintunut. Tuolloin Mieskin oli lomalla. Uuden vuoden jälkeen meillä kävi vierailulla Miehen vanhemmat.

Asuimme vielä Suomessa, kun refluksista kärsinyt taapero -vauva syntyi. Tukiverkkoja meillä ei ollut samassa kaupungissa, mutta olisi kyllä ollut sukulaisia alle 200 kilometrin päässä. En oikeastaan enää muista miksi emme koskaan tulleet pyytäneeksi sukulaisilta apua. Esikoinen taisi olla pari kertaa mummilassa ja mun siskon luona viikonloppuna, mutta siinä se. Kavereita ei todellakaan kehdannut pyytää vahtimaan lähes kaiken aikaa tyytymätöntä ja huutavaa vauvaa. Viikonloppuisin mies kyllä hoiti taapero-vauvaa öisin ja aamulla sain nukkua pidempään, mutta sitä määrää unettomuutta mitä sain osakseni, ei muutamat paremmat yöt tasanneet. Sanomattakin selvää, että kun kuukausia on vähillä unilla ja samalla ulkomaille muutto painoin päälle, niin uupumus oli melkoinen. Viimeinen kuukausi Suomessa ilman miestä oli pahin, sillä refluksi paheni yllättäen ja muuttokuorma oli pakko saada valmiiksi alati kipuilevasta ja itkevästä vauvasta huolimatta. Englantiin saavuttuamme sain onneksi levätä, kun mies hoiti kaikki yöt ainakin kuukauden putkeen.

Meillä ei ole täällä perinteisiä tukiverkkoja. Oikeastaan kaikilla meidän tutuilla on täällä sama tilanne. Siksi onkin mahtavaa, että olemme löytäneet muutamia hyviä ystäviä, joilta olemme saaneet apua tarvittaessa. Apua olemme tarjonneet mekin muille aina, kun mahdollista. Emme kuitenkaan halua rasittaa ystäviämme kaiken aikaa, sillä kaikilla on omat perheet, omat arjen haasteet. Tiedän, että monet (Suomessa  varmasti valtaosa) pärjää ihan ilman ulkopuolista apuja neljän lapsen kanssa. Me ihmiset olemme kuitenkin erilaisia ja (yllätys yllätys) Englannissa asuminen on erilaista kuin Suomessa asuminen. Suomessa perheen koululaiset voi, hieman karrikoidusti sanoen, tyrkätä aamulla ulos ovesta ja antaa heidän vaeltaa itsenäisesti kouluun. Suomessa tarhaan ei tarvitse ehtiä tietyllä kellonlyömällä. Englannissa vasta 11 -vuotiaat saavat liikkua yksin koulumatkansa. Tätä ennen heillä pitää aina olla saattaja/hakija. Koulu alkaa tiettyyn aikaan ja koulun portteja pidetään auki vain pienen hetken. Meidän koulussa esimerkiksi koulun portit aukeavat 8.40, opettaja päästää luokkaan sisään 8.45 (ennen tätä ei voi lasta jättää yksin) ja koulun portit sulkeutuvat 8.50. Iltapäivällä koulun portti aukeaa 15.20 ja sulkeutuu 15.30. Jo pelkästään taapero-vauvan kanssa nuo aikataulut tuottivat välillä vaikeuksia. Aina on väärään aikaan päikkärit, nälkä tai kakkavaippa. Kaksosten kanssa tämä kaikki vielä tuplaantuu.

Elämästä ei tarvitse selvitä hampaat irvessä

Tiedän jauhavani kokoajan taaperon refluksista, mutta sen vaikutus perheeseemme oli todella syvä eikä niitä tuntemuksia voi sivuttaa. Refluksin aiheuttaman syvän väsymyksen ja ulkomailla asumisen myötä olen oppinut, että on ihan ok helpottaa omaa elämäänsä. Monella meidän ystävillä ja tutuilla käy viikkosiivooja ja palkallinen lastenvahti säännöllisesti. Yllättävän monessa perheessä on nanny tai heillä asuu au pair. Jos elämää helpottamaan ei löydy sukulaisia tms. ilmaista apua, niin avusta voi maksaa. Tätä ei pidä ajatella pelkästään menoeränä, vaan panostuksena omaan elämään, hyvinvointiin ja parisuhteeseen. Ei minun olisi tarvinnut selvitä yksin. Olisimme ihan hyvin voineet palkata apua, vaikkapa hoitamaan taaperoa muutama päivänä viikossa, että olisin voinut ottaa päikkärit kaikessa rauhassa. Suomalaisen mentaliteetin mukaisesti minun/meidän piti kuitenkin selvitä hammasta purren ja mennä läpi harmaasta kivestä. Yksin selvitään ihan hyvin. Maailma onneksi avartaa ja niinpä mekin olemme nyt valmiita ottamaan vastaan apua, vaikka se tarkoittaisi sitä, että maksamme siitä itse. Juuri näistä syistä päätimme testata miten elo au pairin avulla toimisi.